Dinosauruksia on käytetty niin sosiaalidarvinismin opinkappaleina kuin öljy-yhtiön mainoshahmoina.

”Tutkimus osoittaa, että konservatiiveja ja liberaaleja yhdistää vain kiinnostus dinosauruksiin”, uutisoi The Guardian huhtikuussa 2017. Kyseisessä tutkimuksessa tarkasteltiin konservatiivi–liberaali-akselille asetettujen amerikkalaisten luonnontieteellisiä kirjaostoksia. Yksi harvoista aihepiireistä, joka yhdisti molempia ryhmiä, oli dinosaurukset ja paleontologia.

”Mitä kauempana tiede on mistään vähänkään poliittisesti relevantista, sitä todennäköisemmin se yhdistää ihmisiä”, totesi tutkimusta johtanut Michael Macy samassa uutisessa.

Ovatko dinosaurukset tosiaan niin kaukana politiikasta kuin Macy vihjaa? Näin voisi äkkiseltään olettaa, sillä katosivathan hirmuliskot kauan ennen oman lajimme ilmestymistä ja poliittisten jakolinjojen keksimistä. Luonnollisesti annetun ja kulttuurillisesti rakennetun välimaastoa kriittisesti tarkastelleet tutkijat ovat kuitenkin viime vuosikymmenten aikana paljastaneet aiemmin kätköissä olleita piirteitä suhteestamme näihin esihistoriallisiin olentoihin.

Kuten antropologi Brian ­Noble kirjassaan Articulating Dinosaurs: A Political Anthropology toteaa, dinosaurusten representaatiot ovat luonnollistuneet niin tiukasti osaksi tieteellistä maailmankuvaa, että niiden taustalla vaikuttavat kulttuuriset ja poliittiset rakenteet jäävät väistämättä piiloon. Hänen tutkimuksensa argumentti on, että dinosaurukset, sellaisina kuin ne käsitämme ja esitämme, kertovat tarinaa meistä itsestämme.

Eri aikoina ja eri tilanteissa hirmuliskojen asuttamiin tieteellisiin ja viihteellisiin maailmoihin on heijastunut piirteitä, jotka ovat syntyneet kulttuuristen, poliittisten ja luonnontieteellisten seikkojen välisestä vuorovaikutuksesta. Hirmuliskojen tarinaan liittyvät siis samanlaiset näkemykset ja valtakysymykset kuin suhteissamme ympäristöön ja yhteiskuntaan.

Keskiajantutkija Jeffrey J. Cohenin mukaan yksi hirviöille ominainen piirre on, että ne rikkovat kategorisoinnin rajoja. Ne pelottavat ja ahdistavat mutta myös houkuttelevat ihmistä tietämään niistä lisää.

Brittianatomisti Richard Owenin vuonna 1842 keksimä sana ”dinosaurus”, eli hirmuinen lisko, kuvastaakin varsin osuvasti Euroopassa jo pitkään vallinnutta käsitystä esihistoriallisista olennoista eräänlaisina nykyelämästä poikkeavina hirviöinä. Kuten historian­tutkija Adrienne Mayor on kirjoittanut, suurten eläinten fossiilit nähtiin esimerkiksi antiikin Kreikassa myyttisen ajan kulttuuriheerosten ja hirviöiden maallisina jäänteinä, joiden hallussapidosta myös kilpailtiin poliittisesti.

Tieteelliseen kirjallisuuteen esihistoriallisten olentojen hirviömäisyys vakiintui sukupuuton käsitteen hyväksymisen myötä 1700-luvun lopulla. Hirmuliskot kumppaneineen oli helppo sijoittaa raamatullisiin raameihin ajalle ennen vedenpaisumusta – niin erilaisina muusta luomakunnasta, ­etteivät ne mahtuneet Nooan arkkiin.

Varsinaisen hirmuliskotutkimuksen alkuaika sattui sopivasti yhteen britti-imperiumin laajenemisen kanssa. Tätä loistoa kuvaamaan järjestetyn vuoden 1851 Lontoon maailmannäyttelyn jälkimainingeissa pääkaupunkiin haluttiin elävän kokoisia veistoksia esihistoriallisista eläimistä.

