YhteiskuntaKuvat Velda Parkkinen

Euroopan identiteetti

Eurooppa on itsetutkiskelun tilassa. Uudelleen arvioitavana eivät ole vain eurooppalaiset arvot ja globaali rooli, vaan myös unionin tarpeellisuus. EU:n hajoamisen ennustajia on paljon, mutta maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen näkee myös vahvoja viitteitä unionin tiivistymisestä.

Lukuaika: 6 minuuttia

Euroopan identiteetti

Eurooppa on itsetutkiskelun tilassa. Uudelleen arvioitavana eivät ole vain eurooppalaiset arvot ja globaali rooli, vaan myös unionin tarpeellisuus. EU:n hajoamisen ennustajia on paljon, mutta maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen näkee myös vahvoja viitteitä unionin tiivistymisestä.

Euroopan rooli osana maailmanpoliittista yhteisöä on ristiriitainen ja murroksessa. Samalla kun Eurooppaa ravisuttavat sisäiset kriisit ja kansallisvaltioiden vastakkainasettelut, moninapainen globaali maailmanjärjestys vaatii Euroopalta itsensä uudelleen oivaltamista.

”Eurooppa tarkoittaa minulle yhtä paikkaa maailmassa, jossa monia ihmisten tasa-arvoisuuteen liittyviä asioita on pitkään pohdittu kiinnostavalla tavalla. Toisaalta taas se on paikka, jossa eurooppalaisten tapa hyväksyä että ei-eurooppalaiset olisivat tasa-arvoisia kumppaneita, on puolestaan ollut ongelmallisempaa”, maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen pohtii.

Teivainen työskentelee Helsingin yliopistossa. Tutkijana häntä kiinnostaa erityisesti globaali kapitalismi ja sen suhde demokraattisten ihanteiden toteutumiseen maailmassa, esimerkiksi suomalaisten sellufirmojen toiminnan oikeudenmukaisuuteen Uruguayassa. Demokratia merkitsee hänelle ihmisten mahdollisuutta osallistua omaa elämäänsä koskeviin päätöksiin tasavertaisin tavoin.

Euroopan roolin osana maailmanpoliittista yhteisöä Teivainen näkee ristiriitaisena. Tulevissa EU-vaaleissa tämä ristiriitaisuus on edelleen läsnä. Siitä huolimatta, että esimerkiksi globaalin kapitalismin valta on voimistunut entisestään, ei vaaleissa ja niihin liittyvissä keskusteluissa ole juuri pohdittu eurooppalaisten suhtautumista ulkopuolisiin.

”Kysymys siirtolaisuudesta on tästä poikkeus. Suhtautuminen ei-eurooppalaisiin puuttuu silti edelleen sel­keästi näistä vaaleista. Tällainen rajaaminen ei ole tietenkään ainoastaan eurooppalaisille tyypillistä, vaan on läsnä kaikkialla muuallakin. Se on jollain tapaa yleisinhimillistä.”

Eurooppa on pitkään, ainakin viimeiset 500 vuotta, ollut tavalla tai toisella maailmanpoliittinen valtakeskus. Tärkeitä kysymyksiä eurooppalaisille ovat olleet lähinnä ne, jotka liittyvät Euroopan suhtautumiseen itseensä.

Tässä suhtautumisessa on kuitenkin tapahtunut muutoksia.

Euroopassa on Teivaisen mukaan 2010-luvun aikana herännyt orastavaa – silti edelleen kuitenkin vähäistä – kiinnostusta siihen, että sen sisällä tapahtuu asioita, joiden on aiemmin ajateltu tapahtuvan lähinnä muualla maailmassa. Kuvaava esimerkki tästä on vuosikymmenen alussa alkanut eurokriisi, ja sen seurauksena alkaneet Kansainvälisen valuuttarahaston toimet.

”Tällöin Kansainvälinen valuuttarahasto alkoi toimia Euroopan sisällä talouskuria tuottavana ylikansallisena organisaationa. Aiemmin sen toimet olivat kohdistuneet lähinnä köyhiin kolmannen maailman valtioihin.”

Toinen esimerkki suunnanmuutoksesta on keskustelu prekarisaatiosta ja AY-liikkeen roolista. Aiemmin Euroopassa on ollut vallalla oletus, että sen sisällä toimineet ammattiyhdistysliikket olisivat olleet poikkeuksellisen edistyksellisiä esimerkiksi suhteessa afrikkalaisiin ammattiyhdistysliikkeisiin.

