”On hieman kiire tänään, pitäisi katsoa yksi dokumentti ja keskustella taustoista, jotka liittyvät konfliktialueeseen, jonne olemme maanantaina lähdössä”, Jyri Jaakkola puheli poiketessaan luonamme Oaxacassa eräänä parin viikon takaisena lauantaina.

Olimme lähdössä käymään elokuvakerho Pochotella, jossa oltiin kiinnostuneita J. P. Sipilän eräälle paikalliselle järjestölle tekemästä ilmastonmuutokseen liittyvästä dokumentista. Pochotella pohdittiin mahdollisuutta järjestää teeman ympäriltä minielokuvafestari keskustelutilaisuuksineen. Jaakkolan, joka oli auttanut dokkarin editoinnissa ja myös esiintyi siinä itse, piti toimia kontaktina järjestömaailmaan päin.

Kysyin kiinnostuneena, mikä reissu Jaakkolalla oli tiedossa ja mistä konfliktista nyt oli kyse.

”En muista paikan nimeä. Voisin tässä vaikka keksiä että San Juan jotain, mutta tuskin se oikeaan osuisi”, Jaakkola vastasi huolettomasti.

Ehkä San Juan Copala triqui-alueella? Lehdessä oli taas ollut juttu alueen epätoivoisesta tilanteesta. Tällä kertaa kyläläiset vaativat hallitusta turvaamaan opettajien tulon paikalle. Lapset eivät olleet päässeet kouluun neljään kuukauteen.

Kävellessämme Pochotelle kertoilin Jaakkolalle mitä tiesin triqui-alueen tilanteesta, vuosikymmeniä jatkuneesta väkivallasta, kaksi vuotta sitten tapetuista nuorista radiotoimittajista, kymmenistä muista tutkimatta ja rankaisematta jääneistä murhista. Puhuin myös Ubisortista, Multista ja Mult-Ista, joista ei oikein ottanut selkoa, kuka taisteli ketäkin vastaan ja mistä syystä.

Jaakkola kuunteli kohteliaasti. Kun olin lopettanut epämääräisistä tiedoista koostuvan sekavan esitykseni, Jaakkola aloitti vastauksensa.

”Niin, Ubisort on pitänyt alueella tiesulkuja jo pitkään. He väittävät toimivansa kansan nimissä, mutta todellisuudessa järjestö on PRI:n rahoittama ja aseistama, eikä siitä syystä esimerkiksi liittynyt APPO:on. Mult taas on nimellisesti vasemmistolainen, mutta yhtälailla korruptoitunut ja puoluepolitiikan ryvettämä. Käsittääkseni he ovat kuitenkin nyt halukkaita neuvottelemaan Ubisortin kanssa, ja tarkoitus on pyrkiä saamaan alueelle rauha.” Ja niin edelleen.

Kävi niin kuin usein ennenkin: kun kuvittelin kertovani Jaakkolalle jotain uutta, sain taas huomata tietäväni aiheesta paljon vähemmän kuin hän.

Yksi heikkous Jaakkolalla kuitenkin oli, nimittäin nimet ja numerot. Hän sekoitti keskenään kuukaudet (”en koskaan muista, mikä nyt olikaan se neljäs kuu, ja kymmenes ja yhdestoista on ihan mahdotonta erottaa toisistaan”), ei muistanut vuosilukuja, ja varsinkin oaxacalaiset paikannimet tuottivat hänelle tuskaa. Capulalpamista tuli guacamole, Nexichosta mexico-nacho, Xoxocotlania hän ei edes yrittänyt nimetä.

Pochoten jälkeen kävimme vielä kahvilla Los Cuilesissa. Minä jäin kahvilaan tekemään töitä Jaakkolan lähtiessä keskustelemaan triquien tilanteesta.

”Ai niin, emme varmaan ehdi nähdä ennen kuin lähdet Oaxacasta. Menemme huomenna lyhyelle reissulle erääseen yhteisöön tässä lähellä, ja maanantaina on siis lähtö sinne… no, sinne.”

Jaakkola kuulosti salaperäiseltä. Kehtaisinko kysyä, mikä yhteisö huomenna oli vuorossa, vai oliko kyseessä jokin poliittisesti arka tilanne, josta ei sopinut liian suureen ääneen puhua? Varovasti esitettyä kysymystäni seurasi pieni hiljaisuus, sitten Jaakkolan suu kääntyi hymyyn.

”Luuletko tosiaan, että muistan sen paikan nimen? P siinä taisi olla, joku probe tai jotain.”

En saanut koskaan mahdollisuutta kysyä, miten San José del Progresossa oli mennyt. Maanantaina karavaani lähti San Juan Copalaan.

Lue myös Silja Ylitalon juttu Unohdettu San Juan Copala ja rakkaus vierasta kansaa kohtaan.