Owenin tieteellisellä avustuksella Crystal Palacen puistossa olevan järven saarille luotiin oma kadonnut maailmansa, jonka asukkaina oli muiden muassa betonisia jättiläismatelijoita. Näyttämällä näitä brittiläisen tieteen esille tuomia karismaattisia olentoja kansalle Owen ja kollegansa toivoivat niiden välittämän tieteellisen valistuksen myös parantavan englantilaisia kansana.

Tällainen pohjimmiltaan kansanterveydellinen ajatus oli myös samoihin aikoihin syntyneiden julkisten luonnonhistoriallisten museoiden taustalla. 1900-luvulla museoissa alkoi myös näkyä sosiaalidarvinistista valistusta, johon Yhdysvalloissa osallistui muuan erittäin hyvin tunnettu hirmulisko.

Tyrannosaurus rex, ”tyranniliskojen kuningas”, nimettiin vuonna 1905. Sen näytteillepanosta New Yorkin American Museum of Natural Historyyn (AMNH) tehtiin valtava julkinen spektaakkeli. Kyseessä oli aikaisemmin tunnettuja petodinosauruksia huomattavasti suurempi laji, joka kaikin puolin vastasi näkemystä luonnon omasta, täydellisyyteen hiotusta amerikkalaisesta tappokoneesta.

Tämä näkemys vastasi myös lajin nimeäjän, AMNH:n johtaja Henry Fairfield Osbornin, käsitystä lajien kehittymisestä. Osborn nimittäin näki evoluution edistyksellisenä prosessina, jossa dynaamisuus ja energia toimivat lajien menestyksen merkkeinä. Evoluution ihanteellista liikevoimaa kuitenkin hidastivat esimerkiksi risteytymisen kautta saatavat epäsuotuisat piirteet – eli niin sanottu dekadenssi – jotka ennen pitkää johtaisivat lajien sukupuuttoon.

Dekadenssi oli myös asia, joka Osbornin ja hänen kumppaneidensa mukaan uhkasi amerikkalaista yhteiskuntaa viime vuosisadan taitteessa. Teollistuminen, taudit, talouskriisi, naisten ja työväen poliittinen järjestäytyminen sekä kasvava maahanmuutto vaaransivat valkoisen eliitin näkemystä luonnollisesta maailmanjärjestyksestä. Tästä seuranneeseen ahdistukseen lähdettiin hakemaan lievitystä puhtaasta luonnosta, jonka jylhyydessä tapahtuvassa älyllisessä mittelössä viattomasta pojasta saattoi kasvaa ruumiiltaan ja älyltään vireä mies.

Ei ole sattumaa, että Yhdysvaltojen partioliike syntyi samoihin aikoihin tai että maskuliinisen ulkoilmaihmisen perikuvana pidetystä presidentti Theodore Rooseveltista tuli olennainen tekijä AMNH:n historiassa. Osborn kumppaneineen oli vakuuttunut, että tyrannosauruksen edustaman, miehisesti hallittavan luonnon esillepano torjuisi nuorison dekadenssia. Mikä tärkeintä, se edesauttaisi ahdingossa eläneen ”suuren Pohjolan rodun” säilymistä.

Osborn näki tyrannosauruksessaan hirmuliskojen kehityksen huippukohdan – matelijoiden herrarodun – jota valkoisen amerikkalaisen maskuliinisuuden lailla kuitenkin uhkasi pian sukupuutto.

Mutta toisin kuin aivokapasiteetiltaan vaatimattomalla tyranniliskolla, ihmislajilla oli apunaan kaukonäköiset suunnitelmansa. 1920-luvulla Osborn järjestikin kansainvälistä eugeniikkakonferenssia AMNH:n tiloissa, ja myöhemmin hän oli onnistuneesti mukana lobbaamassa pakkosterilisaatiota ja maahanmuuton rajoittamista kannattavaa politiikkaa Yhdysvaltoihin.

Rotuhygienian lisäksi hirmuliskoissa nähtiin potentiaalia myös amerikkalaisten suuryritysten tuotontavoittelulle. 1930-luvulla öljy-yhtiö Sinclair rahoitti Chicagon maailmannäyttelyssä dinosaurusten ja öljylähteiden yhteydestä kertovaa paviljonkia. Vaikka teoria öljystä hirmuliskojen jäänteenä kumottiinkin pian, Sinclair jatkoi siihen viittaamista vielä myöhemmässä New Yorkin maailmannäyttelyssä 1964.

