Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Kadri Taperson
Ihmisiä ja eläimiä käsittelevä taidenäyttely saa kirjoittajan pohtimaan.
Olin keskiviikkona Tallinnassa ja kävin taidenäyttelyssä. Nuorempana kävin näyttelyissä enemmän, mutta nyt ajat ovat toiset. Tietoa ja taidetta on kaikkialla ympärillä. Jo itse luontokin on minusta taidetta.
Nyt kävin näyttelyssä siksi, että mukana oli eläinoikeusaktivisteja. Loore-Emilie Raav on tehnyt pienen dokumenttielokuvan eläinoikeusihmisten kiusaamisesta Virossa. Olen täällä kirjoittanutkin aiheesta.
Elokuva muistutti asian vakavuudesta. En muista, mainitsinko jo, että eräs toisinajattelijapoika jäi suojelupoliisin sekaantumisen vuoksi vaille väitöskirjan rajoitusta. Aihe on tullut puheeksi jo Viron parlamentissa, riigikogussa: siellä edustajat kysyivät hallitukselta, miten pelottelu voi olla mahdollista.
Elokuva on määrä laittaa myöhemmin YouTubeen – linkkaan siihen sitten.
Taidenäyttelyn nimi on Loomakari, ”eläinkarja”. Sandra Jõgevan kuratoimaan projektiin osallistuu monia taiteilijoita Virosta, Britanniasta, Uudesta-Seelannista, Brasiliasta, Meksikosta, Norjasta ja yksi – Jenni Juuli Wallinheimo – Suomestakin.
Näyttelyn päämäärä on näyttää eläinten ja ihmisten yhteisiä piirteitä, löytää eläinalkeita ihmisestä. Ihminenkin on karjaa: sisäisen konfliktin meistä voi löytää silloin, kun esiinnymme yksinäisinä susina, vaikka susikin on laumaeläin ja yksinäisenä todennäköisesti eksyy. Ihminen etsii laumaa kaikkialta: hän haluaa kuulua ryhmään, alakulttuuriin, vaikeavammaisten pariin. Pääasia, että voi identifioida itsensä ryhmän kautta. Sitä ja paljon muuta luin näyttelykuvauksesta.
Näyttely itse on installaatiokeskeinen. Ja kiinnostava. Odotin kovasti, että saan ajan kanssa katsoa ja miettiä kaikkea. Alussa niin olikin, kunnes näin kaloja akvaariossa ja lintuja isossa häkissä. Eläinystävä minussa heräsi. Ymmärrän kyllä, että linnuilla oli melkein sata kertaa suurempi häkki kuin lemmikkikaupassa ja kalatkin ovat tottuneet akvaarioonsa, mutta silti. En todellakaan pidä siitä, että eläimiä esitellään taiteen nimissä. En usko, että se on oikein.
Puhuin myöhemmin kuraattorin kanssa pitkään puhelimessa. Halusin kiittää häntä näyttelystä, jonka ajatus on hyvä. Hyvä oli myös lintuihin liittynyt ajatus: teoksen tekijän idea oli käsittääkseni esittää urbaania maailmaa ja pieniä lintuja sen sisällä. Symboleja varmasti enempäänkin. Ruokaa niille annettiin, häkki oli iso, musiikki luvattiin kääntää vaimeammalle tai kokonaan pois.
Sandra sanoi, että ongelmat ovat muualla: näyttely on viimeinen paikka, josta eläinaktivistien pitäisi etsiä eläinrääkkäystä. Kuulostaako tutulta? Mielenosoituksissa on aina joku ohikulkija, joka sanoo, että mitä te nyt tässä kaupan edessä olette – menkää teurastamon eteen tai johonkin, missä teitä enemmän tarvitaan. En siis ollut yllättynyt.
Puhelun lopulla Sandra sanoi jotain, mistä ymmärsin, että hän pitää eläinoikeusfilosofiasta ja että me pelastamme vielä maailman. Tuntui, että ymmärsimme toisiamme, vaikka eri maailmoissa elämmekin. Ehkä tällaiset taidenäyttelyt sittenkin ovat mahdollisuus yhdistää niitä maailmoja – kun kerran laumaeläimiä ollaan.
