Olen vieraalla maaperällä. Laajaa aluetta ja sen monia pisteitä on vaikea hahmottaa. Kokonaisuudessaan Flowssa käy viikonloppuna 83 000 henkeä. On vaikea uskoa, että tämä festivaali on järjestetty ensimmäisen kerran nyt jo puretuilla VR:n makasiineilla vuonna 2004. Esiintyjistä en tiedä montaa, mutta heti sisään astuttuani törmään neljään tuttuun ihmiseen. Pian ymmärrän, että kuulumisten vaihtaminen hidastaa kulkemista paikasta toiseen. Käsittämätöntä, että suuressa katsomossakin saattaa bongata tutut kasvot.
Viihdyn itse yleensä tanssilattialla, mutta tänä viikonloppuna tutustun paikallaan seisomiseen yleisössä. Ensimmäinen kokonainen esitys, jonka katson, jää lyhyeen. Se on Erykah Badu. Olen kuullut kehuja hänen Barcelonan Primaveran keikastaan, ja odotan innolla pitkiä ja mielenkiintoisia välispiikkejä sekä poseerauksia kohti taivasta. Poseerauksia tulee usein ja kuulen yhden yhteisöllisyyttä korostavan välispiikinkin. Kokemus jää lyhyeen. Keikka loppuu 40 minuutin jälkeen.
Reaktor Back Yardilla soi basson täytteinen konemusiikki, mutta pieni alue on niin täynnä, ettei mihinkään mahdu istumaan. Ihmiset ovat pakkautuneet tanssimaan kaarevalle nurmikkoalueelle, minkä vuoksi jalkoja pitää nostella korkeammalle. Suosisin nyt helppoa ja vaivatonta olemista.
Tältä varmaan tuoreesta ihmisestä tuntuu lattialla maatessaan ja tutkiessaan maailmaa. Ei ihme, että vauvat nukkuvat paljon.
Solangen esitys on mielenkiintoinen. Täysin mustavalkoinen näyttämö puvustuksineen toimii taustana tarkkaan laskelmoiduille, 70-luvun tyyliä mukaileville liikkeille. Solangen herkkä ääni kiipeili trumpettien säestämänä, kunnes yht’äkkiä tuli hiljaisuus. Järjestä katkaisi äänentoistosta sähköt, koska esiintymisluvan aika ylittyi. Yleisössä oltiin lievästi sanottuna järkyttyneitä. Järkytyksen ohitti lopulta kuitenkin kannustushuudot ja taputukset jotka kannattelivat esityksen loppuun saakka.
Flowssa on vahva selfiekulttuuri. Ihmiset pysähtyvät ottamaan kuvia graffitiseinän edessä, ja selfiekoppeja on ripoteltu sinne tänne. Itse graffititaiteilijat tosin taitavat jäädä varjoon.
Perjantai-illan viimeisen tunnin aikana tieni johtaa Teemu Keisterin keikalle, jossa näen paljon tuttuja kasvoja. Yhden katon alle mahtuu luokkatovereita eri kouluista ja kaupungeista. Kiroan itsekseni, että miksi en löytänyt paikkaa aikaisemmin.
Illan päätteeksi tölkit saa palauttaa hyväntekeväisyyteen, jolloin Reaktor istuttaa Madagaskariin yhden puun per tölkki. Ensimmäisenä päivänä puoliltaöin tuo luku on 4083. Alueen ulkopuolella ihmiset vyöryävät kompleksille päin. Vaikka alueella on useampi baari, niin sinne ei tee mieli mennä ja jatkaa suuressa tungoksessa olemista. Yritämme saada taksin, mutta se osoittautuu lähes mahdottomaksi. Uberit peruvat tilauksen toinen toisensa perään. Yksikin taksikuski ei tiedä mikä on Ääniwalli ja sanottuaan tämän hän kurvaa pois. Seuraava suostuu siihen, että kirjoitamme osoitteen hänen navigaattoriinsa.
Hintaa viikonlopulle tulee monelle noin kaukomaan lennon verran. Kolmen päivän lippu maksoi 215e, eikä alueelle luonnollisesti saa viedä omia juomia. Karkeasti arvioituna syödessä ja juodessa halvimmillaan 7e pieniä oluita, menot ovat noin 100e per päivä. Monelle paljon enemmän. Koko viikonlopun hinnaksi tulee siis puoli tonnia, jolla pääsisi esimerkiksi Amerikkaan tai Aasiaan.
Väsyttää ensimmäisen päivän jäljiltä. Jalkoihin koskee ja totean, etten ole urheilija. Keho on koko aja virittyneessä tilassa ja katse harhailee ympäriinsä, koska ärsykkeitä on niin paljon, ettei tiedä mihin tarttua. Tältä varmaan tuoreesta ihmisestä tuntuu lattialla maatessaan ja tutkiessaan maailmaa. Ei ihme, että vauvat nukkuvat paljon.
