Antto Vihma ja Miika Tervonen uskovat, että pienistäkin asioista voi saada suuria keskusteluja – ja toisinpäin.

Toimiessaan ulkoministerinä Alexander Stubb totesi lukevansa ”mieluummin virkamiesten raportteja kuin päivystävien dosenttien sepustuksia”. Pääministeri Juha Sipilä puolestaan kertoi tuskastuneensa ”kaiken maailman dosentteihin, jotka sanovat, mitä ei saa tehdä”.

”Vitsi päivystävästä dosentista on vanhempi kuin Sipilän ja Stubbin puheet. Sehän tulee toimittaja Loka Laitiselta, ja piikki oli kohdistettu myös toimittajiin, jotka olivat liian laiskoja etsimään uusia haastateltavia. Nettikeskusteluissa päivystävä dosentti -termi esiintyy aika usein yhteydessä, jossa kerrotaan, että ’Yle raahaa paikalle päivystävän dosentin’, eli se mediakritiikki on siinäkin mukana”, toteaa Antto Vihma, Itä-Suomen yliopiston dosentti ja ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija.

Vihma on tuttu Yleisradion Päivystävät dosentit -podcast-sarjasta, jota hän tekee yhdessä Helsingin yliopiston dosentin, tutkija Miika Tervosen kanssa. Päivystävät dosentit vastaa yleisön kysymyksiin ja pohtii todellisuuden luonnetta. Huumori on mukana al­kaen ohjelman nimestä, joka ottaa vähättelevän termin haltuun.

”Sipilän ja Stubbin puheet ovat aika normaalia poliittista puhetapaa, jossa pyritään voittamaan kamppailu ja samalla vähän leimaamaan vastapuolta. Ei se piikittely meihin tee kipeää, mutta he siinä samalla dissaavat akateemisuutta ja tukevat tieteenvastaisuutta. Se ei tosin välttämättä ollut heidän intentionsa”, Vihma jatkaa.

Tervonen ei ole aivan yhtä arme­lias poliitikkojen tarkoitusperiä arvioi­taessa.

”Minä hieman poikkeuksellistaisin tätä ja sanoisin, että on kyse myös juuri tästä hallituksesta ja sen agendasta. Kun asiantuntijat tyrmäsivät hallituksen lakiesitykset yksi toisensa jälkeen, hallitus hyökkäsi paitsi tietotyöläisiä myös perustuslakia vastaan.”

Päivystävien dosenttien tavoitteena ei kuitenkaan ole kiivetä barrikadeille. Sarja haluaa tarjota innostusta ja johtolankoja ajattelun tueksi.

”Haluamatta suhtautua asiaan naivisti ja vajoamatta valkoisen miehen neutraaliuden illuusioon, haluan nähdä meidän ohjelman älyllisen uteliaisuuden puolustuksena”, Tervonen toteaa.

Politiikkaan ja yliopistoihin liittyvä julkinen keskustelu on viime vuosina ollut melko lennokasta. Samalla kun poliitikot vähättelivät tutkijoita ja puhuivat perustuslain diktatuurista, sosiaalisessa mediassa vilisi ”Je suis dosentti” -kuvameemejä.

Sattumalta juuri tuon keskustelun keskellä Vihma ja Tervonen saivat omat dosentuurinsa ja juhlistivat sitä 14-tuntisella Päivystävät dosentit -istunnolla helsinkiläisen ravintola Rytmin kulmapöydässä. Paikalle saapui runsain mitoin tuiki tuntemattomia ihmisiä, jotka tiedustelivat muun ­muassa avioliiton sopivuudesta sekä sarja­monogamiasta, vallan ja kielen suhteesta, itsestään tietoiseksi tulevien robottien oikeuksista ja siitä, onko koko Suomi – siis myös Forssa – pidettävä asuttuna.

Mikään inhimillinen ei ollut vierasta, ja kaikkeen vastattiin.

Tilaisuuden suosion myötä syntyi ajatus Päivystävien dosenttien toiminnan jatkamisesta.

Yle Areenassa kuunneltavissa oleva Päivystävät dosentit -podcastin ensimmäinen tuotantokausi saa marraskuussa jatkoa. Luvassa on jälleen puhetta lähinnä kaikesta. Miika Tervosen mielestä pienet ja suuret asiat ovat molemmat pohtimisen arvoisia.

