Loppuunmyydyssä Huvila-teltassa Andersonin viulun ja Reedin kitaran sähköinen yhteissointi hypnotisoi konsertin instrumentaalialoituksesta lähtien. Laurie Andersonin ääni vei Progress-biisin mukana Berliiniin, missä sadun Hannu ja Kerttu elävät ja nahistelevat baareissa. Progressissa puhutaan historiasta – se on enkeli, jonka tuuli puhaltaa väärinpäin takaisin tulevaisuuteen.

Anderson-Reed-pariskunnan mukana kiertää itseään elekroniseksi alkemistiksi kutsuva Seth Calhoun. Hänen loihtimansa hiphop-biittiviitteet ja suhinaefektit elävöittivät Lou Reedin jäljittelemättömällä tavallaan yhtäaikaa lakonisesti ja koskettavasti kertomaa Mystic Childin tarinaa läpi kaupungin. Vaikka Calhoun seisoi keskellä lavaa, hänen roolinsa oli kuitenkin tukea sivusta kahden suuren vangitsevaa, eleetöntä esiintymistä.

Selkeästi kuuluva ikääntyminen on tuonut Reedin toteavaan laulutapaan uutta haurautta. Siitäkin syystä illan alkupuolella kuultu, äärimmäisen rauhallinen yhteistulkinta Velvet Underground -klassikosta Pale Blue Eyes nostatti vedet toimittajan haaleisiin silmiin, eikä intensiivinen tunnelma hälvennyt lopuukonsertin aikana. Muitakin tunnetiloja päästiin tosin kokemaan.

Laurie Anderson manipuloi äänensä Beginning-teokseen matalaksi kuin mahtipontisimman elokuvamainosten miesspiikkerin tai Darth Vader -imitaattorin. Hän käsitteli Amerikan imperiumin luhistumista, teknologisen kehityksen paradoksia, ajan kulumista ja muita ihmiselämän suuria kysymyksiä ironisen julistavasti, eikä katsomossa voinut kuin nauraa.

”Oh my brothers and sisters / These are the things I tap tap tap into my laptop which has an excellent looping program but – let’s face it – the life span of a hamster.”

Lisää spoken word -puoltaan Anderson esitteli teoksessa A Story About A Story. Hirtehisen huvittava juttu huomionhakuisen lapsi-Laurenin sairaalakokemuksista kääntyi pohdinnaksi siitä, kuinka meillä on valmiiksi harjoitellut, hauskaksi hiotut kertomuksemme, joilla esitämme itsemme uusille tuttavuuksille – ja itsellemme. Treenatuista tarinoista jää kuitenkin monesti pois tärkein ja vaikein: kauhu, kipu, suru, kuoleman pelko. Aikuiset puhuvatkin enimmäkseen potaskaa.

Loistavassa vedossa olleen Laurie Andersonin monipuolinen äänen ja soitinten käyttö huikaisi ja yllätti kaikessa karuudessaankin läpi illan. Huippuhetki meille penkeillämme tanssineille oli yhteiskuntakriittinen elektrodiskohitti Only An Expert. Muun muuassa psycho babble -kulttuuriin, asiantuntijoiden vallankäyttöön, Yhdysvaltojen nykyisiin sotiin ja niiden oikeutukseen, suurtyöttömyyteen ja ilmastonmuutokseen kantaaottavan kappaleen mukaansatempaava rytmiikka rakentuu Andersonin sanojen toisteluihin ja äänneoivalluksiin.

”Only an expert can see that there’s a prob-lem / Cause seeing the prob-lem is half the prob-lem / And only an expert can deal with the, deal with the prob-lem” soinee päässäni loppusyksyn.

Anderson ja Reed ovat olleet kimpassa kauan, mutta esiintyneet yhdessä harvakseltaan. Laulut, joissa molemmat pääsivät ääneen, olivatkin herkkua. En muista, olenko milloinkaan ennen seurannut näin lumoutuneena minkään pariskunnan oman tai kuvitteellisen suhteen ruodintaa ja edelleen elämistä. Pop-konsertissa ja vielä vähemmän sen ulkopuolella.

The Lost Art Of Conversation käsittelee niitä valheita, minkä varaan ”onni” tapaa rakentua.

”And I pretend that you love me / And you pretend that you care / And I pretend that I’m happy / And you pretend that you’re there / The lost art of conversation.”

Anderson ja Reed tuntuivat koko ajan kommunikoivan toisilleen ja tukivat toisiaan, laulun lisäksi soittimillaan. Yleisö pääsi seuraamaan intiimiä tilannetta, hyvin läheltä.

Vanhenemisen kokemus tunki Lou Reedin tuoreemmissa kappaleissa vanhojen tuttujen erillisyyden ja outouden teemojen sekaan. Niin Warhol-tehtaan spiidifriikkejä nostalgisoiva Halloween Parade, laitapuolen NYC-rakkaustarina Romeo Had Juliette, konkreettisesti vanhenemista käsittelevä Who Am I (”A younger man now getting old / I have to wonder what the rest of life will hold”) kuin tuskainen Junior Dad oli riisuttu raaimmilleen. ”Would you come to me / Won’t you pull me up”, laulajat kyselivät aidosti ahdistuneen kuuloisina.

Rock-jumalatkin ikääntyvät. Lohdullista on, että vanhenevan parin hyvin hitaasti esittämänä maailman kauneinkin rakkauslaulu, I’ll Be Your Mirror nousee uudelle tasolle.

”I find it hard to believe you don’t know/ The beauty you are / But if you don’t let me be your eyes / A hand in your darkness, so you won’t be afraid.”