Teksti Mikko-Oskari Koski
Kaksi näytelmää kysyy, miten arvomaailma voi muuttua sukupolven vaihtuessa. Koneessa isänmurhaan erikoistunut Kom-teatteri yrittää tulkita omaa sukupolvenvaihdostaan ja poliittisen teatterin perintöä, mutta ei saa sanottua mitään kantaaottavuudesta nykyteatterissa. Heini Junkkaalan Kristuksen morsian onnistuu käymään arvokeskustelua taiteen keinoin. Homoliitoista käytävän juupas-eipäs-väittelyn keskellä Junkkaalan näytelmä muuttuu vain ajankohtaisemmaksi.
Fifi julkaisee tänään kaksi arviota Kom-teatterin Koneesta. Lue myös Tuomas Rantasen teksti Kateissa: oidipuskompleksi ja kapitalismikritiikki, joka kysyy, miten kapitalismi ja poliittinen teatteri ovat muuttuneet sitten Kekkosen vuosien.
Alkuvuosinaan nelisenkymmentä vuotta sitten Kom-teatteri edusti aikansa kulttuuriradikalismia, joka tunnusti poliittista punaväriä. Se ei ollut sellaista ”salonkiavantgardea”, jonka maahantuonnin Vivica Bandler oli Lilla Teaternissaan aloittanut jo toistakymmentä vuotta aiemmin. Komilaiset kyseenalaistivat isäin arvomaailman tavalla, jonka varmaan oli tarkoituskin loukata edelliselle sukupolvelle pyhiä arvoja. Jonkinlainen isänmurha siis.
Bandlerin oma isänmurha oli paljon konkreettisempi eikä mitenkään liittynyt teatteriin. Hän nimittäin tiivisti eräälle lehtihaastettelijalle isänsä, kansanedustaja Erik von Frenckellin edesottamukset: ”Älkää sanoko niitä sikamaisuuksiksi. Se loukkaa sikaa, joka on sympaattinen ja fiksu eläin.”
Kom-teatteri on taistolaisajoistaan rauhoittunut ja saanut nimelleen uuden merkityksen: se yhdistyy kotimaiseen komediaan. Tiimityönä käsikirjoitettu ja ohjattu Kone poikkeaa tästä kehityksestä, mutta ei missään tapauksessa kohti alkuperäistä ideologiaa. Komia koko teatterin olemassaoloajan johtaneen Pekka Milonoffin ja poikansa Juhon välinen sanailu näyttämöllä kyseenalaistaa 1970-luvun kulttuuriradikaalien arvomaailman, mutta jättää tässä ajassa toimivalle tiimille kovin vähän vaihtoehtoja.
Arvokeskustelu juuri taiteen lähtökohdista olisi tarpeen, kun media tunkee estradille milloin mitäkin eivätkä elämänkatsomuksellisetkaan kysymykset tunnu ratkeavan – ainakaan uskonnollisten yhteisöjen tarjoamissa puitteissa.
Heini Junkkaalan Kristuksen morsiamen keväisen ensi-illan aikoihin parisuhdelakiin kaavailtu muutos törmäsi ensi kertaa vastustukseen kristillisiksi itseään kutsuvissa piireissä. Näytelmä on napakkaa tekstiä ja sen tulkinta intensiivisessä Omapohjassa alusta loppuun sykkivä, yleisöä pihdeissään pitelevä. Uskontojen ulkopuoliselle heterollekin se on ehdottomasti katsomisen arvoinen juttu.
Suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta on monenlaista. Tätä kysymystä Kristuksen morsian pohtii varsin monelta kantilta. Voidaanko kiihkeästi asiaansa suhtautuvaa, naispappeutta, homoja ja muita ”perkeleen juonia” vastustavaa Simeon-seurakuntaa lopulta nähdä minään muuna kuin ”yhtenä näistä pienimmistä”, joille Jeesus halusi armonsa antaa?
Joanna Haartin tulkitsema keskushenkilö Marion lopettaa lesbosuhteensa ja antautuu simeonilaisten ”eheytykseen”. Ennen pitkää hän jo valmistelee häitä seurakunnan saarnaajan, Ruotsista pappisvihkimystä hakevan Matin kanssa ja suunnittelee idyllistä pikkurouvan roolia. Marionin äiti, Suomen ensimmäiseksi naispiispaksi valittava Henriikka, yrittää ymmärtää tyttärensä ratkaisua. Hän saa siihen tukea työtoveriltaan Niilolta, mutta samalla tuomiopäivän pasuunat jylisevät Henriikan edesmenneen isän hahmon kautta. Wanda Dubielin ja Seppo Pääkkösen pappistoverukset ovat uskottavalla tavalla luottamusta herättäviä.
Kirkon ”virallisen kannan” ja Simeon-seurakunnan vuoropuhelukin käydään järkisektorilla, vaikka Niilon tyttären, Hanna Raiskinmäen raivokkaan alkuvoimaisesti tulkitseman lesboaktivistin viha antaa sille lisäsävyjä.
Fundamentalistilla voi olla yleisestä näkökulmasta katsottuna omituiset mielihalut, mutta näytelmän edetessä ei lopulta voi olla varma edes siitä, kenen näkemyksissä on minkäkinlaista ideaa ja kuinka paljon. Kirkolla on oma linjansa, johon kuuluu hyvinkin kauas perinteisestä jumalanpalveluskaavasta meneviä rituaalisia toimintoja. Miksei siihen mukaan mahtuisi myös Simeon-messu?
Kristuksen morsiamessa on asetelmia, jotka olisivat lähellä puskafarssin vähemmän armoitettua lajityyppiä, elleivät ne olisi niille, joille ne todella merkitsevät, haudanvakavia kysymyksiä. Ulkopuolinen katsoja hahmottaa kuviota draamallisen sisällön kautta. Silloinkin jutusta selviää ainakin se, että toisten puolesta ajatteleminen on rikos ihmisyyttä vastaan, tehtiinpä se melkein minkä tahansa tekosyyn nojalla.
Ja mitä lopulta on ihmisyys? Tähänkin kysymykseen Kristuksen morsian ottaa ihan mielenkiintoisella ja haastavalla tavalla kantaa.
Heini Junkkaalan Kristuksen morsian Kansallisteatterissa. Juha Itkosen Kone Kom-teatterissa.
