”Opiskelin valtiollisessa elokuvainstituutissa VGIK:ssä vuosina 1973-78 Roman Karmenin dokumenttielokuva- ja tv-dokumenttien masterskajassa. Kurssillani oli paljon ulkomaalaisia: Jugoslaviasta, Vietnamista, Kolumbiasta, Tsekkoslovakiasta ja joku amerikkalainen…

Kaikki Karmenin imun vetäminä.

Karmen edusti sen ajan kuuluisinta virallista dokumenttielokuvan suuntausta. Hän oli saanut tunnustusta valtion taholta ja oli neuvostotyönsankarin mitalein palkittu.

Hänen pääasiallinen elokuvatuotantonsa edustaa ilmaisultaan poliittista neuvostoelokuvaa, jotka on kuvattu enimmäkseen Latinalaisessa Amerikassa. Hän ei juuri opettanut meitä, näimme hänet pari kertaa vuodessa. Hän ei edes vaivautunut hoitamaan itselleen sijaista, jotta olisimme saaneet edes jotain opetusta pääaineessa; niinpä kävi niin, ettei meitä opettanut kukaan.

Minua opetti ainoastaan opiskelutoverini, riikalainen Zhenja Pashkevits, jonka elokuva Pitkä päivä nähdään myös Suomessa esitettävässä retrospektiivissa. Hänen kauttaan opin sen, mitä opiskeluaikana opin elokuvallisesta kerronnasta. Riikalainen koulukunta tuli osaksi ilmaisuani. Toinen ihminen jolle koen olevani velkaa on leningradilainen Slava Vinogradov, jonka elokuvan Joki kuvauksissa olin assistenttina puolivuotisen harjoitteluajan.

Yhden kouluaikaisen elokuvani negatiivi tuhottiin. Olin kuvannut undergroundbändien salaisia konsertteja aikana, jolloin rockmusiikki oli laitonta. Elokuvasta kohistiin koulussa kovasti jo leikkausvaiheessa ja kun leikkasin, seisoi takanani aina muutama ihminen seuraamassa työskentelyäni. Huhut elokuvastani kantautuivat myös rehtorin korviin ja elokuva joutui tarkastukseen. Seuraavalla viikolla, kun tulin kouluun, leikkaamon pomo sanoi iloisesti, että elokuvasi negatiivi on tuhottu. Minua se ei juuri naurattanut.

Minulla oli ongelmia toisenkin leffani kanssa; siitä keskusteltiin puoluekomitean kokouksessa. Elokuva käsitteli muuttoa maalta kaupunkiin. Keskiössä oli perhe, josta kaikki lapset lähtivät kaupunkiin. Siellä heitä ei kuitenkaan odottanut ruusuinen tulevaisuus, vaan he joutuivat töihin kaikkein huonoimmin palkatuille aloille.

Molemmista elokuvista minulle jäi kuitenkin kopiot. Diplomityön kanssa olin jo varovaisempi: halusin valmistua ja saada diplomin. Siksi kuvasin työssäni erästä teatteriseuruetta.

Kun lopetin opiskelun, minut pyydettiin töihin Ekran-nimiseen tv-ohjelmaan. Kuvasin siellä yhden elokuvan, josta tuli lähinnä tragikoominen tapaus. Leffalla oli joku ihan typerä nimi, Näyttäkää meille museo. Paneuduin elokuvassani kuitenkin museoiden kokemiin vaikeuksiin. Näytin elokuvan yksitoista kertaa aina uudelleen leikattuna versiona, kunnes eräs tv-guru tuli ja sanoi: ”Herra Hanjutin, en halua nähdä teitä tässä tv-ohjelmassa enää vilaukseltakaan.”

Toimittaja, joka oli pyytänyt minut töihin, sai myös potkut. Elokuva tuhottiin. Sen jälkeen käytännöllisesti katsoen jätin elokuvan teon.

Oli vuosi 1979. Aloin opiskella taidehistoriaa jatko-opiskelijana. Kävin armeijan, joka kesti puolitoista vuotta. Sen jälkeen olin työttömänä yli vuoden, kunnes pääsin töihin taidehistorianlaitokselle, osastolle joka tutki massatiedotusvälineitä, lähinnä televisiota ja elokuvaa.

Elokuvantekijäksi palasin vasta, kun perestroika alkoi 1986. Minut kutsuttiin töihin Moskovan dokumenttielokuvastudiolle ja kuvasin elokuvan Petatsjok, joka kertoo kolmesta maaltamuuttoaallosta 30-, 50- ja 70-luvuilla. Dokumenttielokuvastudio toimi kirkossa, mutta nykyisin se on palautettu ortodoksiselle kirkolle.

Perestroikan aikana sai kuvata mitä halusi. Jos kirjoitti vaikka puolen sivun synopsiksen, niin pääsi kuvaamaan. Minä en kuitenkaan halunnut lähteä kuvaaman näin, vaan valmistelin käsikirjoituksiani pitkään.

Elokuvaani DMB-91 aloin kuvata jo vuonna 1989. Se valmistui vuonna 1991.

Kuvausten aikana asuimme armeijan parakeissa. Heräsimme sotilaiden kanssa samaan aikaan ja kuvasimme myös öisin. Päästäksemme kuvaamaan sotilasalueelle meidän oli saatava lupa pääesikunnasta. Kirjoitimme hakemukseen, että haluamme kuvata elokuvan siitä, kuinka nuoresta pojasta tulee sotilas – jotain isänmaallis-sotilaallisen kasvatuksen henkistä. Saimme kuvausluvan, ja kuvasimmekin todellakin nuoren pojan muuttumisen armeijassa, mutta aivan toiseen suuntaan kuin he odottivat.