”Prekarisaatio, kansainvälisten luottolaitosten vallan lisääntyminen ja siirtolaisuus muokkavaat Euroopasta paikkaa, joka muistuttaa hiukan aiempaa enemmän esimerkiksi Afrikkaa tai Latinalaista Amerikkaa. Olisiko meidän siis tarpeellista oppia oppimaan heiltä. Tätä voidaan kutsua uudenlaiseksi globaalin vallan pedagogiaksi. Eurooppalaiset ovat liian pitkään kuvitelleet olevansa muun maailman opettajia.”

Yksi todennäköinen skenaario tulevissa EU-vaaleissa on rasististen voimien kasvu Euroopan parlamentissa. Poliittisen keskustelun yhtenä ongelmana on Teivaisen mukaan kuitenkin erityisesti rasismin ja populismin käsitteiden epämääräisyys.

”Populismi-termiä käytetään turhan yksioikoisesti niputtamaan yhteen oikeistolaisia ja vasemmistolaisia vallan haastajia. Monessa tapauksessa näiden eri liikkeiden toiminta perustuu hyvinkin vastakohtaisiin lähtökohtiin.”

Vasemmalla toimivien populististen liikkeiden toiminnassa kiinnitetään enemmän huomiota Euroopan globaaliin rooliin. Tästä hyvänä esimerkkinä on Kreikan entinen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis, joka pohti globaalin demokratian mahdollisuuksia.

”Tällaiset näkökulmat eivät ole toistaiseksi saamassa merkittävää asemaa Euroopan parlamentissa. Myöskään keskustelu Euroopan suhteesta muuhun maailmaan laajemmin tuskin tulee siirtolaisuutta lukuunottamatta vaaleissa esille.”

Se, että selvästi rasismiin perustuvien liikkeiden toiminta samaistetaan populismin kautta esimerkiksi globaalia demokratiaa pohtiviin vasemmistolaisiin liikkeisiin on Teivaisen mukaan merkittävä ongelma Euroopan tulevaisuuden kannalta.

”Tämä saa nämä kahteen täysin erilaiseen lähtökohtaan perustuvaa poliittista liikehdintää kuulostamaan helposti samantyyppisiltä asioilta. Samaistaminen epäpolitisoi ja hälventää eroja, joita näihin liikkeisiin liittyy etenkin globaalin solidaarisuuden suhteen. Samaistaminen piilottaa enemmän kuin asioita kuin täsmentää niitä, eikä se kuvaa kovin hyvin tulevaisuusvisioiden kannalta relevantteja asioita.”

”Eurooppalaiset ovat liian pitkään kuvitelleet olevansa muun maailman opettajia.”

Tulevien EU-vaalien alla on useissa eri yhteyksissä puhuttu eurooppalaisen liberalismin kriisistä. Tällä on viitattu etenkin Eurooppaa koskeneeseen pakolaiskriisin, joka asetti eurooppalaiset pohtimaan omaa suhdettaan universaaleihin ihmisoikeuksiin perustuvaan ajatteluun.

Liberalismi-termiin sisällytetään Teivaisen mukaan kaksi keskenään ongelmallista ajatusta: omistusoikeuteen perustuva rahavallalle kasvanut järjestelmä sekä suvaitsevaisuuteen liittyvät arvot.

”Liberalismin käsitteellä hämätään asioita, tahallaan tai tahtomatta. Perinteisesti liberalismi on määritelty niin, että ihminen saa tehdä niin kuin haluaa, kunhan siitä ei aiheudu liiallista haittaa muille. Ja jos aiheutuu, niin asioista sovitaan jollain tavalla yhdessä. Jostain syystä kuitenkin oletetaan, että myös kapitalistiset omistusoikeudet olisivat luonnollinen osa liberaaleja vapauksia. Näin oikeisto on onnistunut omimaan vapausaatteen itselleen. Poliittisesti tämä on merkittävää, sillä jos ihmisiltä kysytään haluavatko he enemmän tai vähemmän vapauksia, on vastaus yleensä selvä. Tämä on yksi suurimmista ideologisista hämäyksistä”, Teivainen herättelee.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

”Kapitalististen omistusoikeuksien kohdalla olisikin parempi puhua liberaalin oikeiston sijaan omistusoikeistosta. Tälle ryhmälle on liberalismin käsitteen kautta annettu vapauden lippu heilutettavaksi. Vapausihanteen yleisessä hengessä voidaan sanoa että puolustetaan vapautta, mutta käytännössä kuitenkin priorisoidaan omistusoikeuksia.”

Liberaaleihin arvoihin liittyvien termien käyttö myös osaltaan peittää eurooppalaisen ylivallan ja globaalin rasismin ulottuvuuksia. Eurooppalaiset tuntuvat ajattelevan, että esimerkiksi pakolaiskriisi uhkaa juuri heille ominaisia, ”parempia arvoja”.

