Teksti Peristerakis

Talvivaara ja Pyhäjoki, tässä oppia ja toivoa.

Kävin kaksi vuotta sitten kreikkalaisessa Keratean kylässä.

Sen vehreille lähikukkuloille oli kaavailtu valtavaa kaatopaikkaa, jonka paikalliset pelkäsivät tuhoavan ympäristön, saastuttavan pohjavedet ja uhkaavan lähistöllä olevia historiallisesti merkittäviä alueita. Samalla se olisi tietysti laskenut kyläläisten tonttien ja omistusten hintoja.

Hankkeesta oltiin tehty lukuisia valituksia viranomaisille, mutta tämä ei arvatenkaan johtanut haluttuihin tuloksiin. Kaikkiaan siis hyvin tyypillisen oloinen tapaus.

Taustat olivat lähes tulkoon identtiset kuin kaikissa tuntemissani ympäristökamppailuissa niin Pohjois-Kreikan Halkidikissa, Pohjois-Italian Susan laaksossa kuin Pohjois-Karjalassa, Kuusamossa, Pyhäjoella ja Eurajoen Olkiluodossakin – aina Talvivaaraa myöten.

Kaikissa narratiivi on sama: ensin on liike-elämän voitonhalu, sitten valtion talouskasvun tarve. Näiden synteesinä poliitikot päättävät luvittaa luonnon resurssien muuttamisen rahaksi. Paikallisille asukkaille syntyy huoli elinympäristöstä ja omaisuudesta. Päätöksistä valitetaan, valitukset kumotaan ja traktorit saapuvat. Aika ankeaa vääjäämättömyyttä.

Mutta keratealaisetpa ottivat ja voittivat ympäristökamppailunsa. Mielestäni tämä pari vuotta vanha tapaus on nyt yllättäen ajankohtainen, varsinkin näin Talvivaaran ylimääräisen yhtiökokouksen alla.

Talvivaara, Kuusamo, Eurajoki, Pyhäjoki ja muut, ottakaa seuraavassa kuvaamistani tapahtumista uusi oppi ja toivo.

Tarina menee jotakuinkin näin. Vuonna 1998 Kreikan hallitus sai EU:lta vaatimuksen sulkea laittomia kaatopaikkoja ja kohentaa jätehuoltoaan. Esitystä valmistellut työryhmä ehdotti yhdeksi uudeksi kaatopaikka-alueeksi erään kukkulan aivan 15 000 asukkaan Keratean kylän kupeessa. Esitys nuijittiin parlamentissa läpi.

Kyläläiset järjestäytyivät ja heidän jättämänsä lukuisat valitukset pysäyttivät 50 hehtaaria käsittävän rakennushankkeen toistaiseksi. Mitään kaatopaikan rakentamista kumoavia päätöksiä virkamiehet eivät kuitenkaan tehneet. Asukkaille tämä oli erävoitto, mutta varmaa oli myös se, että kerran koittaisi päivä, jolloin tätä kurjaa rakennushanketta ruvettaisiin toteuttamaan.

Vuonna 2010 EU vaati Kreikkaa aloittamaan toimet jäteongelman hoitamiseksi – valtavan uhkasakon painostamana. Erityistä närää Brysselin virkamiehissä herätti aikaisemmin julkisuuteen levinnyt tieto, että osa hankkeeseen annetusta 25 miljoonan EU-tuesta oli mystisesti ehtinyt kadota ennen kuin kiveäkään oli siirretty.

Sinä aamuyönä kun kaivinkoneet viimein saapuivat, kaikki oli valmista. Näin jälkikäteen katsottuna tuon aamun tapahtumat ovat kuin Niko Kazantzakiksen romaanista Vapaus tai Kuolema, jossa uppiniskaiset ja ylpeät kreetalaiset ryhtyvät intohimoiseen kapinaan ottomaanihallitsijaa vastaan.

Kello neljä aamulla mustaan kaapuun pukeutunut Keratean ortodoksikirkon pappi nousi kellotapuliin ja rupesi takomaan nopeaa rytmiä kelloista. Keskustan katulamppuihin viritetyt kaiuttimet alkoivat pauhaamaan varoitussanomaa: ”Huomio, huomio, kimppuumme on hyökätty!”

Ihmiset olivat minuutissa kaduilla. Erääseen taloon viritetty piraattiradiolähetin alkoi välittömästi lähettää nopeasti päivittyvää tietoa työkoneiden ja niitä turvaamaan lähetettyjen mellakkapoliisien liikkeistä.

