Lukuaika: 4 minuuttia

Kapitalismi on parasta taidetta, kirjoittaa taiteilija Kaino Wennerstrand esseessään

Vapaavuoro

Mikä liikuttaa taiteessa juuri nyt? Ajankohtaisia ja ikuisia aiheita.

Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen taidemedia. Lue kaikki Taiteen paikan artikkelit: voima.fi/taiteenpaikka

❮❮

Minun ei pitäisi puhua politiikasta, sillä olen taiteilija. Toisin kuin poliitikot, taiteilijat eivät luo tai pura yhteiskunnallisia jännitteitä. Me emme suojele tai päätä elämää. Me vain teemme kaikesta sekavampaa. Voisin tietysti puhua politiikasta kansalaisen roolissa. Ajattelin kuitenkin tänään esiintyä taiteilijana. Vaan hetkinen, miten niin taiteilijat tekevät kaikesta sekavampaa?

Jos taideteos on joskus päässyt ihosi alle, tiedät mistä puhun. Osuva taide hajottaa meitä. Se suistaa meidät esiohjelmoidulta, kelpo kansalaisen radaltamme. Näillä main taide ja politiikka kohtaavat – mutta vain riitautuakseen. Politiikka tarjoaa hajonneelle minuudelleni ratkaisuja. Taide hylkää minut kaaokseen kannustaen nauttimaan siitä. 

Jotakin poliittista tapahtuu, enkä voi enää jatkaa elämääni kuten aiemmin. Menen kadulle, liityn toisiin tai täytän someni sodassa kuolleiden siviilien kuvilla, jotta kukaan muukaan ei voisi jatkaa radallaan. Kun taas taideteos repii minut kappaleiksi, se näyttää kuinka kaikki on mahdollista yhtä aikaa. Ei ole mitään minne mennä. Tulen itseni reunalle vain huomatakseni, että olen eksynyt.

Politiikka on kartta, jonka piirtämiseen voi osallistua. Taide taas on magneetti, joka sekoittaa kompassit.

Taide ei ole politiikkaa, sillä taiteessa ei päätetä kuka elää ja kuolee. Haluan silti kokeilla politiikan katsomista taiteen linssin läpi. Ajatellaan vaikka kommunismin ja kapitalismin ideoita taideteoksina. 

Kommunismin idea vetoaa järkeen, ei haluun. Kommunismi on kuin ykstotinen näyttely ryyditettynä pitkällä käsiohjelmatekstillä, jolla pyritään oikeuttamaan esille aseteltujen teosten olemassaolo. Mikään ei tunnu miltään, sillä teokset ovat liian kirjaimellisia; ne suojelevat omaa ideaansa, eivätkä siten hajota katsojaa. Ainoa syy vierailla tällaisessa näyttelyssä on vappumarssilta tuttu tottumus tai velvollisuudentunne.

Jos taas kapitalismin idea olisi näyttely, valahtaisin polvilleni ja itkisin jo ensimmäisen teoksen edessä. Näyttely pakottaisi minut kohtaamaan ristiriitoja yhtäaikaisesti olemassa olevina. Kyllä ja ei soisivat korvissani yhtä lujaa: Niiden resonanssi sekoittaisi maailmankuvani loogisuuden.

Jos kapitalismin idea olisi näyttely, valahtaisin polvilleni ja itkisin jo ensimmäisen teoksen edessä.

Kommunismista on tapana sanoa, että todellista kommunismia ei ole vielä koskaan koettu; Neuvostoliittokin oli epäonnistunut versio ideasta. Kukaan ei puolusta kapitalismin ideaa väittämällä, että emme ole nähneet millaista se voisi oikein toteutettuna olla. Kapitalismia kun ei tarvitse puolustaa. 

Kaikki mikä väittää olevansa kapitalismia tai näyttää siltä, on sitä. Kiinan yksipuoluediktatuuri on kapitalismia, aivan kuten Suomen sosiaalidemokraattinen markkinatalouskin on kapitalismia. Kapitalismin idea on kuin unelmieni taideteos, joka aina mutatoituu toisenlaiseksi riippuen siitä, millaisissa olosuhteissa se esitetään.

Kommunismissa on toisaalta kaunista sen mahdottomuus. Tältä osin se voisi olla hyvä taideteos. Mutta kommunismin idean pilaavat sen kannattajat, jotka eivät osaa leikkiä. Kukaan kauneutta rakastava ei halua kuunnella kommunistien oppikirjamaisuutta.

Kapitalistit ovat oivaltaneet, että on parempi puhua vapaudesta, demokratiasta ja kasvusta kuin kapitalismista. He vähät välittävät ideologisesta puhtaudesta. Kuten minäkin, joten puhukaamme laajemmin oikeistosta ja vasemmistosta.

Oikeisto haluaa voittaa, vasemmisto haluaa olla oikeassa. Oikeiston ideoissa ei ole mitään järkeä, ainoastaan halua. Vasemmisto tarjoaa halutonta järkeä. Li Andersson voittaa väittelyn; Riikka Purra voittaa vaalit, sillä hän osaa aseellistaa kansalaisten vihan ja itseinhon tunteet.

Kotimainen oikeisto on oivaltanut, kuinka voimakas tunne unelmien vihaaminen onkaan. Oikeistokonservatiivit vihaavat transsukupuolisia, koska me teemme omat unelmamme kehoissamme näkyviksi. Perussuomalaiset vihaavat maahanmuuttajia, sillä he kehtaavat unelmoida paremmasta elämästä.

Oikeisto on oivaltanut, kuinka voimakas tunne unelmien vihaaminen onkaan.