”Pienistä asioista voi saada aidosti hyviä ja isoja keskusteluja, ja isoissa ajatuksissa ajautua tyhjien kliseiden toisteluun. Nyt tuntuu olevan tilaus vapaalle älylliselle tilalle, jossa keskustella. Mediassa vallitsee yksi diskurssi yhdestä aiheesta kerrallaan, ja sen ulkopuolelle jää hirvittävä määrä näkökulmia ja asioita. Omista tutkimushommistani tiedän, miten valtava voima putkinäöllä on ja kuinka vähän ihmiset miettivät tallatun polun ulkopuolelta. Se, että saamme yllättäviä kysymyksiä, mahdollistaa sen, että voimme antaa yllättäviä vastauksia.”

Vihma jatkaa:

”Jos tästä haluaa etsiä jotain moraalia ja missiota, niin taustalla on ajatus vähän hitaammasta, pidemmästä ja rauhallisesta keskustelusta. En suinkaan vihaa Twitteriä, mutta sen rinnalla olisi hyvä olla muutakin.”

Sekä Vihma että Tervonen ovat saaneet pohtia tutkimuksissaan myös Suomea ja suomalaisuutta.

Lokakuun 11. päivä vietettiin tyttöjen päivää, ja pääministeri Juha Sipilä sai päivän ajaksi
kollegakseen 16-vuotiaan lukiolaisen. Hänen kanssaan Sipilä julisti, että Suomen ja EU:n pitäisi olla edelläkävijöitä ympäristöasioissa. Tämä sattui tutkija Vihman korvaan, olihan Suomessa juuri juhlittu sitä, että EU:n hiilinielupäätös saatiin vesitettyä ja Suomen hakkuukiintiöitä nostettua.

”Toivoisin ehdottomasti Suomelta vahvaa toimijuutta ympäristöasioissa. Ilmastopolitiikassa iso kala olisi saada EU:n päästökauppa oikeasti toimimaan, mutta siinä Suomi ei ole edistyksellisten joukossa. Kertoo jotain meidän EU-suhteesta, että hiilinielupäätöstä juhlittiin kuin lätkämitalia. Tämmöisestä asiasta tulee ’kansallinen’ kysymys, ja metsäteollisuuden retoriikkaan hyppää mukaan suorin vartaloin tyyppejä, joilta sitä ei olisi odottanut. Ajatus on, että ’puolustetaan Suomea Brysselissä’.”

Kansallisten asioiden pohtiminen avaa usein myös yllättäviä vastanäkymiä. Niitä Tervonen löytää myös ajoittain patetian puolelle horjuneista Suomi 100 -juhlista.

”On aina kiinnostavaa, kun valtio juhlii omaa itsenäisyyttään. Dyna­miikka on sellainen, että se väistämättä synnyttää vastareaktioita – juhlapuheet tuovat aina esiin pinnan alla kuplivat pierut. Olemme puhuneet kansallisista kipupisteistä tänä vuonna todella paljon. Ei ole enää mahdollista luoda yhtä harmonista kansallista tarinaa – virallinen narratiivi synnyttää heti vastanarratiivin, jossa kysytään, että keitäs tässä jätetään ulkopuolelle.”

Tervonen nostaa esimerkiksi sisällissodan aikaista punaisten teloitusta kuvanneen itsenäisyyden juhlarahan synnyttämän metakan, joka johti rahan myynnistä vetämiseen. Suomalaisuudesta on keskusteltu uusilla tavoilla, on puhuttu paperittomista ja siirtolaisista, joilla ei ole kansalaisuutta. On puhuttu ihmisistä, jotka ovat eläneet täällä koko elämänsä mutta joita ei pidetä suomalaisina. Samalla on ihmetelty lukkiutumista etnonationalismiin ja sen purkautumista.

Lennokasta keskustelua on epäilemättä luvassa joulukuussa, kun ensi-iltansa saa 95-elokuva, joka kertoo vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruudesta. Lätkään liittyvää kansallisromanttista hehkumista Tervonen kuvaa ”sinänsä vilpittömäksi ei-eksklusiivisen banaaliksi nationalismiksi”.