Kun esimerkiksi kolmannesta maailmasta tuleva kritiikki kohdistuu siihen, millä oikeudella Eurooppa ylläpitää omaa valtaansa maailmanjärjestyksessä, sen ajatellaan kohdistuvan nimenomaan eurooppalaisiin liberaaleihin arvoihin. Usein se kohdistuu pikemminkin eurooppalaiseen ylimielisyyteen.

”Kuvaava esimerkki tästä on kun Suomi oli pelipaikalla Maailmanpankin toiminnassa. Tekikö Suomi maailmanpoliittisena toimijana jotain köyhien maiden päätösvallan lisäämiseksi? Ei tehnyt. Miksi ei? Yhtenä perusteena Suomen edustaja käytti sitä, että nimenomaan Suomen kaltaiset maat puolustavat naisten ja homojen oikeuksia, eivätkä etelän köyhät maat tee niin. Tämä on yksi klassisen koloniaalinen perustelu rikkaiden valkoisten ylivallalle: koska oletamme edustavamme eurooppalaisia hienoja arvoja, meidän täytyy siis estää köyhiä maita pääsemästä kansainvälisiin instituutioihin vesittämään arvojamme. Silti Suomen virallisissa julistuksissa samaan aikaan kerrottiin Suomen edistävän köyhien maiden päätösvallan lisäämistä kansainvälisissä instituutioissa.”

Eurooppa on sisäisesti hajaantunut esimerkiksi itäisessä Euroopassa nousseiden autoritääristen liikkeiden myötä ja eurooppalaisiksi miellettyjä arvoja kyseenalaistetaan muualtakin.

”Esimerkiksi homojen oikeudet tai feministiset arvot kyseenalaistetaan Venäjän valtion taholta.”

Slovenialainen filosofi Slavoj Žižek onnistui vuonna 2007 suomennetussa Uusi luokkataistelu -teoksessaan ärsyttämään pakolaiskriisiin liittyvillä näkemyksillään vasemmistoliberaaleja, jotka vaativat rajojen avaamista. Hänen mukaansa heidän esittämänsä vaihtoehto on tekopyhä, sillä vasemmistoliberaalit tietävät, ettei tällainen ole täysin mahdollista ja tähän torjuntaan heidän ajattelunsa lopulta perustuu.

Näkökulma on erikoinen kun huomioon otetaan vasemmistolaiseen ajatteluun vahvasti kuulunut internationalismin ja kosmopolitismin perinne. Žižekin näkemys kertoo myös jotain olennaista eurooppalaisen vasemmiston tilasta.

”Tämänkaltaiset ulostulot ovat alkaneet näkyä eurooppalaisen vasemmiston keskuudessa suhteellisen paljon. Erityisesti siinä, miten osa eurooppalaista vasemmistoa on alkanut jollain tapaa lähestyä populismiksi kutsuttua uusoikeistolaitaista liikehdintää”, Teivainen huomioi.

”Ajatellaan, että ulkopuolelta tulevat ihmiset tuodaan tänne horjuttamaan eurooppalaisen työväenluokan taistelua. Etenkin Saksassa on havaittavissa että rajat kiinni tai maassa maan tavalla -tyyppinen ajattelu on tullut osaksi myös vasemmistolaista politiikan tekemistä. Vasemmistolaisen kosmopoliittisen perinteenkin kannalta on ikävää, että tämänkaltaista liikehdintää on herännyt.”

Eurooppalaisen vasemmiston sisällä on viime aikoina käyty myös laajempaa keskustelua Euroopan tulevaisuudesta. Yksi näkyvin esi­merkki tällaisesta on Yanis Varoufakiksen euroopanlaajuisiin tulonjakoihin ja yhteisiin velkakirjoihin perustuva Green New Deal. Ehdotuksen mukaan Euroopan tulevaisuuden järjestelyjen ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja talouden pelastamiseksi tulisi olla ennen kaikkea yleiseurooppalaisia.

”Rajat kiinni -ajattelun sijaan ­Varoufakiksen hankkeessa on olemassa selkeästi globaali kosmopoliittinen perusvire, eikä maahanmuuttoa nähdä siinä uhkana. Vaalien kannalta tämä saattaa olla marginaalinen keskustelu, mutta se kertoo niistä tendensseistä joita eurooppalaisen vasemmiston sisällä on tapahtumassa.”

”Green New Deal -liikehdinnän sisällä on vahva näkemys siitä, että Eurooppa nähdään poikkikansallisena poliittisena toimijana, verrattuna siihen että kansallisvaltiot nähdään vahvoina poliittisina yhteisöinä.”

”Kapitalististen omistusoikeuksien kohdalla olisikin parempi puhua liberaalin oikeiston sijaan omistusoikeistosta. Tälle ryhmälle on liberalismin käsitteen kautta annettu vapauden lippu heilutettavaksi.”

