38-vuotias Roger Abraham Vallejo, ”maestro, occupacion medio”, saa kolme luotia päähän. Hän ei kuole heti vaan seuraavana päivänä. Hänen rikoksensa? Osallistuminen Tegucigalpan pohjoisen ulosmenotien rauhanomaiseen sulkuun torstaina 29. heinäkuuta 2009.

Lauantaina perhe kuljettaa Vallejon ruumiin opettajien ammattiliiton talolle, missä järjestämme lehdistötilaisuuden. Perhe ei halua, että hän, Roger Abraham Vallejo, kuolisi yksin tai turhaan. Myös meidän, extranjeros, on nähtävä hänet.

Soraya Dubón Torres tulee luoksemme. ”Veljeni meni perjantaina rajalle yhdentoista ystävän kanssa. Hän ja viisi muuta palasivat maanantaina – heidät oli pidätetty vuorilla kun he yrittivät ylittää rajan jalkaisin. Kuusi muuta pääsi pakoon. Emme ole kuulleet heistä mitään. Emme ehkä koskaan löydä heitä. Auttakaa meitä löytämään heidät.”

”Poikani opiskelee opettajaksi. Hänkin meni rajalle ystäviensä kanssa. Hän on Los Manosissa, kylässä rajalla, eikä uskalla tulla takaisin. Menkää sinne ja auttakaa häntä palaamaan.”

Ligia Ochoa. ”Vuonna 1982 mieheni oli kateissa 21 päivää. Lapsemme olivat samanikäisiä kuin lapsenlapsemme nyt, 10 ja 11. Minä huolehdin heistä. Sitten yhtenä päivänä hän palasi. Rauha alkaa sydämessä, rauha alkaa perheessä. Miten voisimme saavuttaa rauhan jos lapset eivät saa kasvaa rauhassa, perheissä jotka pitävät yhtä?”

Lapsenlapsi, Ricardo, 11, on innoissaan. ”Meillä oli mantsankoe. Opeteltiin kaikki Euroopan ja Afrikan pääkaupungit. Suomen pääkaupunki on Helsinki.”

”Entä Riika?”

”Riika? Riikaa meillä ei ole ollut.”

Kollegani Ramon Romera tutkii filosofian historiaa Latinalaisessa Amerikassa ja on erikoistunut 1800-lukuun.

”Minä katosin. Ajattelin kuolevani. Monen päivän ajan odotin vain kuolemaa. Sitten minut siirrettiin toiseen maanalaiseen vankilaan. Viiden-kuuden päivän jälkeen minulle annettiin ruokaa ja heitettiin kadulle. Kansainvälinen solidaarisuus pelasti minut: ulkomailla minut tunnettiin ja minun auttamisekseni nähtiin vaivaa. Olen yksi Hondurasin kahdesta tai kolmesta kadonneesta, jotka jäivät henkiin.”

Nora Cortiñas. ”Olin kotiäiti. Ompelin mielelläni. Mieheni oli ylempi virkamies. Poikamme katosi. Huhtikuussa 1977 ryhdyin osallistumaan hiljaisiin mielenosoituksiin Plaza de Mayolla kotikaupungissani Buenos Airesissa. Mieheni teki minulle ruokaa. Joka torstai 32 vuoden ajan olen seissyt aukiolla valkoisissa vaatteissa muiden äitien rinnalla. Nyt olen täällä Tegucigalpassa kansalaistarkkailijana.

Efren Reyes, pappi El Salvadorista. ”Elin seitsemän vuotta maanpaossa Meksikossa. Perheeni oli mukanani. Elätin meidät katukauppiaana. Toivon, että täällä tapaamamme ihmiset pitävät pintansa ja jatkavat väkivallatonta vastarintaa. Paluumatka on pitkä, jos siirrytään väkivaltaan.”

