Uuspaheksujat muutoksen airuina

Taiteen moraalinvartija

Tällä palstalla pohdimme taiteen ja taiteilijan moraalia, sitä mikä on taiteessa ja taiteilijalle hyvää tai pahaa, oikein tai väärin. Mietimme missä moralisoinnille ei ole sijaa, mutta tarkastelemme ennen kaikkea taiteen uusmoralismia, tiukkojakin moraalisääntöjä, joita taiteilijat tuntuvat nyt itse itselleen asettavan.

❮❮

Usein kun taiteesta ja moraalista on kirjoitettu, keskustelun vastapuolina ovat olleet rohkea ja estoton taiteilija ja konservatiivinen yleisön edustaja tai kriitikko. Taiteilija on esimerkiksi kuvannut teoksissaan alastonta nuoren tai lapsen vartaloa ja yleisö on älähtänyt kokiessaan alastomuuden seksuaaliseksi ja provokatiiviseksi, kuten australialaisen valokuvaajan Bill Hensonin tapauksessa 2008, tai amerikkalaisen valokuvaajan Sally Mannin ”Immediate Family” -sarjan kohdalla 1990-luvun alussa. Keskusteluun osallistujat ovat voineet joko puolustaa teoksia, taiteilijoita ja taiteen vapautta, tai vaatia teosten poisvetämistä ja taiteilijan rankaisemista. Näissä tarinoissa oikean vastauksen löytäminen voi olla vaikeaa, mutta asetelma ainakin on selvä ja tuttu: taiteen ja taiteilijan vapaus ja yhteiskunnan pelot ja moraali ovat vastakkain.

Nyt törmään kuitenkin yhä useammin tilanteisiin, joissa taiteilijoiden ja taidepiirien moraalisäännökset ovat tiukemmat kuin yleisön, ja taiteilijat ovat toistensa suurimpia moraalinvartijoita. Taidekoulun opettajana olen havainnut, että nuoret taideopiskelijat ovat herkkiä epäkohdille ja poistuvat kesken esityksistä, joiden sisältö ei vastaa heidän arvomaailmojaan, samalla kun niin sanottu rivikatsoja kokee esityksen paheksumatta loppuun saakka. Onhan taiteilijoiden ulosmarsseja tapahtunut ennenkin, mutta taiteilijat ovat totutusti hylänneet liian helpot, heppoiset tai viihteelliset esitykset ja olleet poistuessaan kyllästyneitä ja väheksyviä. Nyt he poistuvat posket punoittaen, kiihtyneinä, tunnekuohussa, agitoituneina tai surullisina. Teos on ollut väärin, puhutellut väärin, ajatellut väärin. Se ei ole ollut hyvä – ei hyvä-huono -akselilla, vaan hyvä-paha -akselilla.

Moralismilla on huono kaiku. Moralismilla voidaan tarkoittaa yksinkertaisesti ajatusta, että ihmisten toiminnan tulisi tapahtua moraalisten periaatteiden mukaan, mutta usein sillä tarkoitetaan toisten tarkkailuun ja tuomitsemiseen johtavaa halua olla moraalisesti oikeassa, ja kyvyttömyyttä nähdä muita vaihtoehtoja olla ’oikein’. Moralismi yhdistyy vanhoilliseen paheksuntaan muuttuvan maailman edessä, ja harvalle tulee moralistista ensimmäisenä mieleen taidekoulun palavasilmäinen opiskelija-aktivisti.

Uusmoralisti-taiteilija paheksuu, mutta ei muutosta vaan muutoksen hitautta. Pitäisi jo olla selvää, että emme ole kaikki miehiä tai naisia ja lakata puhuttelematta meitä sellaisiksi. Pitäisi jo ymmärtää olla ripustamatta läjäkaupalla muovikuituja Kiasman kattoon. Pitäisi jo lakata koreilemasta neljäntuulenlakeilla ja sulkapäähineillä vitsillä ja huvikseen. Uusmoralisti-taiteilija vahtii ja vartioi että nykytaide muuttuu kylliksi ja kyllin nopeasti, että se tunnistaa ongelmat ja reagoi niihin, että se ottaa vastuuta. Hän tuohtuu ja näyttää sen. Hän lähtee kesken ja kirjoittaa palautetta sosiaaliseen mediaan, tapahtumajärjestäjille ja instituutioille. Hän taistelee tunteella, eikä suostu katsomaan läpi sormien.

Kaikki ei käy. Tämä on selvinnyt nyt monille taiteen ja viihteen parissa toimiville. #metoo ja ekokatastrofi velvoittavat. Anteeksikin välillä pyydetään, tosin usein yhä sillä klassisella ”anteeksi, jos pahoitit mielesi” -kierrolla. Ja anteeksipyynnöt kirvoittavat protestiryöppyjä sekä niissä, joiden mielestä ei olisi tarvinnut, että niissä, joiden mielestä anteeksipyyntö oli sekä laimea että myöhässä. Etuvartiossa älähtävät taiteilijat ovat moralisti-aktivisteja, jotka pakottavat tarkastelemaan kriittisesti sitäkin hetkeä jolloin kaikilla tuntui olevan niin mukavaa.

Osallistuin lasteni alakoulun joulujuhlaan. Joulunäytelmän opetus oli, että asioiden olisi hyvä antaa olla ennallaan. Se, joka nyt jo on joulupukki, on ilmiselvästi paras mahdollinen joulupukki, ja muiden yritykset nousta joulupukiksi ovat paitsi naurettavia, myös yhteisöä heikentäviä. Joulupukin roolissa nähtiin näytelmän ainoa aikuinen, miesoletettu apulaisrehtori. En lähtenyt kesken. Pientä paheksuvaa supinaa lukuun ottamatta käyttäydyin hillitysti, mutta ajattelin lämmöllä Taideyliopiston aktivistiopiskelijoita. Siitä tehtävään pyrkineestä porosta olisi voinut tulla varsin hyvä joulupukki.

Kuuntele juttu:

Mainos (teksti jatkuu alla)

Kommentoi Facebookissa
Taiteen paikka