Toisen ihmisen seksuaalisen autonomian loukkaaminen on rikos, josta rangaistaan. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö voi vakavasti vaurioittaa lasta, siksi sitä on ehkäistävä tehokkaasti.

Euroopan neuvoston lasten suojelemista seksuaalista riistoa ja hyväksikäyttöä vastaan koskeva yleissopimus on laadittu lokakuussa 2007.

Tähän mennessä sopimuksen on allekirjoittanut 38 valtiota, joista viisi (Alankomaat, Albania, Kreikka, San Marino ja Tanska) on ratifioinut sen. Näissä maissa se astuu voimaan 1.7.2010.

Suomessa oikeusministeriö asetti työryhmän tämän Euroopan neuvoston yleissopimuksen voimaansaattamisen ja siihen liittyvien lainsäädäntömuutosten valmistelemiseksi. Työryhmän 270-sivuinen raportti julkaistiin toukokuussa 2010.

Raportti sisältää lakiehdotusten lisäksi arvioita Suomessa käytettävissä olevista ja tarvittavista valmiuksista lasten hyväksikäytön ehkäisemiseksi.

Sopimuksen tarkoitus

Euroopan neuvoston tiedotteen mukaan sopimuksen tarkoitus on kriminalisoida lasten seksuaalisen hyväksikäytön erilaiset muodot.

Ehkäiseviksi keinoiksi sopimus esittää lasten kanssa työskentelevien henkilöiden seulontaa ja kouluttamista, lasten opettamista tunnistamaan riskit ja suojelemaan itseään sekä toimenpiteitä hyväksikäyttöön syyllistyneiden ja potentiaalisesti syyllistyvien suhteen.

Sopimus edellyttää hankkeita uhrien tukemiseksi, rohkaisee ihmisiä ilmoittamaan epäillystä seksuaalisesta riistosta ja hyväksikäytöstä sekä auttavien puhelinten ja internetsivustojen luomista lapsille. Se varmistaa, että tietyt käyttäytymiset kuten seksuaalinen toiminta laillista suojaikärajaa nuoremman lapsen kanssa sekä lapsiprostituutio ja lapsipornografia kriminalisoidaan.

Sopimus kriminalisoi myös lapsiin tutustumisen internetin chatti- ja pelisivuilla tarkoituksena tavatessa seksuaalisesti vahingoittaa heitä. Seksiturismin vastustamiseksi sopimus edellyttää, että yksilöitä voidaan asettaa syytteeseen tietyistä rikoksista, vaikka teko olisi tapahtunut ulkomailla.

Sopimus määrää, että lapsiuhreja suojellaan tutkinnan ja oikeudenkäynnin aikana esimerkiksi salaamalla heidän henkilöytensä ja suojelemalla heidän yksityisyyttään.

Raportointi lasten seksuaalirikoksista lisääntynyt

Lapsen ja aikuisen välisistä seksuaalisista kontakteista huolestunut raportointi on Euroopassa lisääntynyt merkittävästi viime vuosikymmenien aikana, vaikka hyväksikäyttö tutkimusten perusteella ei samaan aikaan ole lisääntynyt.

Alaikäisiin kohdistuvien seksuaalirikosten ilmoitettu määrä on Suomessa kasvanut, mutta koululaiskyselyt osoittavat heihin kohdistuneiden seksuaalirikosten vähentyneen 1980-lukuun verrattuna.

Asian tilastointia vaikeuttaa, ettei ole yleisesti määritelty, minkälainen toiminta on sukupuolista hyväksikäyttöä. Kansainvälisiä tilastoja on vaikea tulkita, sillä lapsiksi luokitellaan tässä yhteydessä eri maissa eri-ikäisiä henkilöitä. Yläikäraja vaihtelee Euroopassa alle 8-vuotiaasta alle 18-vuotiaaseen.

Yleissopimus sallii kansalliset suojaiän määrittelyt, vaikka teksti asettaa rajan 18 ikävuoteen. Tämä suojaikäraja poikkeaa esimerkiksi Suomen ikärajoista.

Yleisesti miellettäneen, että jos aikuinen on sukupuolikontaktissa kehittyneen 16-vuotiaan kanssa, on kyse eri asiasta kuin esimerkiksi 10-vuotiaan tai alle 2-vuotiaan lapsen hyväksikäytöstä. Lisäksi puhe tai näyttäminen on eri asia kuin koskettelu tai yhdyntä.

Näin kontaktin ”vakavuusasteen” ja ikärajan määrittely tekevät lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tilastoissa joko harvinaisen tai hyvin tavallisen ilmiön.

Sadistien tappamien lasten määrä ei ole Euroopassa viime vuosikymmeninä noussut, mutta tapauksista raportointi on paisunut.

Erilaisia varhaisia seksikokemuksia aikuisten kanssa tytöillä ja pojilla on eri maissa sangen paljon, joidenkin tutkimusten mukaan puolella tytöistä.