Suzanna Ocotalista, Nicaraguasta. ”Amerikkalaiset toimittajat – toimittajat?– rajalla sanoivat, että Zelayan leiriin saapuneiden naisten joukossa on sissejä, jotka ovat jo alkaneet kouluttaa tovereitaan. On olemassa vaara, että Hondurasin armeija synnyttää provokaatioita luodakseen kuvaa sodasta. Tarvitsemme lisää kansainvälisiä tarkkailijoita rajalle.”

Ligia, Daisy, Roy, Amalya, ja kaikki muut. He halaavat meitä. He katsovat silmiin. ”Kiitos kun tulitte”, he sanovat.

Yhtäkkiä vatsaani kääntää, kun istun yölennolla Panamasta Buenos Airesiin, mutkaisen kotimatkani toisella etapilla. Halusin vain käydä kokouksessa Asunciónissa. Miten ihmeessä päädyin tänne? Onko tämä vain suuri virhe? Meille ei ole kerrottu vedenpitäviä tosiasioita Hondurasin väitetyistä katoamisista. Emme ole onnistuneet dokumentoimaan väitteitä siitä, että Michelettin hallitus ostaa rikollisliigoilta aktivistien murhapalveluita.

Emme tiedä, miten paha tilanne jo on. Vielä vähemmän, miten pahaksi se voi muuttua. Mitä jos tilanne käy todella kauheaksi, mitä jos diktatuuri voittaa ja edessä on Guatemalan tai Argentiinan 1970- ja 1980-luku? Silloin tuhannet tai kymmenettuhannet kuolevat.

Ryhmäämme on tarkkailtu. Turvallisuuspalvelu halusi meidän tietävän sen. Siksi meille huudettiin ”españoles!” kun auto kaasutti ohi ja ohitti oikean polveni muutaman millimetrin päästä. Jopa sairaalassa, kun tapasin presidenttiehdokas Carlos H. Reyesin ja yhdeksän muuta vakavasti pahoinpideltyä mielenosoittajaa, minua seurasivat aseistetut siviiliasuiset miehet. He antoivat aseidensa välillä vilahtaa näkyviin. Jotta tietäisin.

Kokouksiamme on siis valvottu. Kollegani, joilla on enemmän surullisia kokemuksia kuin minä, naiivi pohjoisen asukki, ymmärrän, olettavat että puhelimia kuunnellaan ja että amerikkalainen tiedustelupalvelu auttaa vallankaappauksen tekijöitä valvomaan sähköpostiliikennettä. Kuka tietää.

Kuvottava ajatus on se, että tapaaminen kanssamme voi olla kuoleman suudelma. Daysille ja Mirtalle, Kelvin Arielille, Christian Bustillolle ja kaikille muille.

Roy on nuori, mustakiharainen, avoin ja täynnä energiaa. Hän on yksi kahdeksastakymmenestä, jotka pidätettiin Roger Vallejon kuolemaan johtaneessa mielenosoituksessa. Hän on työskennellyt Karibian risteilyaluksilla neljän vuoden ajan, risteillyt Itämerellä, vieraillut Helsingissä. Hän on tulkkini, kun jostain käsittämättömästä syystä minut on päästetty neljännen poliisipiirin adrenaliinintäyteiseen kaaokseen täynnä verta, säikkyjä lapsia ja raskaasti aseistettuja poliiseja. Monien vaatteet, päät ja kasvot ovat veren peitossa. Kaikilla, jotka tapaan, on mustelmia ja ruhjeita potkuista ja iskuista. Monet haluavat esitellä minulle vammojaan ja kertoa tarinansa.

”He pakottivat meidät makaamaan päällekkäin kuin eläimet ja potkivat meitä. ’Luulit olevasi rohkea’, he huusivat minulle, ’mutta miltä nyt tuntuu? Itke, huora, itke!’ Ei, en voi sanoa nimeäni, isäni ei tiedä että olen täällä. Hän olisi niin huolissaan.”