Samalla kun päivystävät dosentit puhuvat hitaan tiedon puolesta, vaatii maan poliittinen johto yliopistoja tuottamaan nopeammin ja tehokkaammin liike-elämää hyödyttäviä innovaatioita sekä tehostamaan maisteritehtailua. Näkemykset tuntuvat olevan eri maailmoista. Yliopistolaitoksen sisältä on puolestaan esitetty tutkijoille vaatimuksia nousta barrikadeille tekemään taistelevaa tutkimusta. Toisaalla on perustettu Turhan tiedon yhdistys, joka haluaa nollata kaiken tehokkuusajattelun ja vaatimukset toiminnallisuudesta.

Vaikuttaa hyvin ristiriitaiselta.

”Jos miettii tutkimuskenttää ekologisena kokonaisuutena, niin siellä pitää olla kaikenlaisia eläimiä. Ei se muuten ole terve ympäristö”, Tervonen muotoilee ja jatkaa:

”Tällä hetkellä on paljon kaikenlaisia lippulaivoja ja strategisia huippuyksiköitä, ja tämä retoriikka läpäisee yliopistoa. Niiden huippuinnovaatioiden edellytys on perustutkimus, jolla ei ole mitään suoria sovellutuksia. Välineellistäminen voi vaarantaa sen perustutkimuksen, joka tarvitsee älyllistä ja tiedollista vapautta. Tutkimus on iso cocktail, jossa on paljon erilaista kamaa, muuten se ei toimi.”

Yhteiskunnallista vaikuttamista tehdään monessa paikassa. Yksi vaikuttamisen tavoista on kansalaisaktivismi ja siihen ajoittain liittyvä tottelemattomuus. Vaikka jonkin sortin järjestys on aina hyväksi, ei yhteiskunta kehity ilman sääntöjen haastamista. Järjestyksen ja sekamelskan yhteensovittaminen on kuitenkin hankala homma, eikä optimitottelemattomuuden määrittely ole helppoa, kuten Vihma kokee ihan henkilökohtaisella tasolla.

”Minulla on kaksijakoinen asenne tähän. Tulen itse kansalaisjärjestöpuolelta, ja siellä kansalaistottelemattomuus on saanut paljon aikaiseksi. Minulla on syvä kunnioitus sitä kohtaan. Toisaalta on ihmisiä, jotka näkevät liikepolitiikan ainoana toimivana politiikkana. Heille se, että Rosa Parks istui bussin penkille, käynnisti ja toteutti yksistään ja orgaanisesti kansalais­oikeusliikkeen Yhdysvalloissa.”

Kuten tunnettua, kansalaisoikeusliikkeen menestyksen taustalla olivat lukemattomat vailla kunniaa ahertaneet ruohonjuuritason aktivistit ja kansalaiset.

”Vaikka pidän vähän herooistakin kansalaistottelemattomuutta tärkeänä, jotkut liioittelevat sen merkitystä aivan suhteettomasti. Institutionaalinen harmaa puurtaminen ja byrokraattiset kompromissit ovat esimerkiksi Suomen historiassa tosi tärkeitä. Kertomuksen vaarat -projektin Maria Mäkelä totesi hyvin, että toimivasta hyvinvointivaltiosta ei saa vetävää kertomusta. Välillä ikävöin kansanedustaja Antti Kalliomäkeä (sdp), joka ruumiillisti sen äärettömän harmauden, jota poliittiseen puurtamiseen liittyy. Miten huono hän olisikaan Twitterissä.”

Tervonen tarjoaa jälleen ratkaisuksi monipuolisuutta.

”Voisiko tässäkin ajatella ekosysteemityyppisesti? Tarvitaan monenlaisia pörriäisiä, jotta asiat menisivät eteenpäin, eikä ole yhtä oikeaa tapaa ajaa asioita. Demokratia ei ole yksi staattinen asia, joka on olemassa – sekin tarvitsee ekosysteemin toimiakseen. Kansalaistottelemattomuuden rajat ja rajallisuudet ovat yksi osa sitä.”

Päivystävät dosentit Yle Areenassa 1.11. alkaen. Uusi jakso joka keskiviikko.