Aikuiset kumppanit kuuluvat yleensä lasten tuttavapiiriin. Aikuisen ja lapsen välinen sukupuolinen aktiviteetti lähtee aikuisen tarpeista ja loukkaa lapsen oikeuksia. Tytöt ilmaisevat enemmän itselleen vahingollisia seurauksia kuin pojat.

Pojat eivät yleensä pidä esipuberteetissa aikuisten naisten kanssa hankkimiaan kokemuksia hyväksikäyttönä.

Erimuotoista seksuaalista hyväksikäyttöä ei voida pitää jokaisessa tapauksessa lapselle vääjäämättä turmiollisena. Usein toistettu väite, että lapsen kehitys ja koko elämä ei koskaan enää palaudu normaaliksi, ei pidä paikkaansa ja on haitallinen.

Yksittäiset henkilöt raportoivat, että nykyinen mediakohu on aiheuttanut sen, että unohduksiin vaipuneet lapsuusajan kokemukset ovat alkaneet vaivata.

Selkeitä viitteitä siitä, että lapsena hyväksikäytetyt aikuisena käyttävät lapsia hyväksi, ei ole vakuuttavasti varmistettu.

Viime vuosikymmeniin asti lapset ovat yleensä salanneet tapahtumat. Ilmiannot koskevat pääsääntöisesti miespuolisia tekijöitä. Samalla kun monet tapaukset jäävät piiloon, tapahtuu myös sekä lasten että muiden aikuisten tahallisia tai erehdykseen perustuvia vääriä ilmiantoja.

Epäiltyjen tapausten uhrien haastatteluissa jotkut todelliset tapaukset jäävät lapsilta kertomatta. Joskus lasta johdatellaan niin että hän kertoo epätodenperäisen tarinan hyväksikäytöstä.

Tarkasteltaessa hallituksen allekirjoittamaa Euroopan neuvoston yleissopimusta tulee esiin seikkoja, jotka viittaavat siihen, ettei Suomen hallitus voi ratifioida sopimusta, koska jotkut sen vaatimat institutionaaliset kehykset ja valmiudet ovat Suomessa olemattomat tai puutteelliset. Nämä sopimuskohdat tulee ottaa kehittämisen imperatiiveiksi.

Toisaalta sopimus sisältää kohtia, joiden toteuttaminen mahdollisesti ei suojele lapsia vaan sen sijaan vahingoittaa lapsia, muita henkilöitä ja oikeusvaltiota.

Pedofilia ei ole rikos

Suomessa lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneestä henkilöstä on viime vuosina yleisesti alettu käyttää nimitystä ”pedofiili”. Tämä on valitettava ilmiö, joka johtaa väärinkäsityksiin ja mahdollisesti myös vääriin toimintamalleihin.

Pedofilia ei ole rikos. Pedofilia on sukupuolinen kohdehäiriö, joka määritellään Maailman terveysjärjestön tautiluokituksessa kohdassa F65.4.

Pedofiliasta kärsivä henkilö kiihottuu sukupuolisesti esimurrosikäisistä lapsista (siis yleensä korkeintaan 13-vuotiaista pojista ja/tai tytöistä) tai heistä fantisoimisesta. Hän on etsiytynyt sukupuoliseen kosketukseen tällaisen lapsen kanssa tai kokenut pidättäytymisen siitä ahdistavana.

Tällainen henkilö on erittäin ristiriitaisessa ja vaikeassa asemassa, kun hän voi toteuttaa seksuaalisuuttaan vain rikollisesti.

Hongkongissa vuonna 1999 annetun seksuaalioikeuksien julistuksen johdannossa todetaan muun muassa, että seksuaalisuus on olennainen osa jokaisen ihmisyksilön persoonallisuutta. Sen täysi kehittyminen riippuu siitä, miten inhimilliset perustarpeet tyydyttyvät. Näitä ovat kaipuu ja halu kontaktiin, läheiseen suhteeseen, tunneilmaisuun, mielihyvään, hellyyteen ja rakkauteen.

Seksuaalisuus rakentuu yksilön ja sosiaalisten rakenteiden välisessä vuorovaikutuksessa. Seksuaalisuuden täysi kehittyminen on välttämätöntä yksilölliselle, ihmisten väliselle ja yhteiskunnalliselle hyvinvoinnille.

”Seksuaalioikeudet ovat universaaleja ihmisoikeuksia, jotka perustuvat kaikille ihmisyksilöille luonnostaan kuuluvaan vapauteen, arvokkuuteen ja tasavertaisuuteen”, sanotaan julistuksen alkusanoissa.

Julistuksen ensimmäisessä kohdassa määritellään: ”Seksuaalinen vapaus sisältää yksilöiden mahdollisuuden ilmaista seksuaalisuuttaan täydesti. Se sulkee kuitenkin pois seksuaalisen väkivallan, hyväksikäytön ja riiston kaikissa tilanteissa koko elämän ajan.”

