Mongoliassa ehkäisy on naisten asia – joka joudutaan toisinaan hoitamaan jälkikäteen.

Mongolia yhdistetään mielikuvissa yhä vahvasti Tšingis-­kaanin imperiumin menneeseen loistoon, maan avariin tasankoihin sekä nomadikulttuuriin. Globaalin energia- ja mineraalitalouden saralla Mongolia on noussut kaivannaisteollisuuden keskukseksi, jonka poliittinen kehitys on demokraattista mutta ristiriitaista ja epävakaata.

Noin puolet Mongolian kolmesta miljoonasta asukkaasta elää ­pää­kaupunki Ulaanbaatarissa. Kaupunki on kasvanut ulos Tuul-joen matalasta laaksosta, johon se aikanaan rajautui, ja leviää joka suuntaan yli laajojen, ger-alueiksi kutsuttujen reunojensa.

Alueiden nimi tulee niiden rakennuskannasta, joka koostuu pienistä puisista rakennuksista sekä gereistä, Mongolian perinteisistä asumuksista, jotka tunnetaan myös jurttina. Arviolta yli puolet Ulaanbaatarin asukkaista elää näillä alueilla, joilla alkoholismi ja työttömyys ovat vain osa sosiaalisista ongelmista, eikä valtio ole onnistunut niihin puuttumaan.

Sosialismin romahduksen ja vuoden 1990 demokraattisen vallankumouksen jälkeen Mongolia on muuntautunut markkinataloudeksi. Terveydenhuoltosektorilla tämä on tarkoittanut palveluiden monipuolistumista – vaihtoehtoja löytyy shamaaneista ja lamoista aina korkeatasoisiin kansainvälisiin sairaaloihin.

Abortti on ollut Mongoliassa laillinen vuodesta 1989 saakka. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että abortit Ulaanbaatarissa olisivat turvallisia. Epävirallisia ja valvonnan ulkopuolisia palveluita on tarjolla runsaasti.

Gynekologia ja synnytysoppi kuuluvat Ulaanbaatarissa modernin lääketieteen alueisiin, joilla on tapahtunut eniten yksityistämistä. Nimen Emegteichuudiin Emneleg, ”naisten sairaala” alla on monenkirjavia toimintoja: jotkut niistä tarjoavat palveluja ja välineistöä, joita valtion klinikoilla ei ole saatavilla, toiset taas erikoistuvat nopeuteen ja anonymiteettiin. Jälkimmäiset ovat usein ongelmia julkisella sektorilla, jossa jonot ovat pitkät ja yksityisyyden suoja heikko.

Vuonna 2016 Mongoliassa kirjattiin ylös 18 316 aborttia. Näistä 75 prosenttia tehtiin Ulaanbaatarissa. Aborttien lukumäärän tarkka arviointi on kuitenkin tällä hetkellä jokseenkin toivotonta, sillä julkisen ja yksityisen sektorin raportoimat luvut eivät välttämättä ole luotettavia.

Tarkin saatavilla oleva tutkimus aiheesta on peräisin vuodelta 2013. Tutkimuksessa naisilta kysyttiin edellisen kahden vuoden aikana tehdyistä aborteista. Vastausten mukaan aborteista 70 prosenttia tehtiin yksityisellä sektorilla. Samaan aikaan klinikoilta kerätty kansallinen data esittää, että vuonna 2013 aborteista yksityisellä sektorilla tehtiin 38 prosenttia ja vuonna 2016 vain 24 prosenttia.

Tämä viittaa siihen, että yksityisellä sektorilla tehtyjen aborttien ja kirjattujen aborttien määrän välillä on valtava aukko. Ja mikä vielä oleellisempaa, se viittaa kirjaamattomien aborttien laadun ja turvallisuuden tarkastuksen ja valvonnan puutteeseen.

Myös itsehoito aborttipillereillä on tavallista. On selvää, että halvimpiin ja vaarallisimpiin keinoihin turvautuvat naiset kuuluvat yhteiskunnan alimpiin tuloluokkiin.

Syyt kääntyä yksityisten palveluntarjoajien puoleen vaihtelevat hoidon yleisestä saatavuudesta – odotusajan pituudesta, toimenpiteen hinnasta ja sen yksityisyydestä – lääkäreiden asenteisiin ja julkisen puolen harjoittamaan käytäntöön, jossa ihmisiä ohjataan yksityiseen hoitoon.

Yksityiset klinikat ovat myös usein joustavampia sen suhteen, missä si­kiön kehitysvaiheessa raskaus vielä voidaan keskeyttää. Julkisella puolella abortteja tehdään vain ensimmäisen kolmen raskauskuukauden aikana, mutta kuudennen tai seitsemännen raskauskuukauden kohdalla tehdyistä aborteista kertovat kauhutarinat ovat maassa yleisiä.