Tieto elokuvasta saavutti suositun Vzgljad-ohjelman toimittajan. He näyttivät otteita elokuvasta ohjelmassa ja skandaali oli valmis. Kun elokuva sai ensi-iltansa Dom Kinossa, paikalle saapui delegaatio korkea-arvoisia sotilashenkilöitä, jotka yrittivät mitätöidä meidät ja elokuvamme. Heidän mukaansa mikään elokuvassa ei pitänyt paikkansa ja me halvensimme elokuvallamme neuvostoarmeijaa. Lisäksi he yrittivät omien kanaviensa kautta vaikuttaa Goskinoon, että elokuva kiellettäisiin.

Oli kuitenkin vuosi 1991 ja Neuvostoliitto veti viimeisiä henkäyksiään. Heidän toimillaan ei ollut vaikutusta.

Neuvostoliiton hajottua ja arkistojen vihdoin auettua aloin kirjoittaa käsikirjoitusta Leninin viimeisistä päivistä. Tein töitä riikalaisen historioitsijan kanssa vuoden. Arkistot olivat auki hyvin lyhyen ajan. Pääsimme tuolloin tutkimaan sellaisia dokumentteja, joita kukaan ei ollut aikaisemmin nähnyt. Tällä hetkellä samat asiakirjat ovat taas salaisia.

Yritimme tehdä elokuvan ranskalaisten avustuksella, mutta emme löytäneet ranskalaista tuottajaa, joka olisi ottanut elokuvan omakseen. Käsikirjoitusta on kyllä käytetty osana Sokurovin elokuvaa Telets. Kun en saanut projektiani läpi, aloin tehdä kaupallisia tuotantoja. Myöhemmin tein töitä myös televisiolle. Tätä jatkui noin vuoteen 2003. Nykyisin minulla on oma studio ja tuotan elokuvani itse.

Aloin opettaa valtiollisessa elokuvainstituutissa 2000-luvun alussa. Minulla oli oma maisteriluokka ja opetin heitä 4 vuotta. Pyrin antamaan oppilailleni sen, mitä en itse ollut saanut samassa koulussa. Teetin oppilaillani paljon harjoitustöitä, myös fiktioita. Elokuvallisen ilmaisun perustana on mielestäni kuitenkin näytelmäelokuva: dokumenttielokuva on vain yksi alue elokuvaa, joka ammentaa keinonsa pitkälle näytelmäelokuvan keinoista ja tavasta ilmentää todellisuutta. Voidakseen kuvata dokumenttielokuvia on samalla tavoin ymmärrettävä miten kohtaus rakennetaan ja miten se kuvataan.

Venäjällä ei tällä hetkellä esitetä lainkaan dokumenttielokuvia televisiossa. TV-kanavat tuottavat itse dokumentteja, jotka käsittelevät todellisuutta hyvin kapealta alueelta: taidetta, kulttuuria ja historiaa.

Neuvostoliiton aikana 70- ja 80-luvulla kaikenlaista dokumenttielokuvatuotantoa oli vielä runsaasti; paikallisilla tv-asemillakin oli omat dokumenttielokuvaosastonsa. Moskovassa Ekran työllisti monia dokumenttielokuvaohjaajia ja Leningradissa oli Lentelefilm. Lisäksi olivat vielä dokumenttielokuvastudiot Leningradissa, Moskovassa, Sverlovskissa, Krasnojarskissa, Rostovissa, Kaukasiassa jne. Televisiotuotantojen ideologista oikeaoppisuutta valvottiin kuitenkin enemmän kuin elokuvastudioiden tuotantoa.

Kun Neuvostoliitto hajosi, Lentelefilm ja Ekran suljettiin. TV:ssä näytettiin tämän jälkeen lähinnä ulkomailta ostettuja sarjadokumentteja.

Dokumenttielokuvien rahoittaminen muuten kuin valtiolliselta taholta loppui käytännössä kokonaan Jeltsinin valtakauden loputtua. Vuoteen 2004 asti maassa toimi ulkomaalaisia säätiöitä, jotka rahoittivat joitakin dokumenttiprojekteja. Hodorkovskin Avoin Venäjä -säätiö rahoitti riippumattomia projekteja aina vuoteen 2006 asti.

Ne olivat vaihtoehtoisia rahoituskanavia, ei vain poliittista elokuvaa varten, vaan yleensä vapaata ilmaisua ajatellen. Nyt nämä kaikki vaihtoehtoiset rahoituskanavat on suljettu ja liikemaailma on säikytelty sen verran tehokkaasti, etteivät sijoittajat uskalla tukea kuin viihteellisiä kaupallisia tuotantoja.

Minkäänlainen sosiaalis-ajankohtainen tuotanto ei saa tukea mistään. Ainoa keino on huijata rahaa kulttuuriministeriöstä tuotantoon, joka anomuksessa näyttää painotukseltaan toisenlaiselta. Jos elokuvan saa tehdyksi, ei sitä kuitenkaan esitetä muualla kuin festivaaleilla tai ulkomaisilla tv-kanavilla.

Esim. elokuva Äiti, jonka valmistumiseen olen osallinen hankittuani elokuvalle alkurahoituksen, on saanut suuren menestyksen venäläisillä elokuvafestivaaleilla. Silti sitä ei tulla koskaan esittämään televisiossa. Kuitenkin juuri tämä elokuva olisi tarpeellinen kaikille venäläisille: se on ajankohtainen ja samalla ajaton.”

Zolotoi vek — Kultainen vuosisata Helsingin Andorrassa (Eerikinkatu 11) 9.—30. marraskuuta. Jutussa mainituista elokuvista esitetään muun muassa Pitkä päivä (la 29.11. klo 16.40), DMB-91 (su 30.11. klo 13.20) sekä Äiti (su 30.11.klo 15.40).