Koska lapsi ei voi antaa suostumusta seksuaalisuhteeseen, hän tulee sellaisessa hyväksikäytetyksi ja riistetyksi. Tämä merkitsee, että pedofiliasta kärsivä henkilö ei voi toteuttaa seksuaalisuuttaan missään tilanteessa koko elämänsä aikana. Jos hän sen kuitenkin tekee, hän syyllistyy rikokseen.

Nykyään hän syyllistyy rikokseen myös sellaisissa tapauksissa, joissa hän ei ole välittömässä kosketuksessa lapseen, vaan esimerkiksi käyttää valokuvia lapsesta. Vain fantasiat ovat rikosoikeuden tavoittamattomissa.

Esimerkiksi homoseksuaalisuus oli vielä joitakin vuosikymmeniä sitten myös Suomessa sekä rikos että sairaus kunnes sukupuolisuhteiden hyväksyttävyyttä lakattiin arvioimasta sen mukaan, syntyikö niistä (avio)lapsia, ja ruvettiin painottamaan osallisten suostumusta hyväksyttävyyden kriteerinä.

Koska lapsen ei katsota voivan antaa suostumustaan pedofiilin tarpeista lähtevään sukupuolikontaktiin, pedofiili ei vapaudu siitä, että hänen seksuaalisuutensa on toteutuessaan rikollista. Lisäksi se on erityisen halveksittavana pidetty rikos.

Pedofilia on luokiteltu psykiatriseksi sairaudeksi, mutta kuitenkin on todettava, ettei siitä kärsiville henkilöille ole Suomessa tarjolla hoitoa tai edes neuvontaa, ainakaan jos heidän ei ole todettu syyllistyneen rikokseen. Nämä henkilöt jätetään kärsimyksensä kanssa yksin ja samalla laiminlyödään merkittävä tapa ehkäistä lapsiin kohdistuvaa rikollisuutta.

Yleissopimuksen 7. artiklassa todetaan, että henkilöille, jotka lapsiin kohdistuvan sukupuolisen suuntautuneisuutensa vuoksi pelkäävät syyllistyvänsä rikokseen, on oltava tarjolla neuvontaa ja hoitoa, joka tähtää varsinkin rikoksen ehkäisyyn.

Suomen terveydenhuollon valmiudet eivät ole sellaiset kuin sopimuksen 7. artikla vaatii. Hoidon saatavuuden järjestäminen vaatii koulutuksen ja organisoinnin, joka vie aikaa. Aloite on tehtävä välittömästi, koska hoidolla voitaneen ehkäistä lapsiin kohdistuvaa rikollisuutta ja koska sairailla ihmisillä katsotaan Suomessa olevan oikeus hoitoon.

Perustuslain 19 §:n mukaan jokaiselle pitää turvata riittävät terveyspalvelut. Kansanterveyslain ja erikoissairaanhoitolain mukaan oikeus hoitoon syntyy tutkimuksen, hoidon ja kuntoutuksen tarpeesta.

Lain potilaan asemasta ja oikeuksista 2 §:n mukaan jokaisella Suomessa pysyvästi asuvalla henkilöllä on oikeus ilman syrjintää hänen terveydentilansa edellyttämään terveyden- ja sairaanhoitoon niiden voimavarojen rajoissa, jotka kulloinkin ovat terveydenhuollon käytettävissä. Potilaalla on oikeus laadultaan hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon.

Mielenterveyslaissa todetaan, että mielenterveystyöllä tarkoitetaan yksilön psyykkisen hyvinvoinnin, toimintakyvyn ja persoonallisuuden kasvun edistämistä sekä mielisairauksien ja muiden mielenterveydenhäiriöiden ehkäisemistä, parantamista ja lievittämistä.

Mielenterveystyöhön kuuluvat mielisairauksia ja muita mielenterveydenhäiriöitä poteville henkilöille heidän lääketieteellisin perustein arvioitavan sairautensa tai häiriönsä vuoksi annettavat sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut.

Tavanomaisia terveydenhuollossa käytettäviä kriteerejä seuraamalla päädytään siihen, että toki hoitoa ongelmalleen (pelko, että kajoaa seksuaalisesti lapseen/ahdistuneisuus, kun ei voi toteuttaa seksuaalisuuttaan) hakevalle on annettava. Todellisuudessa sitä ei anneta eikä osata antaa. Niinpä sitä ei haeta, ja kun sitä ei haeta, sitä ei anneta eikä opita antamaan.

Parantavaa hoitoa pedofiliaan ei tunneta, sen sijaan hoitoja, jotka helpottavat potilaan kärsimystä ja toimivat kriminaaliprofylaktisesti, tunnetaan. Suomessa pedofiliasta kärsivä voi päästä hoidon piiriin vain kriminaalipoliittisin perustein vasta kun on tehnyt rikoksen.

Lasten seksuaaliset hyväksikäyttäjät

On huomattava, että kaikki pedofiilit eivät syyllisty lapsen hyväksikäyttöön.

Toisaalta järjestäytyneessä rikollisuudessa tai yksittäisessä suorassa kontaktissa lapseen kohdistuvat seksuaalirikokset eivät aina ole pedofiilin tekemiä, vaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ja riistoa harjoittavat myös henkilöt, joilla ei ole lapsikohteista seksuaalihäiriötä.

