”Mä lähen meneen!” Keistä puhumme, kun puhumme uusmoralisteista?

Taiteen moraalinvartija

Tällä palstalla pohdimme taiteen ja taiteilijan moraalia, sitä mikä on taiteessa ja taiteilijalle hyvää tai pahaa, oikein tai väärin. Mietimme missä moralisoinnille ei ole sijaa, mutta tarkastelemme ennen kaikkea taiteen uusmoralismia, tiukkojakin moraalisääntöjä, joita taiteilijat tuntuvat nyt itse itselleen asettavan.

❮❮

Huom. artikkelin voi myös kuunnella, ks. jutun alalaita

”Taidekoulun opettajana olen havainnut, että nuoret taideopiskelijat ovat herkkiä epäkohdille ja poistuvat kesken esityksistä, joiden sisältö ei vastaa heidän arvomaailmojaan. (…) Nyt he poistuvat posket punoittaen, kiihtyneinä, tunnekuohussa, agitoituneina tai surullisina. Teos on ollut väärin, puhutellut väärin, ajatellut väärin. Se ei ole ollut hyvä – ei hyvä-huono -akselilla, vaan hyvä-paha -akselilla.”

Nora Rinne kirjoitti tällä palstalla julkaistussa tekstissään ”Uuspaheksujat muutoksen airuina” asetelmasta, jossa taideopiskelijat tarkkailevat teosten maailmankuvaa ja tuomitsevat ne virheistä nojaten moraalikoodistoonsa, joka on tiukempi kuin yleisön.

Tunnistin itseni ja opiskelukavereitani tästä kuvauksesta. Poistumme esityksistä, joiden katsomista on mahdotonta jatkaa. Yritämme itse tehdä sellaisia esityksiä, joista katsojan on halutessaan helppo poistua kesken. Mikäli joskus alan pitämään omaa taidettani niin kallisarvoisena, että vaadin sille erioikeutta syrjimiseen ja kiusaamiseen, toivon, että kaikki marssivat esityksistäni ulos äänekkäästi.

Tämä tekee minusta ”uusmoralisti-taiteilijan”. Tai ”uuspaheksujan”, kuten Rinteen otsikko sen sanoo. Tai ”taiteen moraalinvartijan”, kuten tämä palsta on nimetty.

Nämä kaikki nimitykset viittaavat siihen, että vaalisin sääntöjä, joita joko noudatetaan tai rikotaan. Moraalinvartijana tehtäväni on vartioida, käyttäytyvätkö muut, kuten mielestäni on oikein. Uuspaheksujana marssin pois esityksestä, koska se on mielestäni vääränlainen ja haluan osoittaa sen. Jonkinlaisia valvontatehtäviä siis. Kiva vapaa temmellyskenttä on saanut äreän puistonvartijan, joka pystyttää kieltokylttejä ympäriinsä.

Taiteen vapauden sijaan uuspaheksuja on obsessoitunut taiteen vastuuseen. En jaksa tässä paneutua siihen, onko nyt sitten todella niin, ettei näinä vaativina aikoina mitään saa enää sanoa tai tehdä (Ei.) Olen kiinnostunut siitä, mitä on tämä ns. taiteen vapaus, jonka menettämisestä ollaan niin huolissaan, ja jota olen nyt sitten uusmoralistina viemässä pois.

Olen todistanut lukemattomia keskusteluja, joissa provosoituneet taiteilijat totisina pohtivat sellaisia kysymyksiä kuin ”Saanko paljasjalkaisena helsinkiläisenä kirjoittaa näytelmän venepakolaisen näkökulmasta?” tai ”Eikö nyt siis saa enää puhua miehistä ja naisista?” tai ”Näyttelijä näyttelee – joten miksi hetero ei saa näytellä homoa?” ja niin edelleen (Vastaus kaikkiin kysymyksiin: Ota ensin asioista selvää ja päätä sitten itse.)

