Kun autoritaarinen hallinto kohtaa lopullisen kriisinsä, sen hajoaminen tapahtuu säännönmukaisesti kahdessa osassa. Ennen todellista romahtamista hallinto alkaa repeillä mystisesti: yhtäkkiä ihmiset tietävät, että vanhan hallinnon peli on pelattu, he eivät ole enää peloissaan. Ei ole kyse kuitenkaan ainoastaan siitä, että hallinto menettää oikeutuksensa, myös kaikki sen vallankäyttö alkaa näyttää pelkältä impotentilta paniikkireaktiolta.

Muistamme klassisen tilanteen piirretyistä, joissa kissa juoksee kielekkeen reunan yli, mutta jatkaa menoaan eikä huomaa, että sen jalkojen alla ei ole enää mitään. Se putoaa vasta katsottuaan alas ja tajutessaan alla olevan pudotuksen. Kun hallinto menettää auktoriteettinsa, se on kuin kissa kielekkeen yli juostuaan. Sitä pitää ainoastaan muistuttaa katsomaan alas…

Kirjassaan Shah of Shahs – joka on klassinen kuvaus Ajatollah Khomeinista ja Iranin vuoden 1979 vallankumouksesta – Ryszard Kapuscinski ajoitti tämän repeämän tarkasti. Teheranissa yksittäinen mielenosoittaja ei totellut poliisin käskyä, kun tämä käski hänet poistumaan risteyksestä. Lopulta kiusaantunut poliisi vain vetäytyi pois tilanteesta; muutaman tunnin päästä koko Teheran tiesi tapahtuneesta, ja vaikka katutaistelut jatkuivat vielä viikkoja, kaikki tiesivät, että peli oli pelattu. Onko jotain vastaavaa tapahtumassa nyt?

Teheranin tapahtumista kesällä 2009 on monta versiota. Yhdet näkevät mielenosoitukset länttä tukevan ”reformistiliikkeen” kulminaatiopisteenä samassa mielessä kuin ”oranssi” vallankumous Ukrainassa, Georgiassa jne. – eli maallisena reaktiona Khomeinin vallankumoukseen. Samalla he tukevat mielenosoituksia ensimmäisenä askeleena kohti uutta liberaali-demokraattista ja maallista Irania, joka olisi vapautettu muslimifundamentalismista.

Päinvastoin tilannetta taas tulkitsevat skeptikot, jotka ajattelevat että nykyinen presidentti Mahmud Ahmadinejad todella voitti: hän on enemmistön ääni, kun taas kilpailijana olleen Mir-Hossein Mousavin kannatus tulee keskiluokasta ja heidän kultaisista nuoristaan. He pyytävät luopumaan harhakuvitelmista ja hyväksymään tosiasian, että Ahmadinejadissa Iran sai ansaitsemansa presidentin.

Toisaalta on myös ihmisiä, jotka pitävät Mousavia vallitsevan pappisvallan edustajana, joka ei juurikaan eroa Ahmadinejadista: myös Mousavi haluaa jatkaa ydinenergiaohjelmaa, hän vastustaa Israelin tunnustamista ja hän nautti Khomeinin täyttä luottamusta ollessaan pääministeri Irakin kanssa käydyn sodan aikoina.

Surullisin porukka on kuitenkin ne vasemmistolaiset Ahmadinejadin kannattajat, joiden mielestä Ahmadinejad vain taistelee Iranin itsenäisyyden puolesta. Ahmadinejad voitti, koska hän puolusti maan itsenäisyyttä, paljasti eliitin korruption ja käytti öljyvarallisuutta lisäämään köyhän enemmistön tuloja. Tämä on heidän mielestään oikea Ahmadinejad, vaikka länsimainen media on julistanut hänet juutalaisten joukkotuhosta unelmoivaksi fanaatikoksi. Tämän näkemyksen mukaan Iranissa on tapahtumassa nyt sama kuin vuonna 1953, jolloin syrjäytettiin pääministeri Mohammed Mossadeq. Länsi rahoitti kaappauksen laillista johtajaa vastaan.

Tämä näkemys kuitenkin sivuuttaa tosiasiat: Iranin vaalien korkeaa äänestysprosenttia – joka nousi normaalista 55 prosentista 85 prosenttiin – eivät selitä mikään muu kuin protestiäänet. Sen kannattajat eivät myöskään tunnusta aitoja kansan tahdon ilmauksia, kun he holhoavasti otaksuvat, että takapajuisille iranilaisille Ahmadinejad on riittävän hyvä. Iranilaiset eivät vain ole riittävän kypsiä maalliselle vasemmistolaiselle johtajalle.

Nämä eri versiot Iranin mielenosoituksista ovat keskenään vastakkaisia, mutta tästä huolimatta ne kaikki tulkitsevat tilannetta akselilla, jonka toisessa päässä ovat islamistiset kovanlinjan kiihkoilijat ja toisessa päässä länttä myötäilevät liberaalit reformistit. Siksi ne eivät saa otetta Mousavista.