Uusimman Euroopan unionin turvallisuuspoliittisen strategian mukaan EU:n turvallisuuspoliittinen ympäristö on huonontunut. Koko Euroopan ­unionin olemassaolon on nähty olevan vaakalaudalla.

Ilmeisimpiä syitä tälle kehitykselle ovat olleet Yhdysvaltojen ulko­poliittinen suunnanmuutos sekä Venäjän koventunut ulkopolitiikka. Myös brexit horjuttaa toisen maailman­sodan jälkeen syntynyttä eurooppalaista integraatiota.

EU:n ja Yhdysvaltojen välisissä suhteissa on tapahtunut merkittävä muutos. Aiempi selvästi vahvempi yhteistyö on muuttunut kauppasota-retoriikaksi ja Yhdysvaltojen vaatimuksiksi saada eurooppalaiset kantamaan suurempaa vastuuta omasta turvallisuudestaan.

”Eurooppalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan seuraaminen on muuttunut mielenkiintoiseksi Donald Trumpin presidenttiyden myötä. Eurooppalainen turvallisuusajattelu perustuu usein edelleen siihen, että Yhdysvallat voisivat taata eurooppalaista turvallisuutta etenkin Naton kautta. Trumpin toiminta on ollut hälytyskello sille, ettei tähän voi enää luottaa.”

On myös selvää, että Kiinan vaikutusvalta tulee kasvamaan tulevaisuudessa.

”Kiina esittää, ettei sillä ole merkittäviä turvallisuuspoliittisia intentiota. Siitä huolimatta sen asevoimat kasvavat entisestään. Tämä tulee olemaan merkittävä kysymys Euroopan turvallisuuden kannalta tulevaisuudessa tavalla tai toisella. Asiasta herää Suomessakin keskustelua vaikkapa Tallinnaan vievän tunnelin tai Jäämerenradan kaltaisten hankkeiden yhteydessä.”

Vuoden 2018 nuorisobarometrin mukaan kaksi kolmasosaa suomalaisista nuorista ajattelee Euroopan unio­nin jäsenyydestä olevan Suomelle enemmän hyötyä kuin haittaa. Tutkimuksen mukaan nuoret luottavat Euroopan unioniin selvästi aiempaa enemmän ja suomalaiset nuoret kokevat heillä olevan paljon yhteistä muiden eurooppalaisten nuorten kanssa.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Myös yleisten kannatusmittausten mukaan Euroopan unionilla näyttäisi menevän hyvin. Sitä tukee ennätysmäärä eurooppalaisia.

Tulokset saattavat hämmentää, ja ne ovatkin jääneet brexit-keskustelun jalkoihin. Ajatus Euroopan unionin pikaisesta hajoamisesta on Teivaisen mukaan epätodennäköinen siten kuin esimerkiksi brexitin myötä on ajateltu.

”Vaalien alla on ilmassa, että Euroopan unioni yhtenäisenä poliittisena toimijana olisi hajoamassa, mutta en usko, että se on katoa­massa lähi­aikoina mihinkään. Tuudittautuminen kansallisvaltioiden vastaiskuun on ­liian yksinkertaistavaa ajattelua. Poliittiset voimat, jotka pyrkivät luomaan unionista maailmanpoliittista toimijaa, ovat edelleen olemassa ja osittain jopa voimistumassa, toisin kuin helposti oletetaan.”

Unioni on myös siinä mielessä aiem­paa yhtenäisempi, että viime aikoina on alettu korostaa selkeämmin yhteisen ulkopolitiikan merkitystä.

”Todennäköisesti olemme menossa sitä kohti, että unionista tulee entistä brysselivetoisempi poliittinen toimija sen sijaan, että yksittäisten kansakuntien merkitys tulisi korostumaan. Näiden välinen rinnakkaisuus ja jännite tulevat kuitenkin säilymään.”


Teivo Teivainen

  • s. 1965, Helsinki
  • Maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa vuodesta 2006.
  • Tutkimuskohteena ovat globaali poliittinen taloustiede, ihmisoikeudet, poikki-kansalliset kansalaisliikkeet, globaali demokratia ja kapitalismin ristiriidat. 
  • Toiminut tieteen ohella myös aktiivisena kansalaisyhteiskunnan toimijana. 
  • Kirjoittanut viimeksi kirjan Maailmanpoliittinen kansalliskävely (Into, 2017). Yhdessä Heikki Patomäen kanssa kirjoitettu A Possible World: Demo­cratic Transformation of Global Institutions  (Gaudeamus, 2003) on ilmestynyt useilla eri kielillä. 
  • American Sosiologial Association on palkinnut hänet parhaasta maailmanjärjestystä käsittelevästä väitöskirjasta vuonna 2000.

  • 30.4.2019
  • Kuvat Velda Parkkinen