Arkkipiispa Kari Mäkinen uskoo kristilliseen uudistusvoimaan.

Kuvat Velda Parkkinen

Kauniina kesä­aamuna Aura­joki liikehtii laiskasti ja Turun tuomiokirkon torni kurkottelee kohti kirkasta taivasta. Suunnilleen samoilla sijoilla Herran huone on majaillut eri muodoissaan aina 1200-luvun lopulta asti.

Heti kirkon kulmilta löytyy historiaa huokuva Piispan­katu, jonka toisessa päässä sijaitsee vuonna 1887 valmistunut pramea arkkipiispan­talo.

Kestää hetken löytää eri aikakausien vaikutteita rönsyilevän ja kauniilla puistolla siunatun rakennuksen sisäänkäynti. Kotvan kuluttua oven avaa isäntä itse, Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa johtava Kari Mäkinen.

Arkkipiispan työhuoneen hyllyt ovat täynnä kirjoja.  Avarasta työkammiosta huokuu sivistyneen pohdiskelun ja ahkeran hallintopuurtamisen tunnelma.

”Teologinen oli yliopistolla vain yksi vaihtoehto, yritin kyllä muuallekin, mutta satuin pääsemään ensiksi juuri sinne”, aloittaa Mäkinen uravalintaansa koskevan kysymyksen vastaamisen ja kaataa samalla papillisella varmuudella kahvia kuppeihin.

”Olen kotoisin Porin seudulta talosta, jonka lähiseuduilla sukuni sekä isän että äidin puolelta on asunut 1700-luvulta asti. Sukuhistoriasta löytyy lähinnä maaseudun torppareita ja mäkitupalaisia. Minä ja veljeni olimme ensimmäiset, jotka pääsivät käymään enemmän kouluja.”

Mäkisen urakaari on muutenkin edennyt enemmän eteen tulleita polkuja kokeilemalla kuin määrätietoisesti johonkin tiettyyn suuntaan pyrkimällä.

Hän toimi pitkään seurakuntapastorina Helsingin eri seurakunnissa, Porissa ja Ulvilassa.

Vuonna 1989 teologian tohtoriksi väitellyt Mäkinen on ehtinyt vaikuttaa myös tutkijana ja vs. apulaisprofessorina Helsingin yliopistossa, eri tehtävissä Turun tuomiokapitulissa ja lukuisissa kirkollisissa luottamustehtävissä.

Ennen valintaansa Jukka Paarman seuraajaksi arkkipiispaksi vuonna 2010, hän työskenteli neljä vuotta Turun arkkihiippakunnan piispana.

Entistä siviilipalvelusmiestä ovat koulineet mielipidevaikuttajan rooliin myös kolmenkymmenen vuoden ajan kirjoitetut kolumnit ja kirjallisuuskritiikit.

Pienellä googlauksella on helppo löytää kärkeviä kannanottoja ja adresseja, joissa vaaditaan Mäkisen pikaista eroa tehtävästään. Kriittistä palautetta on nostanut erityisesti arkkipiispan kannustava kanta samaa sukupuolta ­olevien avioliittoa koskevassa keskustelussa.

Mäkinen myöntää, että arkkipiispan asemaan liittyvä huomio hiukan yllätti.

”Alkuun sitä ei ymmärtänyt, että tässä tehtävässä on oltava erilaisten tunteiden ja reaktioiden kohteena. Tosin koska se kuuluu tehtävän luonteeseen, sitä ei tule peilattua itseään niin vahvasti palautteen kautta”, huokaa Mäkinen.

”Voisi ajatella niinkin päin, että tällainen palaute kertoo kirkolla itsellään olevan merkitystä.  Koen, että tässä ei niinkään ole kyse siitä, kuka instituutiota johtaa, vaan siitä, että kirkko noteerataan yhteiskunnallisena ja kulttuurisena tekijänä.”

Kysyttäessä yhteiskunnan kolmea suurinta haastetta tässä ajassa, Mäkinen nostaa ensimmäiseksi sosiaalisen eriarvoistumisen ja eri ihmisryhmien maailmojen eriytymisen.

”Olen havainnut sellaista asennetta, että toisaalla on aktiivinen enemmistö ja sitten toisaalla tuottamattomia, ikään kuin ylijäämäihmisiä, joita pidetään mukana vain armeliaisuudesta. Tähän liittyy myös puhetta siitä, kuinka tuottamattomat ovat uhkia taloudelle tai turvallisuudelle. Samalla putoaminen nähdään seurauksena siitä, että jotkut ovat moraalisesti arveluttavia, esimerkiksi laiskoja”, tuhahtaa Mäkinen.

Arkkipiispan mukaan tämä johtaa usein kontrollin kiristymiseen marginaalien suuntaan. Samalla kuitenkin unohtuu, että hyvinvointivaltion pohjimmainen eetos on aivan päinvastainen: se että yhteiskunnan tilaa arvioidaan juuri kaikkein heikoimmassa asemassa olevien näkökulmasta.

