Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Eilen Cannesin virallisen ohjelmiston osalta nousi esiin queer-elokuvia, joilla on perinteisesti ollut paljon vahvempi edustus alkuvuodesta Berlinalessa.
Ruotsalainen kauhuelementeillä pelaava draama Gräns (Border) kertoo ihmisten joukossa asuvien peikkomaisten olentojen rakkaustarinan. Toista heistä esittää suomalainen näyttelijä Eero Milonoff, joka suoriutuu tekohampaiden alta mongerretun suomenruotsin suhteen tehtävästään varsin hyvin ja näyttelijänä erinomaisesti.
Peikot kohtaavat toisensa ruotsinlaivan tullissa, jossa naisen sukupuolielimet omaava Milonoffin hahmo joutuu riisumaan kaikki vaatteensa. Enempää juonta paljastamatta on syytä mainita, että elokuva pohjaa saman kirjailijan teokseen kuin Tomas Alfredsonin Ystävät hämärän jälkeen, jonka vampyyriä on tulkittu myös transnäkökulmalla. Kirja on minulta lukematta, mutta käsittääkseni siinä teema on selkeämmin esillä kuin elokuvassa.
Gränsiä on suitsutettu varsin näyttävästi ja amerikkalainen Eric Kohn vertasi sen ikimuistoisinta kohtausta joitain vuosia sitten Cannesissa kohauttaneen Stranger by the Laken ejakulaatioon. Aivan niin erinomaisesta (tai yhtä valikoidun yleisön) elokuvasta ei ole kyse, mutta ruotsalaisten on syytä olla tyytyväisiä reaktioon.
Gränsin peikkoja voi tulkita monelta kantilta ja näin suomalaisittain on syytä mainita, että he ovat peräisin Suomesta, joka tulee useaan otteeseen elokuvassa ilmi ja sai yleisön nauramaan varsin äänekkäästi. Tietysti suomalaisten asema Ruotsissa muistuttaa helposti seksuaalivähemmistöjen asemaa aina koulukiusaamisesta muuhun syrjintään.
Kilpasarjan alkuillan näytöksessä oli jälleen aidsia käsittelevä ranskalaiselokuva. Viime vuonna toiseksi tärkeimmän palkinnon voittanutta 120 battements par minute -elokuvaa (suosittelen lämpimästi) seuraa nyt Christophe Honorén Sorry Angel, jossa seksi ja rakkaus eivät kuulu samoihin suhteisiin.
Jacques on nelikymppinen kirjailija, jonka elämänsä rakkaus tekee kuolemaa aidsiin. Samaan aikaan hän tapaa 15 vuotta nuoremman pojan, joka ei ole vielä tullut kaapista ulos tyttöystävälleen. Tahmeasti alkava kaukosuhde ei meinaa millään johtaa minnekään, koska hiviä kantava Jacques välttelee intiimiyttä (tai ainakin nukkumista yhdessä, seksi kelpaa) ja kertoo lääkärille itsemurhaisista ajatuksistaan.
90-luvulle sijoittuvan upean ja surumielisen elokuvan soundtrack on täynnä toinen toistaan täydellisempiä valintoja. Kun lopussa kuullaan Harry Nilssonin kappale One (“…is the loneliest number that you’ll ever do”), jonka Aimee Mann teki 90-luvun lopulla uudelleen Paul Thomas Andersonin Magnoliaan, on tunnepurkausta vaikea estää.