Kansainvälisessä kirjallisuudessa esitetään, että lapsiin kohdistuvassa välittömässä (hands on) seksuaalisessa hyväksikäytössä tekijöistä 70–80 prosenttia on pedofiilejä, kun uhri ei kuulu perheeseen.

Vain 27 prosenttia tekijöistä arvioidaan olevan pedofiilejä, kun uhri kuuluu perheeseen (insestissä). Kanadalaisen tutkimuksen mukaan lasten kanssa seksuaalisuhteeseen ryhtyvät pedofiilit, henkilöt, joilla on jokin muu sukupuolielämän häiriö, alkoholi- ja päihderiippuvaiset, psykopaatit ja antisosiaaliset persoonallisuudet, aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriöstä kärsivät, mielisairaat, oppimishäiriöiset, kehitysvammaiset, joistakin neurologisista ja endokrinologisista sairauksista kärsivät ja lisäksi henkilöt, jotka käyttävät lasta aikuisen kumppanin korvikkeena.

Yleissopimus ei luokittelekaan lasten hyväksikäyttäjiä tautiopillisin määrein. Sopimuksen 15. ja 16. artikla asettavat kriteereitä lapsen seksuaalisen hyväksikäyttöön syyllistyneen tai siitä epäillyn hänelle vapaaehtoiselle hoidolle, joka ei ole riippuvainen hänen diagnoosistaan.

Suomessa hoito ei toteudu vankilan ulkopuolella eli sakkoon, yhdyskuntapalveluun tai ehdonalaiseen tuomittujen tai vankilasta vapautettujen kohdalla.

Vankilassa olevatkaan tekijät eivät kaikki joudu hoitotarjonnan piiriin, jos tuomiot ovat lyhyempiä kuin terapia olisi, jos vangin juttu on vielä Hovioikeudessa eikä hän siksi asetu selvittämään tekoaan terapiassa tai hän ei voi siirtyä siihen vankilaan, jossa hoitoa on tarjolla. Sopimuksen vaatimukset hoidon ja sen tulosten tieteellisestä arvioinnista ja seurannasta tuskin myöskään toteutuvat.

Näiden sopimuskohtien tulisi motivoida suomalaisia viranomaisia ja järjestöjä sopimaan soveltuvan terapiatarjonnan turvaamisesta kaikille sitä haluaville tekoihin syyllistyneille ja järjestämään asianmukaisen seurannan. Uusintarikollisuuden todennäköisyyden pienentäminen on tehokas keino lisätä lasten turvallisuutta.

Sopimus edellyttää, että epäillyssä tapauksessa erityiskoulutetut ammattilaiset kuulevat lasta siten, että lapsi ei haastatteluista vahingoittuisi, ja sellaisin haastattelumenetelmin, jossa lasta ei johdateltaisi. Psykologi Katarina Finnilä-Tuohimaan vuonna 2009 julkaistu väitöskirja on osoittanut, että Suomessa asenteet, uskomukset ja johdattelevat menetelmät vaikuttavat lasten hyväksikäyttöepäilyjen tutkimusten kulkuun.

Sopimusteksti tulee nähdä valtion velvoitteena huolehtia hyväksikäyttöepäilyjen tutkijoiden koulutuksesta sekä uhrien suojelemisesta ja hoitamisesta tutkimusten ja oikeudenkäynnin aikana ja niiden jälkeen.

Hyvä vihollinen

Vaikka hyväksikäyttötapausten seulomiseen ei ole valideja keinoja eikä erityisiä sukupuolisen hyväksikäytön paljastavia oireita ole osattu nimetä, sopimus vaatii, että lasten kanssa työskentelevien on opittava tunnistamaan seksuaalisen hyväksikäytön tapaukset.

Sopimuksen mukaan lapsille on vanhempien tahdosta riippumatta mahdollisimman varhain elämässä selvitettävä sukupuolisesti hyväksikäytetyksi tulemisen uhka ja miten suojautua sitä vastaan ja hakea apua sen tullessa kohdalle.

Sopimuksen 9. artikla edellyttää myös, että lapsia rohkaistaan kehitystasonsa ja kykyjensä mukaan osallistumaan esimerkiksi kansallisten lapsiin kohdistuvan seksuaalisen riiston ehkäisyohjelmien kehittelyyn ja toteuttamiseen. Tulee kuitenkin varoa antamasta lapsille vastuuta aikuisten teoista.

Nämä ovat sopimuskohtia, jotka panevat epäilemään, tuleeko tällaista sopimusta ratifioida ja ryhtyä tämäntyyppiseen kampanjointiin.

Mitä seuraa kun vieras ihminen tulee kertomaan koti- tai päivähoidossa oleville lapsille, että kotona, harrastuksissa, netissä ja kännykässä vaanii vaara ja että aikuiselta voi hakea apua, mikäli hänkin ei satu olemaan lastenraiskaaja?