Chicagon hirmuliskot osoittautuivat niin suosituiksi, että yhtiö muutti logonsa vihreäksi brontosaurukseksi ja alkoi myydä muovisia lelusauruksia huoltoasemillaan. Aihetta tutkivan historioitsija Alison Laurencen eräs 1960-luvulla lapsuutensa elänyt informantti muistaa, kuinka hän ystävineen ruinasi vanhempiaan tankkaamaan autoa Sinclairin asemilla, jotta he voisivat ostaa sieltä dinosauruksia.

Fossiilinen polttoainekapitalismi valjasti näin karismaattiset fossiiliset olennot lapsiperheiden houkutuslinnuiksi.

Viimeisten vuosikymmenten aikana tyrannosauruksen kaltaisten suurten, karismaattisten yksilöiden hallitsema dinosaurusluonto on saanut väistyä demokraattisemman hirmuliskokuvan tieltä. Esimerkiksi uudet fossiilitodisteet poikasistaan huolehtivista hirmuliskoista ovat laajentaneet käsitystämme mesotsooisesta maailmankaudesta muuksikin kuin jatkuvaksi saalistajien välttelyksi. Samalla lintujen luokitteleminen hirmuliskoiksi on tehnyt dinosauruksista enemmän meille tuttujen eläinten kaltaisia.

Eurooppalaisen perinteen tapa vierastaa ja toiseuttaa matelijoita on selvästi näkyvissä monissa hirmuliskojen rekonstruktioissa.

Matkan varrella tarttuneet käsitykset ovat tiukassa. Miksi esimerkiksi museoissa suuret lihansyöjähirmuliskot niin usein kuvataan ammottavakitaisina ja kynnet esillä, vaikka ne todennäköisesti viettivät suurimman osan elämästään kidat kiinni ja kynnet piilossa, kuten nykyiset petoeläimet? Tai miksi kuvat petojen ja kasvinsyöjien välisistä kaksintaisteluista löytävät tiensä lähes jokaiseen dinosauruskirjaan, vaikka fossiilitodisteita tällaisista kamppailuista on hyvin vähän?

Paleontologian filosofi Derek Turner esittää, että tutkijat ovat ehkä ­liian heppoisesti tulkinneet esihistoriallisten eläinten sarvia, luulevyjä ja harjoja aseiksi ja puolustusvälineiksi. Nykyisiä eläimiä tarkkailemalla voimme huomata, että erilaiset luukoristeet näyttäytyvät myös työkaluina, lajitunnistuksen välineinä tai vaikkapa symbioosissa elävien eliöiden suojapaikkoina.

Näkemys luonnosta eloonjäämiskamppailuna heijastuu erityisen voimakkaasti esihistorialliseen maailmaan sen ajallisen etäisyyden aikaansaaman vierauden vuoksi, joka itsessään voidaan nähdä jatkumona esihistorian käsittämisestä hirviöiden aikana. Kun todistelemme väkivaltaisuuden olleen osa luonnollista maailmanjärjestystä ammoisista ajoista lähtien, pyrimme samalla vakuuttelemaan itsellemme oman väkivaltaisen toimintamme olevan luonnollista.

Hirmuliskoihin löytyy jatkuvasti ajankohtaisia näkökulmia. Jurassic Park -kirjat ja -elokuvat ilmestyivät osuvasti samoihin aikoihin, kun parhaillaan meneillään olevan sukupuuttoaallon laajuuteen herättiin. Kyseiset teokset myös värittävät vahvasti tämänhetkistä keskustelua sukupuuttoon kuolleiden eläinten kloonausmahdollisuuksista.

Viime vuosina on ollut huomattavissa kasvavaa kiinnostusta siihen, mitä esihistorialliset ilmasto-olosuhteet ja suurten kasvinsyöjädinosaurusten metaanipäästöt voivat kertoa meille ilmastonmuutoksesta.

Kuten myyttiset hirviöt, hirmuliskot rikkovat ajallisia kategorioita ja ovat alati muuttuvia kuvia myös meistä itsestämme ja maailmasta, jossa elämme.

Kirjoittaja on hirmuliskojen ja muiden liskojen parissa kasvanut antropologi.