Kazakstan, Almaty, syyskuu 2010. Tuulee, mutta vain joka toinen puu heiluu. Kaupungin laitamilla sijaitsevan kerrostalon pihalla on pysähtynyt, odottava tunnelma. Ovisummerin tuuttaus jää kaikumaan käytävään, kun astun sisään pieneen kerrostalokaksioon.

Vierailuni aikana ihmiskaupan uhreille tarkoitetussa Rodnik-kodissa on toimintaa koordinoivan Ekaterina Badukovan sanoin edustettuna ”koko Keski-Aasia”. Asukkaita on Kazakstanista, Uzbekistanista, Tadzikistanista, Kirgisiasta ja Turkmenistanista, yksi kustakin.

Keski-Aasian vauraimman valtion entinen pääkaupunki vetää puoleensa työläisiä sekä Kazakstanin maaseudulta että naapurimaista. Osa Rodnikiin tulevista naisista on päätynyt prostituoiduiksi haluamattaan ja osa on valinnut seksityön tietoisesti. Kenenkään heistä ei Badukovan mukaan voi sanoa tarjonneen seksuaalipalveluita ”hyvissä” olosuhteissa.

Viisi vuotta sitten almatyläinen Ekaterina Badukova päätti perustaa prostituutiossa ihmiskaupan uhreiksi joutuneille naisille tarkoitetun kuntoutumiskodin. Hyväksikäytön uhrien todellisuus oli hänelle entuudestaan tuttu. Badukova työskenteli 1990-luvulla kotikaupunkinsa poliisina. Viime vuodet hän on tutkinut Keski-Aasian alueen ihmiskauppaa YK:n ja Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n toimeksiannosta.

”Neuvostoliittolainen johtamistyyli, naisten uran etenemisen estävä lasikatto – ja tietysti korruptio”, Badukova luettelee tekijöitä, jotka saivat hänet jättämään työnsä Almatyn poliisin tutkintaosastolla ja siirtymään kansalaisjärjestöjen ja tutkimuksen pariin. Halu välttää epämääräistä rahaa ohjasi myös ihmiskaupan uhrien kuntoutumiskodin perustamista.

Korruptiotrendejä tarkkailevan Global Integrity -järjestön vuoden 2009 raportin mukaan korruptio läpäisee presidentti Nursultan Nazarbayevin itsevaltaisesti hallitseman kansakunnan kaikki tasot. Kaupan ovat niin päiväkotipaikat, todistusten arvosanat kuin lakialoitteetkin. Eniten korruptiosta kärsii kuitenkin juuri oikeusjärjestelmä.

Epämääräinen raha tarkoittaakin Badukovalle vain Kazakstanin hallituksen tengejä. Vuodesta 2008 lähtien hallitus on myöntänyt avustusta ihmiskaupan uhreja tukeville järjestöille, mutta Rodnikille rahat eivät kelpaa.

Badukovan mukaan hallitus on tehnyt rahojensa vastaanottamisen vaikeaksi. Hallitus vaatii lukuisia selvityksiä ja raportteja, muttei kaiken paperityön jälkeen välttamättä kuitenkaan toimita lupaamiaan rahoja. Tuettavien järjestöjen valintaprosessi ei Badukovan mielestä myöskään ole ollut kovin avoin.

Aluksi juristikoulutuksen saanut Badukova järjesti naisille oikeudellista neuvontaa ja psykologista tukea vapaaehtoisvoimin yhdessä ystävänsä psykologi Nina Balabayevan kanssa. Kerrostalokaksion he vuokrasivat tarjotakseen naisille myös ruokaa ja nukkumapaikan.

Badukovan ja Balabayevan seurassa asuntoon tulleet nuoret naiset herättivät naapuruston valppaiden kansalaisten epäluulot. Naapurit tekivät poliisille ilmoituksen ”bordellista”. Poliisit eivät ilmoitukseen kuitenkaan reagoineet: juuri he ohjasivat ratsioissa kiinniotetut naiset Badukovan ja Balabayevan luokse.

Nykyään kuntoutumiskotia hallinnoidaan kansalaisjärjestö Rodnikin kautta. Badukova on vastuussa lakiasioista ja varainhankinnasta, Balabayeva pyörittää Rodnik-kodin arkea yhdessä kolmen muun palkatun työntekijän kanssa. Varat toimintaan tulevat Almaty International Women’s Clubilta, joka kanavoi ekspatriaattiyhteisön keskuudesta keräämiään varoja hyväntekeväisyyteen.

Useat Rodnikissa asuvat naiset päättävät aloittaa muutamasta kuukaudesta noin vuoteen kestävän terapiaa ja ammatillista koulutusta sisältävän kuntoutumisohjelman. Aikarajaa Rodnikissa oleskeluun ei ole: jotkut viipyvät kauemmin, toiset vain muutaman päivän. Badukova täsmentää useaan otteeseen, ettei Rodnik ole vankila – sieltä saa halutessaan lähteä koska tahansa.