Halutaanko, että päiväkodin hoitajat selvittävät asiaa lapsille kukin tyylillään vai että ”kiertävä valistaja” tulee käymään? Vielä ei ole näyttöä siitä, että tällainen toiminta vähentäisi lapsiin kajoamista, mutta näyttöä siitä, että se voi aiheuttaa huolta lapsille, on välittömästi saatu.

1980-luvun moraalipaniikissa psykoterapeuttien keksimä recovered memory käynnisti USA:ssa oikeudenkäyntien sarjan, jossa lapset syyttivät vanhempiaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

1990-luvulla Johns Hopkins sairaalan ryhmä tutki oikeudenkäynnit, haastatteli uhreina esiintyneitä, analysoi recovered memorya käsitteleviä TV-ohjelmia ja julkaisuja ja 2056 perheen tapaukset.

Kansakuntaa kuohuttaneet ja monen elämän tuhonneet muistot todettiin indusoiduksi false memory -syndroomaksi. Saksan Wormsissakin purettiin 1990-luvulla tuomioita, jotka oli langetettu, koska lapsia oli johdateltu haastatteluissa kertomaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Mutta kun epäillyt pääsivät vankilasta, heidän perheensä olivat tuhoutuneet ja heidän lapsensa vieraannutettu heistä.

1990-luvulla 17 USA:n osavaltiota sääti Sexual Predator -lain, joka nimesi ihmisen pedoksi ja telki määräämättömäksi ajaksi häkkiin.

Sveitsissä kansalaisaloite tuotti turvasäilölain, joka loukkaa kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, joihin maa on sitoutunut.

Saksan entinen liittokansleri Schröder vaati lasten hyväksikäyttäjiä ikuisiksi ajoiksi lukkojen taakse. Saksassa joidenkin osavaltioiden väkivalta- ja seksuaalirikollisia silmälläpitäen säätämät turvasäilölait todettiin maan perustuslain vastaisiksi.

Ranskan poliitikkojen samanlainen yritys kaatui oikeusoppineiden vastalauseeseen.

Puolassa on vuoden 2010 alusta ollut voimassa parlamentin alahuoneessa äänin 400–1 hyväksytty laki, joka määrää jokaiselle sukurutsaan tai alle 15-vuotiaan väkisinmaanneelle tuomarin rangaistuksessa langettaman ns. antiandrogeenihoidon. Tämä on ristiriidassa yleissopimuksen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön kanssa, joka asettaa potilaan suostumuksen myös lääkehoidon ehdoksi.

Pakkolääkitys sivuuttaa lääkärit ja lääketieteellisen indikaation ja johtaa sellaistenkin henkilöiden lääkitsemiseen, jotka eivät hyödy siitä, mutta kärsivät sen haitoista.

Puolan pääministeri Donald Tusk totesi vuonna 2009: ”En usko, että voimme kutsua tällaisia yksilöitä – tällaisia elukoita – inhimillisiksi olennoiksi. En usko, että voimme puhua ihmisoikeuksista tällaisten henkilöiden kohdalla.”

Lasten hyväksikäyttäjistä, joita on ruvettu kutsumaan pedofiileiksi, on tullut hyvä vihollinen.

Nils Christien ja Kettil Bruun esittivät 1984, että hyvän vihollisen vastustaminen vie huomion muilta ongelmilta ja kaventaa kaikkien kansalaisoikeuksia. Nykyään se luo ja vahvistaa sensuuria taiteessa ja internetissä.

Hyvää vihollista vastaan taistellessaan poliitikot uhoavat perehtymättä asioihin ja omien tekojensa seurauksiin. He eivät epäröi vaatia laittomia keinoja vihollisen taltuttamiseksi. Uusintarikollisuutta vähentäviksi todettujen psykoterapeuttisten keinojen tarjonnan laajentamisesta he sen sijaan eivät ole huolehtineet.

Media on osaltaan luonut, ylläpitänyt ja vahvistanut lasten hyväksikäyttäjien asemaa hyvänä vihollisena keskittymällä sensaatiojuttuihin samalla juurikaan kyseenalaistamatta erilaisten ehkäisytoimenpiteiksi nimettyjen käytäntöjen tehokkuutta.

Lapsiin kohdistuvaa uhkaa on paisuteltu ja levitetty pelon ja epäluulon ilmapiiriä, joka puolestaan seksualisoi aikuisten ja lasten välistä tavanomaista arkista kanssakäymistä.

Monissa maissa työnantaja tarkistaa lasten kanssa työskentelevien rikostaustan. Joissakin maissa yksityishenkilö voi tarkistaa naapuriensa ja tuttaviensa taustan.

Joissakin USA:n osavaltioissa naapurustolle ilmoitetaan lapseen kohdistuvasta seksuaalirikoksesta tuomitun muutosta, joissakin toisissa hän ilmoittaa itse lehdessä kuvan kanssa tai merkitsee pihansa ja autonsa.

Näiden oikeudellisesti arveluttavien toimien tehosta lasten turvallisuuden lisäämisessä ei ole näyttöä. Tällaiset keinot lisäävät väkivaltarikollisuutta yhteiskunnassa. Se kohdistuu näihin merkittyihin ihmisiin.