Jostain syystä tämäntyyppiset kysymykset pyörivät samaa kehää vuodesta toiseen. Ihan kuin taidekenttä olisi kollektiivisessa shokkitilassa, kun on käynyt ilmi, että taiteella voi satuttaa myös ilman järjestäytynyttä fasistista propagandakoneistoa. Taiteilijoilla on paha taipumus ajatella, että he ovat aina hyvien puolella, joten heillä riittää nyt pureksittavaa.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Olen väsynyt näiden kysymysten taustalla välkkyvään loukatun taiteilijaidentiteetin hätään. Olen väsynyt keskiluokkaisten luksustaiteilijoiden kimmastumiseen, kun he ovat ensimmäistä kertaa elämässään törmänneet siihen, että joidenkin mielestä heidän jokainen ajatuksensa jokaisesta aiheesta ei ole se kaikkein kiinnostavin, ja olen väsynyt siihen, että heidän kimpaantumisensa on syössyt koko taidekeskustelun loputtomaan vänkäämisen limboon, emmekä pääse siirtymään itsestäänselvyyksistä jo eteenpäin.

Tuntuu, että jotkut haluavat väkisin pitää kiinni ikivanhasta romanttisesta ajatuksesta, jonka mukaan taiteilijalla on pyhä tehtävä välittää totuus maailmalle, eikä mikään saa loukata tätä velvollisuutta.

Tällaista myyttistä taiteilijakuvaa uhkaa uusmoralisti, joka laatii sisältövaroituksia esityksiinsä ja miettii omaa positiotaan suhteessa käsittelemiinsä aiheisiin. Sellainenhan on sabotaasia taiteilijan neroutta kohtaan, neroutta, jolle on suotava absoluuttinen vapaus.

Ovatko vapauden vaalijat siis huolissaan siitä, että taide muuttuu huonoksi? Pelkona näyttää olevan, että kun taiteilijat eivät enää toteuta velvollisuuttaan totuuden palvelijoina, he päätyvät tekemään taidetta, joka on säyseää, miellyttämisenhaluista, konflikteja välttelevää, oikeamielistä ja hyveellistä. Uusmoralismi-dystopiassa tarjolla on vain itseriittoisia moraalisaarnoja ja lässyä hoivataidetta.

Entä millaista on se ”vapaa taide”, jota niin kovasti halutaan suojella? Sääntöjä rikkovaa, kesyyntymätöntä, villiä? Valtaa kumartelematonta ja rienaavaa. Rajua taidetta!

Kriitikot ja suuri yleisö ovat kautta aikain rakastaneet taiteilijoita, jotka viis veisaavat muun maailman säännöistä ja huokuvat jotakin alkuvoimaista pitelemätöntä energiaa. Jos taiteilija haluaa olla rakastettu (tai vihattu – sama asia), sen saa varmimmin kohauttamalla, eli tekemällä jotakin, mitä ”ei saa tehdä.” Suurin kohteliaisuus, mitä Teatterikorkeakoulussa voi toiselta opiskelijalta kuulla omasta työstään on: ”Tämä oli niin kohtuuton! Saako tällaista edes tehdä!”. Tämän maan lyhyessä kulttuurihistoriassa muistetaan aina mainita sellaiset kohut kuin Havis Amanda, Juhannustanssit, Sikamessias, Jumalan teatteri, kissantappovideo, Tarja Halosen ampuminen, Neitsythuorakirkko, ja niin edelleen, sama iänikuinen litania. Säännöllisesti kriitikot yrittävät toiveikkaina nostaa uusia ehdokkaita kaikkien tietoisuuteen kuin kysyen, josko tässä olisi uusi vapahtaja, joka kertoo totuuden kansakuntamme tilasta näyttäen sovinnaisuuksille keskaria.