Haastattelen viittätoista pidätettyä. Moni pyytää, että kirjoitan ylös heidän koko nimensä. Poliisi, jota haastattelen, on kotoisin Hondurasille kuuluvalta englanninkieliseltä saarelta Karibianmereltä. Hän haluaa antaa minulle koko nimensä ja puhelinnumeronsa. ”Poliisi ei tee pahaa. Emme me ole lyöneet tai ampuneet heitä. Poliisi suojelee kansaa. Voit aina soittaa minulle, minä autan.”

Kotimatkalla, Buenos Airesissa, omantunnon kolkutus ajaa minut hetkeksi paniikkiin. En löydä lappua, johon kirjoitin kaikki muistiinpanoni poliisiasemalla. Lista nimiä, osa puhelinnumeroiden kanssa. Jopa Royn veljen yhteystiedot. Johonkin raporttiini kirjoitin, että Ramon kutsuu tätä diktatuuriksi. Oliko kauhea virhe kirjoittaa sitaatti nimen kanssa? Ramonhan haluaa vain rakentaa rauhaa vuoropuhelun kautta. Hän on toiminut välittäjänä hallituksen ja rikollisjengien, marojen, välillä. Hän ei edes osallistu mielenosoituksiin ja kokouksiin. Mitä jos Ligian lapsenlapsi Ricardo menettäisi isoisänsä? Mitä jos Ricardo pian joutuu kaipaamaan isoisäänsä samalla tavalla kuin hänen äitinsä kerran ikävöi isäänsä? Jos hän katoaa toisen kerran, selviytyykö hän hengissä?

Sitä yrittää tehdä jotain. ”Mene jonkun luo. Sano jotain.” Katkelmia Tua Forsströmiltä, Nerudalta, Martin E:ltä, Tomas Tranströmeriltä, Sara Lidmanilta pyörii ympärilläni ja pakenee. Jossain sisällämme on voittamaton elämänvoima. Toivon, että se on rakkautta. Mutta ehkä se on jotain muuta, sekoittuneempaa, tummempaa. Tranströmerin enkeli kuiskaa lohdullisesti ”älä unohda, että olet ihminen, ja niin on hyvä”. Mutta on muitakin enkeleitä. Walter Benjaminin enkeli lentää selkä edellä kohti tulevaisuutta kehityksen myrskyn mukana ja katsoo kauhuissaan historian palavia raunioita, kuolleita ja silvottuja nimettömiä. Minä istun taksissa kun nämä enkelit väikkyvät ohi ja katoavat. Ei, kuljettaja ei ymmärrä minua, kun kysyn, mitä mieltä hän on vallankaappauksesta. Mitä meidän piti täällä tehdä? Ja miten?

Buenos Airesissa on sunnuntai, vapaapäivä. Turistibussi ajaa suuren Raoul Wallenberg -patsaan ja pienen Gandhi-patsaan ohi. Näemme oikeustieteellisen tiedekunnan, joka on Helsingin eduskuntatalon kopio ja jonka sanotaan edustavan Argentiinan uusfasistista arkkitehtuuria. Plaza de Mayolla osoitetaan mieltä niiden hallituksen unohtamien sotilaiden puolesta, jotka kaatuivat Malvinas-saarilla vuonna 1982. Ei valkoasuisia naisia tänään. Reserva Ecologican sisäänkäynnillä on kansanjuhla ja kadulla tanssitaan tangoa. Kuulemme Atlantin lyövän rantaan, näen perheitä, leikkiviä lapsia, nuoriapareja jotka makaavat ruoholla toisiaan syleillen.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston filosofian laitoksen johtaja sekä Suomen Pakolaisavun puheenjohtaja. Hän osallistui Hondurasissa kansainvälisen delegaation vierailuun, jota johti Nora Cortiñas argentiinalaisjärjestöstä Madres de Plaza de Mayo – Linea Fundadora.

Ruotsista suomentanut Hanna Nikkanen.

Lue myös Wallgrenin aikaisemmat raportit. Osa 1: Kansalaistarkkailija matkustaa Hondurasiin; Osa 2: Väkivaltaisia yhteenottoja Tegucigalpassa.