Britanniassa on tekeillä laki, joka velvoittaisi kaikki, jotka ovat tekemisissä toisten ihmisten lasten kanssa – siis ei vain opettajat, lastentarhanopettajat ja niin edelleen vaan myös äidin joka omalla vuorollaan vie oman ja naapurin lapset autolla urheiluharrastuksen pariin, perheen, joka ottaa vaihto-oppilaan, taiteilijan joka esiintyy koulussa – hankkimaan omalla kustannuksellaan tietyn määräajan voimassa olevan todistuksen siitä, ettei hänen ole epäilty tai todettu lähestyneen lapsia seksuaalisesti.

Tällaisten toimien lasten turvallisuutta lisäävää vaikutusta sopii epäillä. Sen sijaan voi arvella, että lapset käyvät tällaisen suojelun tuloksena epäluottavaisemmiksi ja – aikuisten vetäytyessä heidän seurastaan – myös yksinäisemmiksi.

Suomessakin voi jo havaita monien aikuisten tulleen pidättyväisiksi kontaktinotossa tuntemattomaan lapseen.

Miehet kertovat, etteivät enää juttele lapsille bussipysäkeillä tai kaupoissa eivätkä tarjoa apua, kun näkevät vaikkapa pienen pojan raahaavan painavaa pelikassia.

Avioerotilanteissa on käytetty tekaistuja insestisyytteitä. Tiedotusvälineissä keskustellaan siitä, saako opettaja koskettaa oppilasta ja jos saa niin miten, mihin ja millä.

Epäilyn ilmapiiri on alkanut myrkyttää tavanomaisen kanssakäymisen alueita. Jos kaikista aikuisista tehdään potentiaalisia lapsen sukupuolisia hyväksikäyttäjiä, kaikkien ihmisten tavanomainen liikkuma-ala kaventuu, pelko lisääntyy ja lasten kasvuympäristö kärsii.

Kirkoillako oma laki?

Edellä olen kuvannut niitä vaaroja, joita ilmiantokehotukseen voi liittyä. Tärkeää on kuitenkin, että mikään lapsen todellinen kaltoin kohtelu ei jää puuttumista vaille.

Sopimuksen 12. artikla vaatii hallituksia lainsäädännöllä turvaamaan, että maan lakien joillekin ammattiryhmille säätämä vaitiolovelvollisuus ei estä heitä ilmoittamasta lastensuojeluviranomaisille, jos heillä on perusteltu syy uskoa, että lapsi on joutunut seksuaalisen riiston tai hyväksikäytön uhriksi. Useimmissa Euroopan maissa tämä ei ole ongelmallista sosiaali- ja terveydenhuollon tai opetustoimen palveluksessa olevien henkilöiden kohdalla.

Protestanttiset, ortodoksit ja katoliset papit saattavat tahollaan kieltäytyä ilmoittamasta rikoksia lastensuojeluviranomaisille tai poliisille ja sen sijaan käsitellä niitä omin keinoin (nimeämällä ne synneiksi, ehkä kehottamalla harjoittamaan katumusta, hyvittämään teon ja auttamaan uhria, ja lopulta anteeksi antamalla).

Näin toimien he ilmaisevat kantaa, että kirkolla on oma oikeutensa, jota se käyttää riippumattomasti piittaamatta oikeusvaltiosta, jossa se toimii.

Jos kirkko katsoo Jeesuksen Kristuksen valtuuttamana voivansa joko antaa anteeksi tai olla antamatta anteeksi, se on kuitenkin ristiriidassa oikeusvaltion oikeuskäsitysten kanssa. Tämä koskee kaikenlaisia törkeitä rikoksia.

Euroopassa ainakin Irlannin, Italian, Puolan, Ranskan, Saksan ja Britannian katoliset kirkot ovat rippisalaisuuteen vedoten vaikenemalla suojelleet kirkon ja sen laitosten ja koulujen piirissä tapahtuneen lasten seksuaalisen hyväksikäytön tekijöitä.

Tämä suhtautuminen on alkanut muuttua.

Laajojen väärinkäytösten tultua julki Irlannin piispat totesivat asettaneensa yksittäisen papin ja kirkon hyvän maineen suojelun heille uskottujen lasten turvallisuuden ja hyvinvoinnin edelle.

Ranskassa Bayeux-Lisieux’n piispa tuomittiin vuonna 2001 ehdolliseen vankeusrangaistukseen hänen jätettyään ilmoittamatta alaisensa alaikäisiin kohdistuneista seksuaalirikoksista, joista tälle seurasi 18 vuoden tuomio. Samaan tapaukseen liittyen Ranskan piispainkokous painotti, että lasten etu ja suojelu oli asetettava mahdollisen rippisalaisuuden edelle.

