Valto, 36, kokee, että sukupuolten kirjo voi toteutua yhdessä ihmisessä.

Kuvat Veera Järvenpää

”Mulla ei ole sellaista ’jo lapsena tiesin’ -tyyppistä stooria. En ikinä silloin edes ajatellut, että mulla on sukupuolta, eikä mua ole kauheasti kasvatettu sukupuoleen. Kotona perusarjessa meillä oli kaikilla niitä samoja verkkareita, joita mun äiti ompeli meille. Ja me leikittiin yhdessä veljien kanssa paljolti samoja leikkejä.

Kun joidenkin vanhemmat oli aatteellisia tai vasemmistolaisia, niin mun vanhemmat on aika keskiluokkaisia. Ne ei oo koskaan halunneet sitoutua mihinkään selkeeseen ideo­logiaan, mutta se, miten meitä on kohdeltu, on mun mielestä ollut enemmän persoona- kuin vaikka sukupuolilähtöistä. Luulen, että se on suojellut mua.

Mun vanhemmat on kyllä tosi spessuja, ne on jotenkin tämänkin aiheen äärellä toimineet aika rakentavasti. ­Koen olevani tosi etuoikeutettu.

Oli mulla kynnys kuitenkin kertoa niille. Mutta ehkä se oli vähän pakkotilanne. Ja koska ne on aina enimmäkseen tienneet, miten mulla menee, ja ne on olleet mun tukena aika paljon, niin ei se ollut mitkään vaihtoehto, että en kertoisi niille.

Sanoin niille, että mä en ole nainen. En ole ikinä sanonut niille mitään muuta. Ne välillä olettelee kaikkea. Aika paljon nykyisin mun äiti puhuu, että mä olen niiden poika. Se tuntuu musta omituiselta, mutta en ole vielä ottanut sitä puheeksi, että ei se tavallaan ole tuokaan. Ja musta tuntuu tosi huojentavalta se, että mua kutsutaan pojaksi verrattuna siihen, että mua kutsuttaisiin tytöksi. Saattaahan se jossain vaiheessa olla ihan tottakin, ei voi tietää.

Joillain muunsukupuolisilla ihmisillä on niin sanottu dysforia suhteessa kehoonsa. Mulla se tulee ja menee. En mä varmaan olisi alkanut prosessiin, jos ei minkäänlaista dysforiaa olisi. Mun keho ei ole kuitenkaan ollut mun tiellä varsinaisesti, paitsi muiden kohtelun takia.

Kyllä mä muistan, että tunsin teininä joihinkin asioihin melkoista vierautta, mutta kukapa ei tuntisi.

Teininä mulla oli ohimenevä pelko siitä, että mä oon lesbo. Sen jälkeen en ole kauheasti välittänyt asiasta. Mulla ei ole koskaan ollut semmoista sukupuoleen suuntautuvaa seksuaalisuutta. Olen tosi paljon ollut aina suuntautunut ihmisiin, persoonallisuuksiin ja hyviin tyyppeihin.

Mua alkoi jossain vaiheessa hangata tosi paljon se, että mulla oli naisen rooli heterosuhteessa. Mä en voi olla semmoisten tyyppien kanssa ylipäätään, jotka odottaa multa heteronaisen roolia. Se on musta äärimmäisen tukalaa. Tämä ei liity siihen toisen tyypin sukupuoleen vaan dynamiikkaan. Se dynamiikka ei ole semmoinen, johon kaikilla heteromiehillä olisi tarvetta tai kaikilla ei-heteromiehillä ei olisi. Se ei ole niin suora­viivaista.

Tuntuu, että mun tapauksessa tosi monet asiat on vaan hämäriä. Mulla on ollut kyse tosi paljon sen hyväksymisestä, että ei välttämättä oikeasti ole mitään referenssiä tai mitään selkeetä lokeroa, että just tuommoinen minäkin olen. Olen löytänyt ehkä ensimmäisen kerran transyhteisöstä – silleen laajasti ottaen – jonkinlaisen tunnistamisen.

Transyhteisö on ehdottomasti se, mihin kuulun, mutta mun on edelleen tosi vaikea sanallistaa sitä, mikä mun sukupuoli on. Oikeata vastausta ei vaan ole olemassa.

