”Missä vaiheessa hyvästä koneesta tulee huono kone?”

Ian Hannonin pienelle nuorten tekijöiden Ilves-teatterille käsikirjoittaman ja ohjaaman Etsikkoajan päähenkilö on Teurastaja. Hän elää kaupungissa, jota ympäröi muuri. Muuri pitää kaupungin ulkopuolisen epäjärjestyksen poissa. Kaupunkilaisia työllistävä Tehdas on kaikki, ja koneet tekevät ihmisen puolesta yhä enemmän ja enemmän. Vai onko se sittenkin ihminen, joka uhraa koneiden edessä itsestään aina vain enemmän?

Jo monta kertaa nähtyyn yhteiskunnalliseen kauhukuvaukseen valmistautunut katsoja saa paitsi odottamansa harmauden, yhdenmukaisuuden, Isoveljen, epäilyksen ja agitaattorin, myös aina välillä esiin pilkistävät tutut ihmisyyden ja sen ongelmien hetket. Ehkä ne pilkahtavatkin esiin juuri niiden ympärillä vellovan harmaan maailman ansiosta.

Etsikkoajan maailma ei oikeastaan ole dystopia, koska se on tosi. Kaupunki ja sitä hallitseva Tehdas ihmisineen ja koneineen ovat tuttuja siksi, että niissä yhdistyy asioita maailmamme eri todellisuuksista. On se Aasian tehtailta kuultu todellisuus, jossa aamuisin jumpataan ja huudetaan kuorossa työintoa nostavia iskulauseita Tehtaasta. On se todellisuus, jossa kuten Tehtaan PR-työntekijä sanoo ”jokainen on vastuussa omalle itselleen eikä kenellekään muulle.”

On todellisuus, jossa liukuhihnan ääressä voi vammautua, jossa tehostaminen vie työpaikat, jossa emme ihan tiedä, mitä syömme. Jossa on helpompi istua viihde-elektroniikan ääreen kuin kertoa toiselle ihmiselle haluavansa tämän kosketusta.

”Ajattelet liikaa. Asiat on niin kuin ne on. Eikö niin?”

Etsikkoaika kutsuu katsojiaan pohtimaan sitä, milloin päätämme olla ajattelematta maailmaamme todellisuuksineen, koska se on vain liian vaikeaa. Silti se ei saarnaa. Se kysyy, missä on Tehdas, missä kaupunki ja sitä ympäröivä muuri. Mitä muurin toisella puolen on? Onko muuri minussa vai minun ympärilläni?

Suomalaisen teatterin ja draaman kentällä on viime vuosina käsitelty paljon yksilön asemaa osana suurempaa koneistoa. Tämän syksyn ensi-illoissa tämä näkyy toisen maailmansodan teemoissa: Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat Kansallisteatterissa, Gunilla Hemmingin Nazifruar Lilla Teaternissa ja Okko Leon Vieraat Stage-festivaalilla ja Lappeenrannan kaupunginteatterissa käsittelevät kaikki eri näkökulmista sitä, millaisten valintojen eteen yksilö joutuu totalitaarisessa yhteiskunnassa.

Nazifruarin natsiupseereiden rouvat ja Vieraiden ukrainalais-venäläis-suomalainen juutalaissuku ovat toki monin tavoin väkivaltaisen aikansa eri puolilla, mutta näissäkin näytelmissä kysytään samoja kysymyksiä siitä, miten tulisi toimia ja kenen käskyjä totella. Näytelmässä Kun kyyhkyset katosivat valtakoneisto vaihtuu toiseen ja yksilön pitää päättää, minkä koneen osanen haluaa olla.

Jari Juutinen esitti saman kysymyksen oman aikamme ihmiselle jo vuonna 2005 näytelmässä Minä olen Adolf Eichmann. Näennäisesti näytelmä kertoo insinööristä, natsista ja sotarikollisesta nimeltä Adolf Eichmann, mutta kuten näytelmän nimikin paljastaa, näytelmän keskeinen väite on yksinkertaistaen: jokainen on oman elämänsä sotarikollinen. Tiedostaessaan oman elämäntapansa aiheuttaman kärsimyksen maailmassa mutta päättäessään sulkea siltä silmänsä yksilö muuttuu niiksi Adolf Eichmannin aikalaisiksi, jotka tiesivät, mutta sulkivat silmänsä.

Toki suomalaisessa teatterissa käsitellään näitä samoja suuren kansainvälisen talouden ja kulutuksen koneistoja muutenkin kuin iskemällä natsikortin pöytään. Ilves-teatteria valtavirtaisemman teatterin kentällä esimerkiksi Koko Teatterissa keväällä 2013 kantaesitetyssä Miss Barbarassa (käsikirjoitus Maria Oiva ja Anna Veijalainen, ohjaus Oiva) kaikki teknologia-aikamme synnit ja sen inhimilliset uhrit kaivosteollisuudesta elintarviketuotantoon esiteltiin katsojille yhtenä ryppäänä karnevalistisessa hengessä.

Etsikkoaika on kuvauksena yksilöistä koneistossa jotain toisen maailmansodan totalitarismikuvausten ja Miss Barbaran revittelyn väliltä. Sen kuvasto on tuttua menneisyydestä muureineen ja järjestelmää ylistävine iskulauseineen. Lisäksi, kuten toisen maailmansodan kuvaukset, se sijaitsee näennäisen vieraassa paikassa ja siksi sen kauheudet ovat helpommin lähestyttäviä kuin oman aikamme vääryydet, joilta on helpottavaa sulkea silmänsä. Toisaalta, koska sen maailmassa on paljon palasia omasta ajastamme, se kutsuu katsojaa suoraan kohtaamaan oman aikansa ja todellisuutensa.

Minä olen Teurastaja, ja tämä muuri on minussa.

Etsikkoaika Helsingin Ilves-teatterissa, esitykset 24.–30.8.