Fifi julkaisee tänään kaksi arviota Kom-teatterin Koneesta. Lue myös Mikko-Oskari Kosken teksti Isänmurhia teatterissa: Kone, Kom ja sanasota homoliitoista, joka rinnastaa näytelmän Heini Junkkaalan Kristuksen morsiameen ja homoliittodebattiin.

Hyvissä ajoin ennen ensi-iltanäytöksen alkua Kom-teatterin ravintolan puolella alkaa nousta ensi-iltahumua. Kulttuuriväkeä parveilee pöytien välisillä käytävilläkin. Urheilujuhla kuplii taatusti optimistisempana kuin kaksi päivää aiemmin Olympiastadionilla ennen Suomen ja Unkarin jalkapallo-ottelua. Kaikesta voi aistia, että ainakin tänne on tultu omia kannustamaan.

Etukäteen on tiedossa, että Kone-näytelmä käsittelee John Simonin Pekka Herlinistä kirjoittamaa elämänkertaa Koneen ruhtinas. Pekka Herlin oli hisseistään ja nostureistaan tunnetun Kone-yhtymän todellinen luoja ja yksi Suomen historian merkittävimmistä liikemiehistä.

Simonin ansiokas teos kertoo poikkeuksellisen avoimesti Pekka Herlinin alkoholismista ja itsetunto-ongelmista sekä rikkaan perheen sisäisistä traumaattisista jännitteistä.

Samalla Koneen ruhtinas on myös taitavaa yritysmarkkinointia. Kirja vakuuttaa uskottavasti lukijansa siitä, että perheen nuori sukupolvi kykenee keskinäisistä riidoistaan huolimatta hoitamaan perheen yhtiöitä vakaalla ja nousujohteisella tavalla. Perheen kuvattu heikkous kääntyy siis perheen vahvuudeksi.

Juuri monitasoisten draamallisten lähtökohtiensa takia Koneen ruhtinas tarjoaa anteliaan aineistoarkun myös teatterin tekemiseen.

Komin Kone jyrähtääkin lupaavasti käyntiin suoralla Pekka Herlin -tulkinnalla. Se tekee oikeutta myös kompleksisen teollisuuspatruunan pateettisrunollisille taipumuksille.

Pian kuitenkin paljastuu, ettei esityksessä olekaan kyse Koneesta tai Herlineistä. Näiden kautta kerrotaankin Kom-teatterista, sen luovan innostuneesta perhemeiningistä ja käynnissä olevasta sukupolvenvaihdoksesta.

Valittua ratkaisua voi kiittää rohkeudesta. Se kuitenkin kääntyy latteaksi itseriittoisuudeksi, kun vertailuun ei ole laittaa riittävän painavia punnuksia.

Kone-yhtiön tarina on Suomen taloushistorian, Kekkosen ajan politiikan, oikeassa paikassa oikeaan aikaan asialleen syttyneen johtajan, hänen elämäntragediansa ja jälkeen jättämiensä omaisuuksien ja perheraunioiden kudelma.

Kom-teatteri taas on suomalaisen teatterin ja poliiitisen laululiikkeen alueella meritoitunut toimijayhteisö, jolla ei ole taloudellista eikä enää poliittistakaan pääomaa hukattavaksi asti. Perhetragediakin tuntuu liikkuvan lähinnä sillä tasolla, että lapset ahdistuvat, kun eivät oikein tiedä mitä muuta he lahjoillaan tekisivät kuin matkisivat vanhempiaan lavalla. Ja silti he tekevät juuri sitäkin. Kaikesta kuuluu ja näkyy kuinka onnellinen ja toisistaan ylpeä perhe näyttämöllä patsastelee.

Viljelty itseironiakin ontuu kun sen varjolla häpeämättömästi kaivetaan komerosta esiin vanhoja Kom-lauluja ja viittauksiin kulta-ajan menestysnäytelmiin. Yleisön mielistelylle on vaikea olla nauravinaan samalla, kun sitä kaikin voimin harjoittaa.

Olisi tietenkin kohtuutonta vaatia illasta toiseen aitoa sukupolvien välienselvittelyä näyttämöllä. Nyt Komilta puuttuu kuitenkin draama kokonaan. Esitys ei kerro oidipuskompleksista saati sen ratkaisusta. Se onnistuu lopulta kuvaamaan vain kokematta jääneen oidipuskompleksin kaipuuta.

Esityksen tärkeä sivujuonne liittyy työryhmän haluun paikallistaa Komille uutta poliittista momenttia. Valitettavasti vastauksien saralla tarjolla on vain ympäristösloganistista luonnostelua sekä pureskelemattomia viittauksia filosofeihin ja Evan raportteihin. Björn Wahlroosin karrikoiminen karhupuvussa ei nosta barrikadille edes Wahlroosia itseään.

Silti ympäröivässä maailmassa on yhä aitoa riistoa, ahneutta, köyhyyttä ja syrjintää. Kapitalistit eivät enää ole Pekka Herlinin tapaisia patruunoita, vaan kasvottomia rakenteita, joiden luonteen voi paljastaa tuoreemmalla tavalla kuin se tehdään Laulussa 20 perheestä. Ja vaivaannuttavuuden jonkinlaiseksi huipuksi juuri tuokin kappale kuullaan.

Mutta onko poliittisen teatterin idean löytäminen sittenkään niin vaikeaa? Sitä on nähtävissä koko ajan Komin ulkopuolella ja onhan sitä sitä nähty sielläkin.

Poliittisen suunnannäyttäjän jalustalle ei johda kullattua polkua. Pitää olla jotain annettavaa, joka perustuu ajassa elävään ristiriitaan. Henkilökohtainen sukupolvikriisi riittää harvoin yleisen yhteiskunnallisuuden kuvaksi.

Paitsi ehkä juuri Herlinien perheessä, jonka oleellisen annin Kone onnistuu hukkaamaan täydellisesti.

Kone Kom-teatterissa.