Saksan katolinen piispainkokous määräsi vuonna 2002, että väärinkäytökset ilmoitetaan ja käsitellään kirkon sisäisessä toimivallassa. Vasta seitsemäntenä kohtana ohjeistossa mainittiin, että tekijää neuvotaan ilmiantamaan itsensä syyttäjäviranomaisille.

Voimassa olevan lainsäädännön omavaltainen sivuuttaminen ja tekijöiden sisäinen kohtelu kertoo, että kirkko kokee olevansa oikeusvaltion yläpuolella.

Münchenin syyttäjänviraston maaliskuussa 2010 lasten seksuaalisen hyväksikäytön epäilyn vuoksi Ettalin luostariin tekemä ratsia osoittaa, ettei valtio tätä enää aina siedä.

Vatikaani on vuonna 2003 kansainvälisen asiantuntijajoukon voimin vakavasti paneutunut kirkon sisällä tapahtuneen lasten seksuaalisen hyväksikäytön oikeuspsykiatrisiin ja oikeudellisiin ongelmiin ja useissa maissa on sisäisen sielunhoidollisen selvittelyn lisäksi siirrytty tapausten järjestelmälliseen oikeuspsykiatriseen ja rikosoikeudelliseen selvittelyyn.

Paavi Benediktus XVI on puhunut rikoksesta eikä vain synnistä ja vaatinut tekijöiden saattamista oikeuden eteen. Havaittavissa on siis monia merkkejä siitä, että katolinen kirkko alkaa lastensuojeluasioissa noudattaa oikeusvaltion tapoja.

Onkin huomattava, että viime viikkoina Suomenkin lehdistössä raportoidut eri maiden katolisen kirkon piirissä tapahtuneet lasten hyväksikäyttötapaukset ovat säännönmukaisesti tapahtuneet useita vuosikymmeniä sitten.

Yhteiskunnallisen ilmapiirin muututtua ei ole syytä olettaa, että uhrien ilmoitukset tulevat nykyään yhtä pitkällä viiveellä kuin aikaisemmin. Siksi voi olettaa, että tapaukset ovat vähentyneet.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon piiristä on nyt myös raportoitu väitetyistä ja todetuista hyväksikäyttötapauksista ja niistä vaikenemisesta.

Kirkkojen vaikenemista arvioidessa on toki muistettava, että lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä on vaiettu myös muissa järjestöissä samoin kuin perheissä ja yhteiskunnassa yleensä. Tekijän suojelu on mennyt lapsen suojelun edelle.

Lastensuojelulain ilmoitusvelvollisuutta ja sosiaaliviranomaisten velvollisuutta ilmoittaa tietyistä tapauksista poliisille ei ole ollut nykymuodossaan kuin jonkun vuoden ajan. Pappeihin ja seurakunnan lehtoreihin tämä lain velvoite ei kuitenkaan ulotu.

Suomessa lastensuojelulain 25 § velvoittaa ammattihenkilöt (myös seurakuntien työntekijät, jotka eivät ole pappeja tai lehtoreita) ilmoittamaan salassapitosäännösten estämättä lastensuojeluviranomaisille, jos he tehtävässään ovat saaneet tietää lapsesta, jonka hoidon ja huolenpidon tarve, kehitystä vaarantavat olosuhteet tai käyttäytyminen edellyttää lastensuojelun tarpeen selvittämistä.

Mutta samassa 25 §:ssä säädetään myös, että edellisen estämättä on voimassa, mitä rippiin tai muuhun sielunhoitoon liittyvästä salassapitovelvollisuudesta erikseen säädetään ja määrätään.

Siitä määrätään kirkkolain 5. luvun 2 §:ssä: ”Yksityisessä ripissä tai muuten sielunhoidossa papille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut. Kun pappia kuulustellaan todistajana, hän ei saa ilmaista sitä, mitä yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa on hänelle uskottu. Jos joku yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmiannettavan rikoksen olevan hankkeissa, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on kerrottava hyvissä ajoin ja varovasti asiasta viranomaisille, kuitenkin niin, ettei asianomainen suoraan tai välillisesti tule siitä ilmi.”

Samoin säädetään ortodoksisen kirkkokunnan papeista lain ortodoksisesta kirkosta 11. luvun 110 §:ssä.

”Pappi ei saa todistajana eikä muuten ilmaista, mitä hänelle on synnintunnustuksessa tai muuten sielunhoidossa uskottu, eikä henkilöä, joka on hänelle siinä uskoutunut. Jos joku synnintunnustuksessa tai muuten sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmi annettavan rikoksen olevan hankkeessa, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on annettava asiasta viranomaisille tietoa sen verran kuin on mahdollista asianomaisen suoraan tai välillisesti tulematta ilmi.”

Rikoslain 15. luvun 10 § säätää rangaistuksen sille, joka jättää törkeän rikoksen hankkeilla olon tai jatkumisen kuten esimerkiksi törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ilmoittamatta. Kirkollisessa keskustelussa on katsottu papin voivan lukea itsensä laissa rangaistuksen ulkopuolelle jätettyjen henkilökohtaisen suhteen takia läheiseksi henkilöksi.