Transyhteisön sisällä on vääntöä, koska niiden, jotka haluaa tosi paljon olla kokonaan jompaakumpaa perinteistä sukupuolta, ja ei-binääristen ihmisten, tarpeet ja toiveet on jossain määrin erilaiset. Ne pelkäävät muunsukupuolisten jotenkin rapauttavan niiden oikeuksia. Mä näen, että siinä on tavallaan kuitenkin kysymys samasta asiasta – siitä että ihmisen pitää itse saada määrittää sukupuolensa.

Koska tää binääri on niin hirveen dominoiva, niin kai se paine syntyy siitä. Ja ymmärrän sen ihan tosi hyvin. Monille binääritransihmisille on kauhistus se, että niiden ajatellaan olevan jossain välimailla. Sehän on tosi ahdistavaa, ettei itsestä tulisi ikinä sitä mitä haluaa olla. Se on asia, jonka myös tunnistan itse joinain päivinä ihan tosi hyvin. Sitä saattaa ajatella, että ’voi saatana, kun mä menisin normaalisti läpi’.

Nuo litaniat eri binäärin ulkopuolisista identiteeteistä… Tavallaan mun mielestä hienointa olisi, jos me saataisiin nämä nais- ja mieskategoriat samalle viivalle kuin se muu litania. Ei mulla ole mitään tarvetta uhata jonkun naisen tai miehen oikeutta olla nainen tai mies. Mun mielestä se on ihan yhtä vakava henkinen oikeus kuin omakin olemiseni.

Yritin tosi montaa eri juttua. Teatteri oli mulle tavallaan ihan viimeinen, mihin päädyin, kun ei mikään muu oikein lähtenyt lentoon. Tulin ihan pystymetsästä teatterikouluun ja olin vähän, että ’mikä tämä teatteri on?’. Ehkä sukupuoliasian kanssa kävi vähän samalla tavalla. ’Hä? Missä mä oon? Hä, nyt mä pistän jotain testosteronia!’

Vaikka on ne asiat jälkikäteen ajateltuna olleet aika väistämättömiä. Oman tien löytäminen on niin paljon sattumasta kiinni.

Koin teatterikoulun välillä aika seksistisenä. Luulen, että se on nyt vähän muuttumassa, koska nuoret tyypit alkaa olla tietoisia näistä jutuista. Kun mä olin teatterikoulussa, siellä oli sellaista, että pojat juoksee poikien porukassa ja tytöt tyttöjen porukassa.

Ne omat arvot ja maailmankuva väistämättä valuu kaikkeen. Ei sitä voi jonkun toisen teoksia tehdä. Sitä paitsi, kun maailmassa on mun mielestä paljon epäkohtia, niin sitä haluais käyttää työpanostaan niin, että koittaisi jotenkin vaikuttaa niihin epäkohtiin.

Se, että mun tarkastelupiste on jollain tavalla tuon binäärisukupuolijärjestelmän ulkopuolella, niin ei se voi olla vaikuttamatta siihen, mitä mä teen.

Jos esimerkiksi tehdään perinteinen päähenkilövetoinen juttu, pidetään normaalina sitä, että ratkaistaan sen henkilön sukupuoli. Yksi hyväksi havaittu tapa on esimerkiksi ratkaista se niin, että se on sama kuin kirjoittajan oma. Mä joutuisin siinä kohtaa miettimään, tuleeko tästä väistämättä marginaalijuttu henkilön sukupuolen takia. Entä jos se jää lukijoille ja yleisölle ihan vieraaksi? Se on sellainen ylimääräinen mutka matkassa.

Mä toisaalta suhtaudun sukupuoleen usein vähän sekundäärisenä asiana­. Huomaan, että se aiheuttaa välillä tiettyä kommunikaatiovaikeutta vaikka muiden tekijöiden kanssa.

Se oma työ ei kuitenkaan tule pelkästään omasta persoonasta. Se tulee myös siitä, että me ollaan kaikki tässä kulttuurissa. Ja kulttuuri vaikuttaa kauheasti. Ja tietysti projekteja tekee myös sitä kautta, mitä luulen yleisön haluavan nähdä. Vaikka ei haluaisi, on myös itse samojen normien alainen ja tarkastelee omaa tekemistään niiden kautta.