Ei oikein tiedetä, onko Mousavi lännen tukema reformisti, joka haluaa enemmän henkilökohtaista vapautta ja markkinataloutta, vai onko hän vallassa olevan pappisluokan jäsen, jonka mahdollinen voitto ei uhkaisi nykyistä hallintoa ollenkaan. Näinkin suuret näkemyserot kertovat siitä, että mielenosoitusten todellista luonnetta ei ymmärretä.

Mousavin kannattajien käyttöön ottama vihreä väri ja ”Allahu akbar!” -huudot, jotka soivat Teheranin katoilta illan pimeydessä, osoittavat selvästi, että kannattajat näkevät toimintansa vuoden 1979 Khomeinin vallankumouksen toistona, paluuna juurille, vallankumouksen jälkeisen korruption kitkemisenä. Paluu juurille on ohjelmallista, se näkyy jopa kansanjoukkojen uusina toimintatapoina: kaiken kattavana solidaarisuutena, ihmisten empaattisena yhtenäisyytenä, luovana itseorganisoitumisena, mielenosoituskeinojen improvisointina, ainutkertaisena sekoituksena spontaanisuutta ja kuria, kuten pahaenteisenä tuhansien ihmisten täysin hiljaisena marssina. Kyse on Khomeinin vallankumouksen petettyjen partisaanien aidosta kansannoususta.

Edeltävästä seuraa muutama tärkeä huomio. Ensinnäkin Ahmadinejad ei ole islamilainen köyhälistön sankari vaan aito korruptoitunut islamis-fasistinen populisti, vähän kuin Iranin Berlusconi. Ahmadinejadin klovnimainen elehtiminen ja häikäilemätön valtapolitiikka aiheuttavat levottomuutta myös ajatollahien enemmistössä. Emme saa antaa hänen demagogisen almujen jakelemisensa pettää meitä.

Ahmadinejadin takana on poliisin sortokoneisto, hyvin länsimaisesti tuunattu PR-koneisto sekä uusi ja vahva rikkaiden luokka, joka on hallinnon korruption lopputulos (Iranin vallankumouksellinen kaarti ei ole työväenluokan miliisi, vaan megajärjestö, varallisuuden suurin kasauma koko maassa).

Toiseksi olisi tehtävä selkeä ero Ahmadinejadin kahden vastustajan, Mehdi Karroubin ja Mousavin välillä. Karroubi on oikeasti reformisti, joka esittää Iranille versiota identiteettipolitiikasta ja lupaa jokaiselle jotakin. Mousavi taas on jotakin ihan muuta: hänen nimensä symbolisoi aitoa tahtoa elvyttää Khomeinin vallankumoukseen sisältynyt suosittu unelma. Ja vaikka tämä unelma olikin pelkkä utopia, siinä voi tunnistaa jokaisen vallankumouksen aidon utooppisuuden.

Toisin sanoen vuoden 1979 Khomeinin vallankumousta ei voi pelkistää kovalinjaisten islamistien vallankaappaukseksi – se oli paljon enemmän. On muistettava vallankumouksen alun kuohunta, poliittisen ja sosiaalisen luovuuden henkeäsalpaavat purkaukset, organisatoriset kokeilut ja opiskelijoiden ja tavallisten ihmisten väliset keskustelut. Nopeasti ilmennyt tarve tukahduttaa purkaus osoittaa, että Khomeinin vallankumous oli aito poliittinen tapahtuma, hetkellinen avautuminen, joka vapautti ennen kuulumattomat sosiaalisten muutosten voimat. Se oli hetki, jolloin ”kaikki näytti mahdolliselta”. Lopulta islamistinen valtakeskittymä otti tilanteen tiukasti poliittiseen kontrolliinsa. Freudilaisilla termeillä sanottuna tämän päivän mielenosoitusliike on Khomeinin vallankumouksen ”torjutun paluu”.

Ennen kaikkea kyse on kuitenkin aidosta vapautumisen mahdollisuudesta Islamissa – löytääkseen ”hyvää” Islamia ei tarvitse mennä yhdeksännelle vuosisadalle, sitä on omien silmiemme edessä.

Tulevaisuus on avoin. Todennäköisesti vallassa olevat tukahduttavat kansanpurkauksen, eikä kissa putoa kielekkeeltä vaan saa maata jalkojensa alle. Lopputuloksena hallinto ei ole enää kuitenkaan sama vanha hallinto vaan korruptoitunut ja autoritaarinen hallinto muiden vastaavien joukossa. Mitä ikinä tapahtuukin, on tärkeää pitää mielessä, että todistamme suurta emansipatorista hetkeä, joka ei sovi länttä tukevien liberaalien ja länttä vastustavien fundamentalistien välisen taistelun raameihin.

Jos kyyninen pragmatismimme saa aikaan sen, ettemme tunnista tätä emansipatorista ulottuvuutta, niin me lännessä olemme aidosti siirtymässä kohti demokratian jälkeistä aikakautta ja saamme omat ahmadinejadimme. Italialaiset tietävät jo hänen nimensä: Berlusconi. Toiset tulevat perässä.

Suomentanut Kimmo Jylhämö. Kirjoittaja Slavoj Zizek on dialektis-materialistinen filosofi ja psykoanalyytikko. Alun perin julkaistu netissä.