Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Brysselin yhtenä kiistattomana etuna on erinomainen kirjatarjonta: täällä on helposti saatavilla tuoreimmat teokset ajankohtaisista kysymyksistä, kuten Yhdysvaltain entisen ulkoministerin Madeleine Albrightin pysäyttävä teos fasismin kasvavasta uhasta maailmassa (Fascism: a warning) ja bulgarialaisen valtiotieteilijän Ivan Krastevin katsaus pakolaiskriisin aiheuttamaan hajaannukseen Euroopassa (After Europe).
Albright tarkastelee ensin ääriliikkeiden tuoreita esimerkkejä Puolassa, Unkarissa, Filippiineillä, Yhdysvalloissa ja Turkissa. Albrightin sanomaa vahvistaa hänen omakohtainen kokemuksensa, jossa hän joutui kahteen otteeseen pakenemaan henkensä edestä silloisesta kotimaastaan Tsekkoslovakiasta: ensin natseja, myöhemmin kommunistihallintoa.
Vaikka fasismi voi kuulostaa rankalta vertaukselta Yhdysvalloista puhuttaessa, sille on Albrightin mukaan perusteita nykyisen presidentti Donald Trumpin toimia seuratessa: hän suhtautuu yhtä lailla halveksivasti niin länsimaisen demokratian peruspilarina olevaan oikeuslaitokseen kuin sananvapautta puolustavia tiedotusvälineitä kohtaan. Trump vetoaa köyhtyneeseen keskiluokkaan syyttämällä Yhdysvaltain kauppakumppaneita maansa hyväksikäytöstä, pitämällä ilmastonmuutosta tekaistuna pelotteena ja hyökkäämällä rajusti maahanmuuttoa vastaan.
Maahanmuutto on yhteinen pelote myös Keski- ja Itä-Euroopan uusissa jäsenmaissa, missä sikäläiset poliittiset voimat ovat sanoutuneet yksimielisesti irti EU:n pyrkimyksistä jakaa alueelle pyrkiviä siirtolaisia jäsenmaiden kesken. Maahanmuuton kategorinen torjunta voi tuntua hämmentävältä, kun muistaa että näistä maista pakeni satoja tuhansia ihmisiä länteen toisen maailmansodan päätyttyä.
Krastevin mukaan torjunnalle on historialliset syynsä. Kommunismin yhteisenä nimittäjänä oli aikoinaan kansainvälinen solidaarisuus ja yhteistyö muiden kansojen kanssa. Entisen itäblokin alueella eletään nyt vastareaktion aikaa, jossa kulttuurien sekoittuminen on kauhistus ja puhe yhteisvastuusta herättää pahennusta. Kuvaavaa on, että samaan aikaan kun paavi avasi syksyllä 2015 kotinsa ovet syyrialaisille pakolaisille Vatikaanissa, katoliset piispat Unkarissa ja Puolassa tukivat maidensa poliittisten johtajien pakolaisvastaisia mielipiteitä.
Lisääntyneen muukalaisvihamielisyyden taustalla on myös muita syitä. Keski- ja Itä-Euroopan maat ovat menettäneet lyhyessä ajassa merkittävän määrän koulutettuja nuoria, joista suurin osa tuskin palaa enää kotimaihinsa. Lopputulos on kokonaisuuden kannalta lohduton: rajojen avautumisesta ovat hyötyneet lähinnä ääriliikkeet kaikkialla Euroopassa. Itäisessä Euroopassa valtaa pitävät nationalistiset liikkeet, joille EU edustaa liberaalia kauhukuvaa. Puolan ulkoministeri Witold Waszczykowski kuvasi sitä taannoin rotujen ja kulttuurien sekamelskaksi, jonka yhteisinä nimittäjinä ovat polkupyörät, vegaanius, uusiutuva energia ja uskonnon vastaisuus.
Krastevin mukaan pakolaiskriisi näyttäisi muodostuvan EU:n laajentumisen käännekohdaksi. Tiiviimmän yhteistyön sijaan monissa Keski- ja Itä-Euroopan maissa vaaditaan nyt kansallisen identiteetin ja perinteisten arvojen puolustamista. Yhteiseurooppalaisuus on vaihtunut vieraiden kulttuurien ja kansallisuuksien torjunnaksi.
Krastev ei kuitenkaan usko EU:n hajoamiseen vaan päinvastoin luottaa sen kykyyn selviytyä ääriliikkeistä joustavuutensa ja vahvan demokratiaperinteensä turvin. Hän vertaa Euroopan tilannetta Espanjan kohtaamaan vallankaappausyritykseen vuonna 1981. Kansalliskaartin sotilaat valtasivat tuolloin sikäläisen parlamentin ampumalla konepistooleilla ympäri istuntosalia ja vaatimalla sotilasvallan palauttamista. Luotien viuhuessa kolme kansanedustajaa istui hievahtamatta paikoillaan ja kieltäytyi antamasta periksi kaappaajille.
Demokratian sankareita olivat tuolloin niinkin erilaista taustaa edustavat parlamentaarikot kuin Francon sotilasdiktatuurin aikana poliittisen läpimurron tehnyt pääministeri Adolfo Suarez, kommunistisen puolueen puheenjohtaja Santiago Carrillo sekä kenraali Gutierrez Mellado, joka taisteli 1930-luvun verisessä sisällissodassa maansa demokraattisia voimia vastaan. Tämä epätavallinen kolmikko varmisti omalla esimerkillään demokratian säilymisen Espanjassa.
Albright varoittaa kuitenkin vähättelemästä ääriliikkeiden toimintaa: nakertamalla demokratian perusarvoja ne tekevät vähitellen oman toimintansa näennäisen hyväksyttäväksi, kunnes valtaan päästyään ne syrjäyttävät kaikki toisinajattelevat, kuten on käynyt viimeksi Turkissa.
Albrightin viesti on seuraava: erilaisia vähemmistöjä vastustavia ryhmiä ei pidä missään nimessä hyväksyä, sillä ne ruokkivat vihaa, vääristelevät faktoja ja vievät demokratialta ennen pitkää toimintaedellytykset. Tämä on hyvä pitää mielessä maissa, joissa käydään lähiaikoina vaaleja.
Eero Yrjö-Koskinen
Kirjoittaja toimii ympäristöohjaavaa verotusta ja taloudellisia ohjauskeinoja edistävän Green Budget Europe -nimisen järjestön toiminnanjohtajana Brysselissä.