Julkisessa aborttikeskustelussa ensisijainen keskustelunaihe ei kuitenkaan ole, kenellä tämän päivän Mongoliassa on pääsy turvallisiin terveydenhuollon palveluihin ja oikeus määrätä omasta lisääntymisterveydestään tai miten palveluiden piiriin pääsee.

Keskustelua käydään ristiriitaa aiheuttavista tulokulmista, kuten siitä, milloin elämän ymmärretään alkavan. Toinen merkittävä kysymys liittyy naisen ja sikiön oikeuksien turvaamisen ongelmallisuuteen etenkin silloin, kun ne ovat keskenään törmäyskurssilla. Lisäksi ongelmalliseksi on koettu kysymys siitä, kuka näitä oikeuksia saa edustaa.

Mongolian edellinen presidentti, Tsakhiagiin Elbegdorj, käsitteli aborttia vuonna 2017 pitämässään puheessa. Hänen mukaansa ”epävirallinen data osoittaa, että viimeisen 30 vuoden aikana Mongolia on menettänyt noin miljoona lasta abortille”. Näin hän antoi abortoiduille alkioille tai sikiöille lapsen kuvitteellisen statuksen.

Hän jatkoi: ”Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin puhua voimakkaasti siitä hiljaisesta murhasta, joka abortti on. Mongolia on valtio, joka rakastaa lapsiaan, ja sen on tehtävä tästä loppu selkeällä ja johdonmukaisella käytännöllä. Kenelläkään Mongoliassa ei tule olla oikeutta murhata syntymätöntä. Kenelläkään ei tule olla oikeutta puuttua naisen luonnolliseen oikeuteen tulla äidiksi.”

Tämä lausunto antaa ymmärtää, että myöskään naisella itsellään ei tulisi olla tätä oikeutta, vaikka sanat onkin näennäisesti suunnattu lääkäreille ja aborttilääkkeiden myyjille.

Epävirallisia aborttipalveluita kutsutaan usein paheksuen bisnekseksi. Julkisella puolella työskentele­vien lääkäreiden kuukausipalkka – alimmillaan vain reilut 200 euroa – on tällä hetkellä huomattavasti matalampi kuin kansallinen, noin 360 euron keskiarvo.

Vuonna 2015 Maailmanpankki nosti luokituksessaan Mongolian matalan tuloluokan maasta keskituloiseksi maaksi. Sitä seurasi jyrkkä pudotus kansainvälisten apujärjestöjen osallistumisessa ja antamassa rahoituksessa. Tämä vaikutti myös li­sääntymister­veyttä koskevaan apuun ja ehkäisyvälineiden jakoon perheklinikoilla. Monille ehkäisyvälineet ovat valtava menoerä, joka ei mahdu päivittäiseen kädestä suuhun -budjettiin.

Ehkäisyä pidetään edelleen naisten asiana: ajattelun taustalla vaikuttaa ”oma kehosi, oma asiasi” -tyyppinen mentaliteetti. Varsinkin nuoremman polven keskuudessa jopa vakiintuneissa suhteissa saattaa olla niin, että tytön tai nuoren naisen ehdotus käyttää ehkäisyä tulkitaan osoitukseksi aiemmista tai rinnakkaisista suhteista tai seksuaalisesta kokeneisuudesta, jotka eivät ole toivottuja olosuhteita naisen kohdalla.

Valtaosa mongolialaisista naisista ei missään nimessä samaistu uhrin rooliin, mutta aborttien yleisyyden voi nähdä ilmentävän naisten voimattomuutta ehkäistä raiskauksia. Tämä on seurausta sosiaalisista, taloudellisista, kulttuurisista ja poliittisista syistä.

On epätodennäköistä, että aborttien määrä vähenee niin kauan kuin jäävät käsittelemättä olosuhteet, joissa abortista on tullut tavanomainen keino perhekoon hallintaan.

Kuten muuallakin maailmassa, myös Ulaanbaatarin aborttien suhteen kannattaa tarkkailla hyvin kriittisesti sitä, kenellä on mahdollisuus luoda ja levittää arvoja koskevia tarinoita. On yhtä lailla tärkeää pyrkiä edes summittaiseen ymmärrykseen myös niistä tarinoista, jotka eivät pääse esille. Ne eivät välttämättä ole julkisesti puollettuja, mutta ne ovat elettyjä.

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava, jonka kenttäraportti pyrkii selvittämään laillisten mutta turvattomien aborttien tilannetta Ulaanbaatarissa.