Oikeiston pöyhkeä järjettömyys on kuin huumetta. Jos olisin nyt 14-vuotias, katsoisin todennäköisesti antifeminististen jenkkimiesten videoita, jossa kaikesta tehdään pilkkaa. Tuntuisi kapinalliselta kokea minulle koulussa opetettujen hyvien normien rikkoutuminen. Teiniminä rakastaisi USA:n republikaanipuolueen huuhaa-siipeä.

Tuo siipi on omaksunut sotienjälkeisten vasemmistoajattelijoiden ideat. Universaalit totuudet ovat poissa. Kuolleiden ranskalaisfilosofien heitot haluista ja intohimoista on viritetty kreisioikeiston käsissä yhtä tappiinsa kuin pikkukylän Suzuki-PV:t.

Steve Bannonin ja kumppaneiden ohjailema, Amerikasta lähtenyt uusoikeisto elää männävuosien vasemmistoälymystön radikalismia todeksi. Nykyisen länsimaisen vasemmiston tehtäväksi jää hapuilla käsijarrua ja muistuttaa, että tasa-arvo saattaisi olla kiva juttu.

Samalla globaalin etelän valtiot nauravat meille. Kun länsi pommittaa kaikkea mitä haluaa – kuten kolonialismin ajan Euroopan toimintamalleja jatkanut Israelin valtio tekee Palestiinassa – ei ole mahdollista vedota yhteisiin ihmisoikeuksiin. Tämä ei oikeistoa haittaa, sillä he toteuttavat halujen politiikkaa. Siinä tärkeintä ovat tunteet, eivät periaatteet. Jälkimmäiset ovat kausittain vaihtuvia koristeita.

Vasemmisto yrittää korjata sellaista, joka ei halua tulla korjatuksi. Se tarjoaa järkeä ratkaisuksi historian intensiivisempään tunneryöppyyn.

Kuolen ennen kuin vasemmisto voittaa oikeiston. Mutta siinä onkin vasemmiston lumo taidemielessä. Se on pitkäkestoinen käsitetaideteos, joka hiljalleen sulaa ympäristöönsä, jos hyvin käy. Vasemmistolaisuus on ajatus siitä, että solidaarisuus on arvokkaampaa kuin voittaminen. Siksi me vasemmistossa olemme kauneimmillamme, kun emme suostu nihilismin tanssiin, joka oikeistolta käy niin notkeasti.

Oikeisto voittaa, vaikka sillä ei ole voittamisen lisäksi tarjota muuta. Se ei koskaan paranna ihmisten oloja. Mutta toisin kuin vasemmisto luulee, oikeistoa äänestävät ihmiset tietävät tämän. Heitä ei haittaa kurjuus, sillä voittaminen – sen idea – tuntuu hetkellisesti niin ihanalta.

mainos

Oikeisto on tehnyt politiikasta taidetta. Eikä taide välitä oikeasta ja väärästä.

Hetken aikaa radikaali oikeisto teki sitä, mitä merkittävä taide tekee meille; se hajotti yleisönsä käsityksiä ja kyseenalaisti normimme. Tämä näkyi sen käyttämässä kielessä. Työntekijöistä tuli “partnereita”, kuten Wolt kutsuu lakeijojaan. Yhteiskunnan turvaverkkojen poistaminen nimettiin vapaudeksi. Rasismi pestään huolestumiseksi. 

Oikeiston maaginen, rikki repivä retoriikka on alkanut jo muuttua tyhjäksi rutiiniksi, jonka toteutumista valvotaan kaikin keinoin. Jossakin vaiheessa oikeiston radikaali viehätys tulee katoamaan. Tällöin vasemmiston on tarjottava oma versionsa hajottamisesta, joka vie meidät pois totutusta kohti yllättäviä nautintoja.

Oikeisto on jo aikaa sitten eettisessä mielessä hävinnyt, sillä ilmastokriisi, jatkuva köyhimpien ihmisten olojen kurjistaminen ja loputtomat sodat resursseista ovat heidän saavutuksiaan. Se ei oikeistoa haittaa, sillä heidän poliitikoilleen ja kannattajilleen tärkeintä on vetää poliittisista tunteista överit. On saatava vihata jotakin tai jotakuta – orgastisesti.

Oikeisto harjoittaa kammottavan mustaa alkemiaa. Politiikan tehtäväksi on taiottu kyynis-esteettinen kokemus. Kuten taidekin, oikeiston politiikan kokemus ei johda mihinkään paitsi umpikujaan. Taiteessa tämä on lumoavaa, siinä missä politiikassa se johtaa pimeään arvotyhjiöön. 

Oikeisto on tehnyt politiikasta taidetta. Eikä taide välitä oikeasta ja väärästä.

Vasemmiston tehtävä on mitä vaativin: Meidän on palautettava halut politiikkaamme luopumatta etiikastamme. Mutta se on tehtävä tavalla, joka kiihottaa kansaa enemmän kuin oikeiston tuhoporno.

  • 24.11.2023
  • Kirjoittanut voima
  • Kuvat Anton Hämäläinen

Taidepuhetta saavutettavasti ja mutkia oikomatta. Tekstejä, videoita ja interventioita.

Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteistyössä toteuttama taidemedia. Todellisuuden tutkimuskeskus on vuonna 2001 perustettu esitystaidekollektiivi. Taiteen paikkaa rahoittaa Jenny ja Antti Wihurin rahasto.

Vuonna 2023 sivustoa toimittavat Liila Jokelin, Tuomas Laitinen, Tommi Silvennoinen ja Nora Rinne. Tiedustelut ja palaute: taiteenpaikka@gmail.com