Täytyy todeta, että Flow on ilmeisesti ottanut opiksi edellisvuosista, joista olen kuullut kauhukokemuksia. Ihmiset ovat jääneet puristuksiin massojen keskelle, mutta tänä vuonna tuohon asiaan oltiin puututtu. Ihmispaljous ja jumiin jäämisen pelko on ollut yksi syistä miksi en ole aiemmin tullut tänne. En halua maksaa paniikkikohtauksista.
Kansainvälisyys näkyy ihmisissä. Ympärillä kuuluu jos minkälaista kieltä. Suomessa muutamia vuosia asunut Diana Lisitsa kertoo, että on alunperin Ukrainalainen ja asunut myös Pietarissa: “Pietarissa Flow on kuuluisa tapahtuma. Tiesin tästä festivaalista jo kauan ennen kuin muutin Suomeen. Tulin tänne koska pidän monesta esiintyvästä artistista ja nyt ne ovat saman katon alla.” Hän tuli festivaaleille venäläisen kaveriporukan kanssa.
Helsinkiläisen Hennu Lehtosen mielestä Flow kuuluu loppukesään ja on sen kohokohta. “Täällä on niin paljon kavereita. Tänä viikonloppuna Flow on Kallion jatke ja pakollinen tapahtuma.” Kanadalainen Marcel Moffett on sitä mieltä, että Flowssa tuntuu kuin ei olisi Suomessa. Pienestä kylästä Englannista kotoisin oleva Ric Thorneycroft taas näkee suomalaisuuden kaksi puolta. “Täällä kaikki kokevat olevansa yhtä. Ihmiset ovat erilaisia, kuin vaikka marraskuussa bussipysäkillä. Flow eroaa baari-viikonlopusta siinä, että porukka odottaa koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuu.”
Hintaa viikonlopulle tulee monelle noin kaukomaan lennon verran.
Vaatesuunnittelija Anni Ruuth on tullut festivaaleille työn kutsumana suunnittelemalla Iisa-artistin asun. “Perjantai oli kokonaisuudessaan mieluisin päivä, mutta huomista Iisan keikkaa odotan innolla. Ammatin puolesta tapahtuma on kiinnostava, sillä täällä on paljon erilaisia tyylejä.”
Seurueeni toinen puolisko haluaa nähdä päälavalla esiintyvän Tame Impalan. Tilasin kovassa nälässä indonesialaista ruokaa ja vaikka olen suuri tulisen ruoan ystävä, niin tätä en kuitenkaan voinut hotkaista kerralla. Olen kuullut Tame Impalalta muutamia kappaleita sivukorvalla aikaisemmin. Täytyy todeta, että laser-show, visuaalit, rummut, tumma basso, uliseva syna ja korkea mies-ääni saa ihmiset hypnoosiinsa. Keikan aikana edessäni oleva nuori nainen päätti alkaa täydessä yleisössä portinvartijaksi. Hän piti ruumistaan passiivisagressiivisesti ohitse pyrkivien tiellä. Lopulta hän kuitenkin joutui taipumaan ja ohittajat pääsivät eteenpäin. Nainen oli raivoissaan. Naisen poikaystävä yritti lepytellä tätä halauksilla.
Festivaalialueella tuoksuu kannabis, mikä ei ole mitään uutta näillä seuduilla, toisin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat otsikollaan väittää.
Sunnuntaina joutuu toteamaan, että kolme päivää on pitkä aika. Alue on jäänyt edelleen hieman pimennon peittoon suurten ihmismassojen ja jalkasäryn vuoksi. Pikasaunan jälkeen sujahdan paikan päälle pyörällä ja lähden yksin kiertelemään alueella. Löysin Resident Advisor Front Yard -lavan! Siellä soi lempimusiikkiani teknoa. Helvetti. Löydön kunniaksi pitää pistää tupakaksi.
Minulle on vinkattu, että The Other Soundissa kannattaa olla kello 20. Siellä live setin soittaa Lanark Artefax. Keikka oli todellakin kokemisen arvoinen. Valoshow meni yksyhteen musiikin kanssa eikä lavasta voinut ottaa katsetta irti. Näkymän lavalle reunustavat tummat hahmot, jotka koostuvat lähinnä pitkistä lyhythiuksisista miehistä. Musiikki oli kokeellisempaa ja välillä rytmi löysi tiensä äänimaailmaan.
Loppuilta menee hampurilaista sulatellessa ja istuessa eri lavojen edustoilla, koska muuhun minusta ei enää ole. Päälavan alue pitää kiertää kaukaa, koska katsomo on levinnyt suuremmaksi, kuin aikaisemmin The Curen ansiosta. Tosin mediahuomiota saanut performanssi P(in)k Pink Spacessa voisi vielä kiinnostaa – onhan vaaleanpunainen lempivärini. Tosin performanssin katsominen jää osaltani kesken. Jos tulisin Flowhun uudestaan, ymmärtäisin sitä paremmin siitä lähtien missä paikat sijaitsee ja kuinka päiviin kannattaa varautua. Tämä oli niin sanotusti koeajo. Viikonlopun lopputulema puiden osalta on se, että Madagaskar saa lisää vajaat 11 700 yksilöä.