Kohutaiteeseen ovat myös aina kuuluneet olennaisena osana paheksujien ulosmarssit. Rajulle taiteelle on kaunis kiitos, jos joku lähtee pois kesken esityksen. Silloin ainakin onnistui herättämään tunteita. Rajua taidetta palvelevat siis suivaantuneet konservatiivit, jotka provosoituvat uusista ajatuksista. Tai uusmoralistit, joiden mielestä teoksen ”sisältö ei vastaa heidän arvomaailmojaan.” Joka tapauksessa sellaiset, joilla nähtävästi on ongelmia taiteen vapauden kanssa.

Eniten minua risoo koko tässä vapaus ja vastuu -keskustelussa oletus siitä, miksi me marssimme ulos.

”Hän tuohtuu ja näyttää sen. Hän lähtee kesken ja kirjoittaa palautetta sosiaaliseen mediaan, tapahtumajärjestäjille ja instituutioille. Hän taistelee tunteella, eikä suostu katsomaan läpi sormien.”

Rinteen havainto opiskelijoista on sinänsä kannustava, mutta myös asenteellinen, kuten uusmoralismi-keskustelussa on tavallista: Ulosmarssijat poistuvat tuohtuneina ja näyttävät sen – poistuminen on protesti, muiden katseille suunnattu performanssi, jonka tarkoituksena on näyttää oma paheksunta. Teoksen herättämillä tunteilla on välinearvo heidän performanssissaan. Esityksen sisältö ei vastaa heidän arvomaailmaansa eikä täytä heidän moraalisäännöksiään – eli se ei uhkaa heitä itseään, vaan kyse on yleisistä periaatteista. Heidän vastustamansa epäkohdat ovat pelinappuloita hyvän ja pahan taistelussa.

Entä he, joille ulosmarssi ei ole maailmankuvallinen valinta?

Epileptikko poistuu, koska ei kestä vilkkuvia valoja. Joku toinen joutuu poistumaan, koska näyttämöllä heiluva rasistihahmo tai hassu mies mekossa ovat jatkumoa samalle mitätöinnille, pilkalle ja väkivallalle, jota joutuu jo muutenkin kohtaamaan. On yhdentekevää, tapahtuuko se kadulla, internetissä vai teatterissa.

Jostain syystä sellaiset ulosmarssijat halutaan edelleen pitää näkymättöminä, joiden ympärillä koko uusmoralismi-keskustelu näennäisesti pyörii. Ehkä heidän olemassaolonsa on helppo unohtaa, koska he ovat edelleen näkymättömiä myös esim. näyttämöllä?

Kun ulosmarssit tulkitaan manifestoivana eleenä, taiteilija voi huokaista helpotuksesta. Ei tarvitse käydä läpi kiusallista ajatuskulkua siitä, ettei ehkä olekaan hyvää tarkoittava vapaamielinen nero vaan mokaileva vallankäyttäjä.

Kun kriittisten kysymysten esittäjät ja ”tunteella taistelevat” nimetään yhtenäiseksi ”uusmoralistien” joukoksi, pidetään yllä illuusiota yhdenvertaisuudesta – kaikkihan tässä ollaan taiteen rakastajia, joille kysymykset vastuusta ja vapaudesta ovat vain kiinnostavaa teoreettista debattia.

Kun toistellaan kuvaa uuspaheksuja-taiteilijasta, joka uhkaa vapaata taidetta moraalisäännöstöllään, keskustelu pysyy mukavasti niiden käsissä, joihin nämä niin kutsutut ”säännöt” eivät osu henkilökohtaisesti. Heille on vieras ajatus, että esitys kajoaisi turvallisuudentunteeseen. Heille ulosmarssi on osoitus siitä, että teos onnistui suivaannuttamaan yleisöä. Taiteilija on täyttänyt ylevän tehtävänsä, ja taide pysyy vapaana.

Anni Rajamäki

Artikkeli on myös kuunneltavissa tästä kirjoittajan lukemana:

Kommentoi Facebookissa
Taiteen paikka