Jälkikäteen ajateltuna Einolle ja Transformationsille [molemmat sukupuolta käsitteleviä teatteriesityksiä] on ollut ihan selvästi tarvetta. Molemmat on saanut tosi kiittävää palautetta, myös sellaista, että ne on olleet voimaannuttavia ihmisille. Etukäteen ajateltuna luulen, että meillä on ollut tarve tehdä ne.

Mun mielestä tuommoisille esityksille yleensä ottaen on jatkuvasti tarvetta jo pelkästään sen takia, että moninaisuudelle ja moninaisille esityksille ja erilaisille tarinoille on tarvetta. Tavallaan tarinat kuitenkin määrittää sitä, mitä me voidaan ajatella.

Esikuvat on ihan älyttömän tärkeitä ihmisille. Ei se ole niin, että kun on tehty yksi transromaani ja yksi transesitys, niin sitten olis valmista. Ei kukaan ajattele esimerkiksi, että vieläkö näistä heteroista puhutaan. Että tää naisen ja miehen välinen rakkaus­tarina – eikö tää ole jo niin nähty! Tavallaan sitä tämä ’homo­saatio’ on, että näkyy yhtäkkiä jotain muutakin. Toivon että siihen vähitellen totutaan.

Kun transaihe on aika pinnalla, siinä on se puoli, että nyt taiteilija x ja journalisti y löysivät herkullisen aiheen, josta voi ammentaa. Siinä on sellainen tietty suojeluhalu, että älkää nyt härkkikö, tämä ei ole teidän asia, tämä on meidän asia.

En usko, että ratkaisu on se, että vähemmistöt mustasukkaisesti kyttää sitä, että kukaan muu ei saa sanoa tästä aiheesta mitään. Mutta tiettyä sensitiivisyyttä ja kunnioitusta pitää osoittaa. Pään yli ei saa puhua.

Tietyllä tavalla vähemmistöt on enemmistön armoilla. Samaan aikaan tajuaa sen, että esimerkiksi Tom of Finland -elokuva voi olla jonkun pikkukaupungin yhdelle homolle se ainoa kohta, jossa näkee, että voi olla jotain muutakin. Se voi pelastaa jonkun elämän.

Minähän en voi antaa kenellekään oikeutta kertoa kenenkään toisen tarinaa. Mutta mun mielestä siinä on myös sellainen juttu, että minkään vähemmistön oikeudet ei vaan realisoidu niin kauan kuin se enemmistö ei asetu jollain tavalla rinnalle.

Mulle henkilökohtaisessa elämässä sukupuoli on tosi paljon esittämistä. Mä jollain tasolla koen eläväni sukupuolen esittämisen ajatusta ihan konkreettisesti, semmoisella arkisella levelillä.

Olen joskus itseltänikin kysynyt, mikä on mun oikea ja todellinen sukupuolen ilmaisu. Onko se sitä, mitä teen Einossa, vai onko se jotain, jota teen jossain muussa esityksessä tai keikoilla tai yksityiselämässä. Mulle siinä ei ole mitään hierarkiaa, että olisi joku primäärisukupuoli ja että ne muut olisivat vaan jotain rooleja.

Oikeastaan olen oivaltanut vasta hiljattain sen, että on sellaisiakin ihmisiä, joille drag on nimenomaan dragia – sitä, että ollaan joku toinen. Mulle drag on sitä, että mä oon mä, joku toinen mä. Siinä on toki iso ero. Hienoa, että molempia on.

Niin sanotun transitioitumisen jälkeen vapauttavinta on se, että olen tavallaan hyväksynyt kaikki ne sukupuolet itsessäni. Varmaan kaks–kolmekymppiseen asti mulla on ollut ristiriita siinä, että tykkään ihanista vaatteista ja korkkareista ja kaikesta siististä, mutta mun on ollut tosi vaikeaa käyttää niitä. On ollut olo, että se en ole minä. Mun on aina pitänyt vetää jossain kauheissa rytkyissä, valtavissa takeissa. Tämän prosessin kautta on kuitenkin pystynyt tunnistamaan myös sen, että mulla on oikeus käyttää näitäkin, että mun ei tarvitsekaan valita.”

Valto on tehnyt esityksen Eino – henkilökohtainen sukupuolihistoria ja osallistunut esitykseen Transformations – otteita maskuliinisuuden sanakirjasta.