”Kristillisen sosiaalietiikan ytimessä on Matteuksen evankeliumin välittämä ajatus siitä, että mitä te haluatte ihmisten tekevän teille, tehkää heille. Juuri tästä lähtökohdasta pohjoismaista mallia on rakennettu. Ei kristityillä silti ole mitään erityisviisautta yhteiskunnallisiin ratkaisuihin. Tarvitaan luonnollista moraalitajua ja tervettä järkeä.”

Toiseksi aikamme päähaasteeksi Mäkinen nostaa globaalin kehityksen myötä kasvavan kansallisen itsekkyyden. Kun oman kansakunnan suojaamisen pyrkimys voimistuu, uhkaa globaalin vastuunkantamisen ajatus heiketä. Tämä näkyy ehkä selvimmin turvapaikanhakijoiden kohdalla.

”Samalla tilanne on myös avannut näkyviin sitä yhteiskuntamme vahvaa eetosta, joka näkyy vapaaehtoisten määrissä ja siinä, että viranomaisten toiminnassa yleensä halutaan kohdalla ihmisiä samalla tavalla.”

Mäkinen mainitsee esimerkkinä sen, kuinka kouluissa ja sosiaali- ja terveydenhuollon järjestelmissä on haluttu kantaa vastuuta ihmisten yhdenvertaisesta kohtelusta, vaikka samaan aikaan paine kansallisen sulkeutumisen suuntaan on vahvistunut rajusti.

”Kirkon kannalta tässä tilanteessa tulee näkyviin jo alku­kirkossa tapahtunut radikaali linjaus. Siinä kansallisesti koettu uskonto muuttui universaaliksi. Paavali sanoo, että Kristuksessa ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista. Siksi kirkko ei voi sitoutua ahtaaseen kansalliseen perusperspektiiviin”, sanoo Mäkinen painavasti pehmentäen kuitenkin heti perään:

”Globaali näkökulma ei ole mitenkään vastakkainen sille, että hyvillä mielin eletään täällä ja ollaan Suomen puolella jääkiekon loppuottelussa.”

Miten ajatus valtiokirkosta sitten sopii tähän kuvioon?

”Kirkko elää aina ajassa ja paikassa. Suomessa oli aikanaan järjestäydyttävä vallitsevan yhteiskunnan ehdoilla. Kustaa Vaasan ajan reformaatiossa kirkko otettiin osaksi uuden keskusjohtoisen valtion rakennustyötä. Samalla oli kuitenkin huikean radikaalia, että kirkoissa alettiin puhua piikatyttöjen ja kerjäläisen kieltä. Siihen sisältyi lataus vahvistaa alamaisten itsetuntoa ja alhaalta päin nousevaa yhteiskuntaa.”

Mäkinen katsookin, että kirkossa on elänyt sekä kirkkoyhteisön kautta kulkeva sitoutuminen yhteiskuntaan ja kulttuuriin että julkisen vallan ohjaava ote kirkkoon päin. Jälkimmäinen on tosin aikojen kuluessa ohentunut.

”Kirkon suhdetta valtioon kuvaa jonkinlainen kriittinen solidaarisuus. Tämä tarkoittaa, että kirkolla on olemassa riittävä etäisyys olla samaistumatta valtiovaltaan ja toisaalta että kirkko on syvälle integroitunut yhteiskuntaan ja sen erilaisiin palvelurakenteisiin.”

Kolmanneksi tämän ajan päähaasteeksi arkkipiispa nimeää koko planeetan tulevaisuutta uhkaavan ympäristökriisin. Mäkisen mukaan tästä syystä yhteinen tulevaisuusnäkymä on muuttunut rajusti muutamassa vuosikymmenessä.

”Kirkon kannalta tähän liittyy ajatus siitä, että maailma ja elämä on annettu eikä itse tehty. Tästä kumpuaa pyhän taju, taju siitä, että kaikki ei ole vain hyväksikäytettävissä. Kirkon tehtävä on tunnustaa tässä oma osallisuutensa ja meidän kaikkien osallisuus ja tarjota synnintunnustuksen kautta tietä moraalisen parannuksen hakemiseen.”

Mäkinen katsoo, että tässä tilanteessa erityisen tärkeä elementti on myös kristillinen toivon käsite, joka pitää ymmärtää muuna kuin toiveikkuutena tai edistysuskona.

”Kristillinen ajattelu lähtee siitä, että maailma ei ole suljettu järjestelmä, joka menee deterministisesti suuntaansa, vaan juuri usko puhkoo tähän järjestelmään aukkoja. Kyse on ylösnousemuksen toivosta: vaikka pitkäperjantaina kaikki näyttää siltä, että tässä tämä nyt sitten oli, ylösnousemus puhkaisee tämän epätoivon. Hiukan samalla tavalla kuin esimerkiksi mielikuvitus ja taide, usko voi osoittaa, että kaikki ei sittenkään ole vielä tässä”, perustelee Mäkinen.