Papin toimintaa säätelee myös rikoslain 40. luvun 5 §:n vaitiolovelvollisuuden rikkomisen kriminalisointi.

Papilla ei ole velvoitetta kehottaa ripittäytyjää luopumaan rikoksen suunnittelusta tai jatkamisesta, mutta hänellä on velvoite kehottaa ripittäytyjää ilmiantamaan itsensä. Tämä on outoa, varsinkin kun oikeusvaltiossa yleisesti katsotaan, ettei kenenkään tarvitse ilmiantaa itseään.

Suomessakin on siis syytä kiinnittää huomiota tietyn instituution ja ammattiryhmän lailliseen erikoisasemaan, jonka se haluaa säilyttää myös osallistuessaan perhe-, lapsi- ja varhaisnuorisotyöhön omassa piirissään sekä yhteistyössä kuntien kanssa, sosiaalialan ja terveydenhuollon laitoksissa sekä muissa järjestöissä.

Papit ja seurakunnan lehtorit käyvät sielunhoidollisia keskusteluja ihmisten kanssa seurakunnissa ja kodeissa, avioliittoneuvonnassa ja rippileireillä, sairaaloissa ja vankiloissa, kehitysvammahuollon laitoksissa ja armeijassa.

On ymmärrettävää, että Suomen evankelisluterilainen kirkko haluaa pitää kiinni saavutetusta edustaan käyttää omaa oikeuttaan. Mutta on vaikea ymmärtää, että oikeusvaltio sietää tällä hetkellä Suomessakin vallitsevaa epäselvää lastensuojelukäytäntöjen rinnakkaisuutta ja että esimerkiksi kunnalliset sairaalat sallivat pappien toimia muista ammattiryhmistä poikkeavasti, jos potilas tai omainen uskoo heille tiedon lapsen julmasta kohtelusta tai sukupuolisesta hyväksikäytöstä.

Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira on todennut tästä sairaalapappien erityisasemasta, että sairaalassa työskentelevä pappi tai lehtori ei ole terveydenhuollon ammattihenkilö eikä toimi terveyden- ja sairaanhoidon tehtävässä, joten Valviralla ei ole mahdollisuutta ottaa asiaan kantaa, kuten sillä ei myöskään ole toimivaltaa ottaa kantaa terveydenhuollon toimintayksiköiden eri ammattiryhmien kanssa tekemiin sopimuksiin, siis siihen, että sairaalat sallivat sairaalapappien toimia sairaaloissa sielunhoidollisissa tehtävissä, vaikka lastensuojelulain ilmoitusvelvollisuus ei koske heitä kuten muita työntekijöitä.

Yleissopimuksen 12. artikla ei toteudu Suomessa, koska kirkkolain 5. luvun 2 §:ssä säädetty rippisalaisuus ja sitä myötäilevä Lastensuojelulain 25 §:n 3. momentti estävät sen lasten parissa seurakunnissa, järjestöissä ja julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon laitoksissa toimivan merkittävän ammattikunnan eli pappien kohdalla.

Tunnetusti kirkkolain muutos on mahdollinen vain kirkon aloitteesta ja kirkko on ainakin vielä vuonna 2009 päättänyt priorisoida privilegiotaan lasten edun kustannuksella eli ei suostu luopumaan absoluuttisesta rippisalaisuudesta lastensuojeluasioissakaan. Kun kirkko suojelee papille uskoutuvaa, lapsen hätä jää toissijaiseksi. Pappi ei saa paljastaa rippisalaisuutta edes ripittäytyneen luvalla.

Jotta sopimuksen artikla 12 voidaan toteuttaa ja sopimus ratifioida, tulisi siis kirkkolakia muuttaa. Mutta se ei maan hallitukselta ja eduskunnalta tavalliseen tapaan käykään, sillä kirkkolain 2. luvun 2 §:ssä on säädetty, että kirkolla on yksinoikeus ehdottaa kirkkolain muuttamista ja kumoamista. Kirkon ehdotuksen tekee kirkolliskokous.

Kirkolliskokouksen ehdotuksen tutkiminen ja vahvistaminen on tasavallan presidentin ja eduskunnan tehtävä.

Oikeusministeriön sopimuksen ratifiointia valmisteleva toimikunta jätti muuten kattavassa ja yksityiskohtaisessa selvityksessään kirkkolain säädökset huomioimatta, vaikka sen huomiota niihin erikseen kiinnitettiin.

Jokaisesta on pidettävä huolta

Riippumatta siitä, sisällytetäänkö Euroopan neuvoston sopimus ratifioimalla suomalaisiin säädöksiin, on lasten turvaamiseksi ja hoitoa haluavien hyväksikäyttäjien hoitamiseksi ryhdyttävä tehokkaisiin toimenpiteisiin.

Jokaisesta lapsesta on pidettävä huolta. Lapsia on suojeltava sukupuoliselta hyväksikäytöltä.

Suojelutoimenpiteet eivät saa vahingoittaa lapsia, eivät muita ihmisiä eivätkä oikeusvaltiotakaan.