Teksti Nina Sarell

”Sanoin niille, että jos ne haluaisi, niin opettaisin niitä kirjoittamaan oman nimensä.”

Joskus kuvittelen, miltä tuntuisi, jos olisin lukutaidoton. Ehkä paras tuntuma lukutaidottomuuteen syntyy japanilaisen ravintolan ruokalistaa katsellessa tai jos klikkaan itseni arabiankielisen uutistoimisto Al-Jazeeran verkkosivulle. Kaikki tekstit, joita nyt luen katse sulavasti riviltä toiselle loikkien, olisivat ulottumattomissani. Kadunvarsien mainokset, lääkkeiden käyttöohjeet, elokuvien tekstitykset. En voisi kirjoittaa muistin tueksi kauppalistaa, käyttää kalenteria, tallentaa puhelinnumeroita, etsiä musiikkivideoita internetistä enkä kirjoittaa postikorttia ystävälle. Lukutaidottoman maailma rakentuu täysin eri palikoista kuin minun, vaikka eläisimme samassa todellisuudessa.

Nicaraguan historiassa on paljon synkkiä lukuja, mutta yksi episodi on puoluepoliittisiin kantoihin katsomatta suuri ylpeydenaihe: 1980-luvun lukutaitokampanja. Kun sandinistit vuonna 1979 kaatoivat 40 vuotta kestäneen Somozan diktatuurin, puolet nicaragualaisista oli lukutaidottomia. maaseudulla lukutaidottomuus pyöri 75–90 prosentissa. Yli 90 000 koululaista, opiskelijaa ja aikuista vapaaehtoista osallistui kampanjaan, jonka seurauksena lukutaidottomuusprosentti laski alimmillaan jopa 7 prosenttiin. YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO palkitsi kampanjan. Siitä innostuneina nicaragualaiset ovat jälkeenpäinkin piristäneet laskusuuntaisia lukutaitotilastoja kampanjoilla, joihin osallistuu koululaisia ja vapaaehtoisia. Presidentti Daniel Ortega käynnisti yhden kampanjan vuonna 2007. Managualainen sähkömies Lester Solis Navas oli yksi vapaaehtoisista.

”Olin silloin 18-vuotias ja viidennellä luokalla. Meille kerrottiin, että meillä oli kaksi vaihtoehtoa, jos meinattiin päästä luokalta: piti joko tehdä opinnäytetyö tai osallistua lukutaitokampanjaan. Mun piti siis tehdä iso, kirjallinen työ tai opettaa joku aikuinen lukemaan, ja jompikumpi oli pakko valita. No, minä ajattelin, että mieluummin olen mukana siinä lukutaitojutussa.”

”Mun piti itse etsiä se oppilas. Saat uskoa, että ensin mietin että mistähän sitä semmoisen löytää. Mutta ei se sitten niin vaikeaa ollutkaan. Asuin siihen aikaan sellaisella asuinalueella, jossa oli paljon vanhuksia ja yli nelikymppisiä, ja aika pian mulle selvisi että monet niistä ei tajunneet lukemisesta eikä kirjoittamisesta höykäsen pölähtävää.”

”Yhdet mun ystävät tiesi semmoisen sopivan oloisen pariskunnan, ja lähdin käymään niiden luona. Se pariskunta asui yhdellä maapläntillä, jossa on nykyisin hautausmaa. Siihen aikaan siinä oli vielä viljelmiä, ja se pariskunta, don Sebastian ja doña Maritza, viljeli maniokkia, paprikaa ja tomaatteja. Esittelin itseni ja kerroin, mikä oli homman nimi. Sanoin, että jos ne haluaisi, niin opettaisin ne kirjoittamaan oman nimensä. Niin mä sen asian niille esittelin. Ja sitten lisäsin vielä, että jos olette mukana tässä jutussa, niin opitte vielä ehkä kirjoittamaan vaikka mitä muutakin. Ne sanoi heti, että äläs poika huoli, me hoidetaan tämä homma yhdessä ja pidetään kans huolta, että selvitään tästä kunnialla ja sinä pääset luokalta.”

”Ensin minun piti viedä se pariskunta meidän koululle. Ne teki niille kysymyksiä ja yritti vaikka millä konstilla saada ne kirjoittamaan. Ne kato testasi, että ne ei osanneet jo valmiiksi. Ne mun tyypit läpäisi sen testin ihan kirkkaasti. Ne oli niin autuaan lukutaidottomia, että kun niiden piti allekirjoittaa vaikka jotain papereita, niin ne laittoi niihin peukalolla merkin.”

”Mulla oli kaksi ja puoli kuukautta aikaa, ja jos nyt ihan totta puhun, niin eihän mulla ollut aavistustakaan siitä, miten ihminen opetetaan lukemaan. Mutta sitten aloin vaan opettaa, ihan samalla tavalla kuin mun äiti oli opettanut mua. Aloitettiin aakkosista ja opetin ne ääntämään kaikki ne kirjaimet oikein kunnolla, miten vokaalit sanotaan hyvin ja sitä rataa. Mä pistin ne ääntämään oikein kunnolla: AAAA, EEEE, IIIII. Siitä sitten jatkettiin eteenpäin. Don Sebastian ja Doña Maritza halusi ihan kauheasti oppia sitä lukemista, ja ne oli alusta asti tosi kovasti mukana. Meidän piti tehdä se koko juttu vapaa-aikana, ja minä menin niille joka viikonloppu ja opetin niitä kolme tai neljä tai joskus viisikin tuntia.”

”Ja joo, olihan se outoa. Mä olin itse oppinut lukemaan ja kirjoittamaan joskus viisivuotiaana. Joskus kysyin niiltä, että miten ihmeessä te ette ikinä opiskelleet mitään. Miksei teidän vanhemmat pistäneet teitä kouluun? Ne sanoi, että ne oli olleet liian köyhiä. Ei ollut kenkiä, ei edes sandaaleja, piti olla paljain jaloin. Miten sitä paljain jaloin kouluun. Ja niiden vanhemmat oli sanoneet, että koulun käyminen ei ole yhtään välttämätöntä. Ne oli oikein kasvatettu sellaiseen ajatusmaailmaan. Kelaa.”

”Mutta sitten, kun niille tuli se mahdollisuus, niin ne pisti kaikkensa peliin. Ne oppi aika tosi paljon, ja ne oli siitä kauhean iloisia. Meikä pääsi luokalta ihan iisisti. Aina joskus jälkeenpäinkin näin sitä pariskuntaa. Ne ajoi aina välillä hevoskärryillä meidän talon ohi ja toi mulle jotain sieltä niiden viljelmiltä, ajattele. Varmaan koska ne oli kiitollisia tai jotain. Se oli aika opettavainen kokemus nuorelle sällille. Ei pidä ikinä väheksyä ihmisiä, jotka on vaikka olosuhteiden tai koulutuksen puutteen takia jossain tietynlaisessa jamassa.”

”Halusin osallistua siihen lukutaitojuttuun, koska se lopputyö kuulosti jotenkin siltä, että mitä järkeä siinä on. Halusin mieluummin olla hyödyllinen ihmisille ja mun maalle. Olen vieläkin tosi ylpeä siitä, että olen voinut auttaa jotain ihmistä jossain niin konkreettisessa asiassa. Niille, jotka lukee tätä siellä Suomessa, haluaisin sanoa, että kun tulee mahdollisuus laittaa oma korsi sinne kekoon, niin se kannattaa tehdä. Ei taatusti kaduta jälkeenpäin.”