Valtaosa naisista ohjautuu Rodnikiin edelleen poliisin kautta. Badukova kuvailee yhteistyötään poliisin kanssa suhteellisen onnistuneeksi, mutta on entisenä komisariona hyvin tietoinen poliisilaitoksen ongelmista.

Human Rights Watchin selvitys Fanning the Flames (2003) vahvistaa, etta poliisin seksityöntekijöihin pidätysten aikana kohdistama seksuaalinen ja fyysinen väkivalta on Kazakstanissa hyvin yleistä. Prostituutio ei ole Kazakstanissa laitonta, mutta parittaminen ja bordellit ovat. Valtaosa pidätyksistä johtuu kuitenkin henkilöllisyys- ja asuinpaikkatodistusten puutteesta. Väkivallan pelossa seksityöntekijät yrittävät välttää pidätetyksi tulemista ja tarjoavat poliiseille rahaa tai ilmaisia seksuaalipalveluita vapautensa turvaamiseksi. Samoja saatavia vastaan poliisit puolestaan suojelevat parittajia, tai pyörittävät bordelleja itse.

Paritusbisnekseen ovat IOM:n Astanan toimiston Aliya Alikovan mukaan sekaantuneet myos syyttäjät. Alkuvuodesta 2010 tuomioistuimessa käsitelty ihmiskauppatapaus sai yllättävän käänteen, kun yksi asianomistajista tunnisti syyttäjän kesken oikeudenkäynnin yhdeksi vastaajien rikoskumppaneista. Alikovan mukaan syyttäjä erotettiin tehtävästään, mutta hän ei joutunut oikeuteen vastaamaan teoistaan. Badukova puolestaan epäilee, ettei syyttäjää edes erotettu, vaan ainoastaan siirrettiin toisiin tehtäviin.

Rodnik-kodin vuokraa ei makseta korruptiorahalla, mutta lain rajojen tuolla puolen toimiminen määrittää myös ihmiskaupan uhrien auttamista. Tehoton virkakoneisto ja oleskelu- ja työlupien saamisen vaikeus edellyttää haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä avustavilta kansalaisjarjestöiltäkin kekseliäisyyttä.

Yksikään Rodnikin tukemasta ihmiskaupan uhrista ei esimerkiksi ole saanut rikosprosessien ajaksi oleskelulupaa, joka Kazakstanissa on ollut mahdollista vuodesta 2006. Badukova ei kuitenkaan epäile, etteikö kyseistä lakia olisi olemassa.

”Kazakstanissa on paljon erilaisia lakeja”, hän naurahtaa lakonisesti.

Käytännössä Rodnikissa asuvien naisten maassaoleskelu mahdollistuu Badukovan kontaktien kautta: hän suostuttelee ulkomaalaispoliisin pidättäytymään käännytysten toimeenpanosta. Badukova pyrkii myös järjestämään niin, ettei naisia syytettäisi laittomasta maahantulosta, johon he ovat saattaneet syyllistyä.

Byrokratian asettamat haasteet eivät kuitenkaan lopu tähän. Ulkomaalaisten palkkaaminen on Kazakstanin lainsäädannössä tehty niin vaikeaksi, että toimeentulon hankkiminen virallisella työsektorilla jää usein haaveeksi myös niille, jotka onnistuvat laillistamaan oleskelunsa. Niinpä esimerkiksi kampaajiksi tai kirjanpitäjiksi Rodnikin tuella opiskelleiden naisten taidot jäävät helposti käyttämättä. Heistä onnekkaimmat hyötyvät jälleen Badukovan kontakteista ja pääsevät pimeiksi työntekijöiksi hänen tuttaviensa yrityksiin.

Siirtyminen kaupallisen seksin epäviralliselta työsektorilta pimeäksi työntekijäksi moraalisesti hyväksyttävämmälle alalle ei välttämättä muuta haavoittuvaisessa asemassa olevan ihmisen tilannetta kovinkaan radikaalisti. Stigma vähenee, mutta moraalisen taakan keventyminen ei automaattisesti nosta pois marginaalista.

”Ainakin he pääsevät prostituutiosta eroon”, Badukova kuitenkin toteaa.

Ne, jotka syystä tai toisesta näkevät seksuaalipalveluiden tarjoamisen mielekkäämmäksi kuin epävarmat, laittomat ja usein mitättömat työtulot muilla harmaan talouden sektoreilla, vapautuvat puolestaan Rodnikin tarjoamasta avusta ja tuesta.

”Vapaaehtoisesti prostituutioon palaavia naisia emme valitettavasti voi pitää Rodnikissa. Heidän elämäntapansa ei sovellu kuntoutumiskodin arkeen”, Badukova selventää myöntäen, ettei ratkaisu ole hänelle kovin mieluinen.

Hän vakuuttaa kerrostalokaksion kokoisen kuntoutumiskodin arjen pyörittämisen kuitenkin edellyttävän, että kaikki nukkuvat samaan aikaan, syövat samaa ruokaa ja puhuvat samoista asioista.

”Seksitöihin palanneet naiset häiritsevät muiden kuntoutumista”, Badukova toteaa.