Entä mistä johtuu, että vaikka Jeesus ja Martti Luther olivat molemmat pelottomia kapinallisia suhteessa oman aikansa valtarakenteisiin, niin moni kirkossa samaistuu esivaltaan ja pelkää muutosta?

”Meillä on nelisen miljoonaa jäsentä, ihmisiä, jotka ovat usein eri tavalla kiinnittyneitä kristillisyyden perinnön eri vaiheisiin.Toiset ovat sitä tietoisemmin, toiset vähemmän sitoutuneemmin. Kentällä ihmisten kanssa tekemisissä olevien pappien on pakko tehdä koko ajan jonkinlaista henkistä päivitystä sen suhteen, kuinka seurakuntalaiset ajattelevat kokonaisuudessaan. Siksi on ymmärrettävää, että juuri papeista löytyy valmiutta uudelleen ajatteluun”, pohtii kenttätyössä itsekin kouliintunut Mäkinen. Hän lisää kuitenkin perään, että asiassa vaikuttavat myös alueelliset erot.

Mäkinen toteaa, että koska kirkko edustaa elämänmuodon ja kulttuurin syvimpiä kerroksia, se muuttuu hitaasti – ehkä joskus hiukan vastentahtoisesti – mutta kuitenkin.

Esimerkkinä muuttumisesta Mäkinen nostaa esiin aiemman keskustelun naisten asemasta ja nyt ajankohtaisen kysymyksen seksuaalivähemmistöjen oikeuksista.

”Olennaista on se, että kun eduskunnan hyväksymä avioliittolaki astuu voimaan, kirkossa pitäisi olla rauhallista tilaa peilata kirkon omaa traditiota vasten eri mahdollisuuksia tukea kaikkia avioliiton solmivia. Omasta mielestäni selkein tapa ilmaista, että samaa sukupuolta olevien avioliitot ovat yhtä merkityksellisiä kuin muiden, olisi seurata sitä mallia, mikä on käytäntönä Ruotsissa ja Norjassa, missä vihitään myös samaa sukupuolta olevia pareja”, linjaa Mäkinen.

Samalla hän kuitenkin korostaa tämän edellyttävän, että kirkon yhteisissä päätöselimissä päädytään tälle kannalle.

Mäkisen mukaan kirkollisessa puhetavassa on usein muutosten hetkillä valitettu maallistumisesta, vaikka kyse on vain siitä, että kirkko muuttuu luonnollisesti elämäntapojen mukana.

Hän on myös sitä mieltä, ettei uskonnon tehtävä ole kadonnut mihinkään yhteiskunnan maallistumisen myötä.

”Globaalisti katsoen asiassa ei ole mitään epäilyksiä. Länsimainen tai suomalainen perspektiivi näyttävät hiukan toisilta, koska uskonnoilla on täällä ollut usein myös taipumusta kätkeytyä. Uskonnot ovat toisella tavalla tunnustettuja osia ihmisten yhteisestä todellisuudesta, kuin miltä näytti vielä vähän aikaa sitten”, vakuuttaa ­Mäkinen,

”Toisaalta jos ajattelee vaikka kuvataidetta, kirjallisuutta tai teatteria, niiden taholla ihmisen perustavat kysymykset ovat näkyvissä, vaikka niitä käsiteltäisiin uskonnollisen osakulttuurin ulkopuolella.”

On aikaa vielä yhdelle tärppikysymykselle.

Kumpi on ihmiskunnan kannalta vaarallisempaa, joidenkin pahuus vai laajempi välinpitämättömyys?

”On tyypillistä, että paha siirretään joidenkin muiden ominaisuudeksi eli syntyy jonkinlainen syntipukki­syndrooma. Tämän kääntöpuolena sitten kuvitellaan, että kaikki paha on itsen ulkopuolella, jolloin voidaan ollaan välinpitämättömiä. Olemme kuitenkin kaikki osallisia tässä yhteisessä elämäntavassamme”, vastaa ­Mäkinen selvästi syvällisemmän pohdiskelun antamaan varmuuteen nojautuen.

Kun siirrymme talon ulkoportaille valokuvausta varten, käy nopeasti ilmi, ettei arkkipiispa erityisesti viihdy kameran edessä. Hän kuitenkin sopeutuu velvollisuudentuntoisesti kuvaajan ehdotuksiin.

Puiston puolella Mäkinen äkkää retkeilevän seurueen ja tervehtii heitä iloisesti. Käy ilmi, että kyseessä oleva teatteriryhmä valmistelee elokuuksi Piispankadun historiaa tutkivaa ­Jäljet-näytelmää, jonka yksi osa esitetään Mäkisen suosiollisella avustuksella samassa puistossa.

Yllättäen Turun tuomiokirkon kello kumahtaa ja muistuttaa ajan päättymisestä. Helpottuneen oloinen arkkipiispa kiittelee kohteliaasti vieraitaan ja kiirehtii reippain askelin takaisin työkammionsa suuntaan.