”Minäkin olen uhri!”, parahtaa poliisien mylläämän toimistonsa sohvalta krapulassa herännyt elokuvamoguli Barney Fein. Hänelle on juuri selvinnyt, että nuori naisnäyttelijä on nostanut häntä vastaan syytteen seksuaalisesta häirinnästä ja joukko muita kertoo samoin somessa. Hän on myös menettänyt rahoittajansa, huomattavat luottamustehtävänsä ja äitinsä nimissä olleen tuotantoyhtiönsä.
Itsesäälissä rypevä Fein konttaa uppoavan laivan jättämässä olevan avustajansa perässä, työntää edessään olevaa pöytää kuin rollaattoria ja tarjoaa päätään pölkylle samalla, kun tekee totuuden jälkeisen ajan maneereilla itsestään marttyyria.
Näin alkaa toinen näytös Tampereen Työväen Teatterin näytelmästä Karvas pala. Se on tulkinta viime kesänä Lontoossa kantaesitetystä David Mametin Bitter Wheatistä. Siinä #metoo-kampanjan alkulähteenä tunnettua Harvey Weinsteinia muistuttavaa päähenkilöä esitti John Malkovich.
”Näytelmä kertoo henkilöstä, joka kohtelee kaikkia muita ihmisiä objekteina. Hän on kivunnut niin korkealla, että hänen valtansa on muuttunut melkein rajattomaksi. Tämän takia ympärillä olevat ihmiset sietävät hänen röyhkeyttään. Ajankohtainen metoo-asetelma pakottaa myös kääntämään katseen miehisyyteen yleensä ja miehenä siihenkin, onko ehkä itse joskus käyttänyt valtaa väärin”, kertoo ohjaaja Milko Lehto.
Kantaversiossa alistava uhkaavuus on ensisijassa sanallista. Suomalaisessa tulkinnassa Feinin (Aimo Räsänen) väkivalta hänen kaltoin kohtelemaansa näyttelijää (Yuko Takeda) kohtaan esitetään graafisemmin.
”Tarina kertoo seksuaalisesta väkivallasta. Siksi ajattelimme, että on perusteltua myös esittää sitä kaikessa hirveydessään eikä päästää yleisöä helpolla. Sen pitääkin tuntua pahalta. Valittiin siis tie, että kukaan ei saa päästä sanomaan, ettei se niin kauheaa muka ole.”
Näyttelijäveljensä Sesan peesissä teatterin pariin päätynyt Lehto on Teatterikorkeakoulusta valmistumisensa (1995) jälkeen ohjannut laajalla skaalalla klassikoita ja tuoreempia tragedioita, komedioita, musikaaleja ja lastennäytelmiä. Niiden joukossa Karvasta palaa suoremmin todellisiin tapahtumiin perustuvia esityksiä edustavat muun muassa Suomesta natsi-Saksaan luovutettujen juutalaisten kohtalosta kertonut Heikki Ylikankaan Ne kahdeksan valittua (2005) sekä dokumenttilähteisiin nojannut Gunilla Hemmingin Verkossa – Wikileaksin nousu ja uho (2013).
”Jälkimmäisessä kuvattiin draaman keinoin, kuinka paljon ympärillämme olevaa informaatiota hallitaan ja väritetään, vaikka samaan aikaan kuvittelemme elävämme demokratiassa, jossa kaikki tieto on läpinäkyvää”, selittää Lehto.
Hänen mielestään teatterin etu tällaisissa aiheissa on, että se tarjoaa mahdollisuuksia viedä tulkintoja pidemmälle kuin esimerkiksi journalismissa on sopivaa.
”Draama antaa vapauden tulkita yksittäisten weinsteinien kautta ilmiöitä, jonka kaikki tunnistavat jossain muodossa todellisesta elämästä. Mitä monimutkaisempi asia on, sitä tulkinnallisemmaksi totuus siitä muuttuu. Tämä on ehkä pääsyy, miksi minusta ei tullut journalistia vaan tällainen teatterin kautta tulkintoja työstävä satuseppo.”
Bitter Wheat sai englanninkielisessä mediassa ristiriitaisen vastaanoton. Vaikka Mametin ilmeinen pyrkimys oli osoittaa, miten vinossa systeemissä Feinin kaltaiset hirviöt syntyvät aina uudestaan, moni koki hänen päästävän hahmon liian helpolla.
Karvaassa palassa näytetään saman tekstin päälle muokattuna kolme erilaista loppua, joiden kautta katsoja voi peilailla asiaan liittyviä omia tuntojaan.
”Ratkaisu osoittaa juuri teatterin kertoman tarinan tulkinnallisuuden. Siinä näkyy sekin että teatteri on mielikuvituksen ja leikin suhteen paljon vapaampi väline kuin elokuva tai televisiosarja. Niiden katsomista ja sitä kautta tekemistä ohjaa paljon tiukempi realistisuuden vaatimus.”
Lehdon mielestä teatteri on lähtökohtaisesti yhteiskunnallista, mutta on tyystin toinen asia, milloin tekijä pyrkii tietoisesti jotenkin vaikuttamaan teoksellaan.
”Teatteri on parhaimmillaan paikallista, yhteisöllistä ja nopeasti reagoivaa. Itse pyrin puolustamaan humaaneja ja valistuksellisia arvoja ja ymmärtämään työni kautta omaa historiaani ja nykyisyyttä.”
Tällaista yhteiskunnallisuutta Lehto löytää myös viime syyskaudella Turun kaupunginteatteriin ohjaamastaan lastennäytelmästä Babe – urhea possu.
”Sen filosofiassa ystävällisyyttä, myötätuntoa ja toisten asemaan asettumista hienompaa kanssakäymisen tapaa ei olekaan. Siihen verrattuna Karvas pala osoittaa perverssillä tavalla, miten todellisessa elämässä pahuudellakin voi saada paljon aikaan.”
David Mamet & Milko Lehto: Karvas pala
Esitykset Tampereen Työväen Teatterissa 9.5. asti.