Eikä aikaakaan, kun kylään johtava moottoritie oli kahden tuhannen kyläläisen täyteen tukkima ja tie barrikoitu vanhalla kuorma-auton romulla sekä maanviljelijöiden traktoreillaan tuomilla kivenlohkareilla ja soralla.

Poliisi hyökkäsi hyvin väkivaltaisesti kyläläisten kimppuun. Kumiluoteja, kyynelkaasua ja pitkää mustaa patukkaa ei säästelty. Paikalliset puolustautuivat heittämällä kiviä ja polttopulloja poliiseja kohti sekä tukkimalla muita kylään johtavia teitä. Eräältä oliivipuiden varjostamalta kummulta kuului kertoman mukaan jopa kiväärin laukauksia.

Mellakat levisivät nopeasti koko kylään. Poliisi kävi armottomasti kyläläisten kimppuun. Pamppujen iskuista saivat osansa myös moni nuori ja vanhus.

Ensimmäisen viikon intensiivisten mellakoiden jälkeen linjat asettuivat samaisen moottoritien kaistaleelle, josta yhteenotot olivat alkujaan alkaneetkin. Toisessa päässä oli kyläläisten jykevä tiesulku ja sen taakse nopeasti rakennettu mökki, jossa joukko ihmisiä piti yötä päivää vartiota, toisessa taas rintarinnan parkkeerattujen poliisibussien rivistö lukuisine mellakkapoliisiyksikköineen.

Väliin jäi viitisensataa metriä tyhjää moottoritietä, eli taistelutanner. Lähes joka yö joko poliisit tai kyläläiset iskivät toistensa leireihin.

Kreikkalainen media yritti saada keratealaisten kamppailun näyttämään ammattimaisten ateenalaisten nuorisohuligaanien ja anarkistien masinoimalta. Internetissä nopeasti levinneet videot ja valokuvat kuitenkin paljastivat, että suoriin yhteenottoihin poliisin kanssa osallistuivat olivat monenikäisiä ja -näköisiä paikallisia aina pitkäpartaista pappia myöten.

Käydessäni kylässä ”Keratean kansannousu” oli jatkunut jo kolme kuukautta. Siitä huolimatta tunnelma oli käsinkosketeltavan sähköinen ja sitä olisi hyvinkin voinut kuvata – kaikesta kyläläisten kokemasta repressiosta riippumatta – innostuneeksi.

”Kamppailemme niin pitkään kuin on tarve ja jos se vaatii aseisiin tarttumista, niin sitten niihin tartutaan”, luonnehti tilanteen vakavuutta paikallinen mies. ”Kaatopaikkaa tänne ei tule!”

Muutamaa päivää aikaisemmin kerran talvessa satava lumi oli laskeutunut kaatopaikkatyömaaksi muuttuneille kukkuloille. Samana yönä sinne parkkeeratut työkoneet olivat palaneet.

”Se oli lumisateen syytä”, kertoi eräs nuori kyläläinen ylpeästi virnuillen.

Poikkeuksetta barrikadilla tapaamieni keratealaisten tarinat olivat ihmeellisiä. Eräskin noin 50-vuotias paikallisen koulun naisopettaja selitti tohkeissaan, miten polttopulloista saadaan paljon tehokkaampia kun bensaan sekoitetaan mustaa ruutia.

”Kaikki ne kemikaalit, joita poliisit ovat meitä kohti ampuneet ovat varmaan tehneet meistä vähän outoja”, hän selvitti.

Brittiläisen Independent-lehden haastattelema pelkällä etunimellään esiintynyt Panagiotis kertoi oppineensa vasta 60-vuotiaana tekemään palopommeja.

Barrikadin vartiomökkiin eksynyttä vierailijaa kohdeltiin tietysti parhaan kreikkalaisen vieraanvaraisuuden mukaan. Pöytään kannettiin piiraita, salaatteja ja monenlaisia ruokalajeja, eikä rakilasi ehtinyt yön aikana juuri seisomaan tyhjänä – siitä piti huolen yksi vartioon tullut hövelin oloinen ukko.

Leirissä viettämäni yö oli rauhallinen. Molemmat osapuolet pysyttelivät asemissaan. Moottoritien katulamputtomassa pimeydessä kuului harvakseltaan poliisien lyhytaaltoradioiden mekaaninen pälpätys ja vartiota pitävien kyläläisten vaimea puheensorina ja hohotus.

Kuukausia kestäneen vastustuksen takia pattitilanteeseen joutunut rakennushanke kiristi viranomaisten hermoja. Myös pommien ja polttopullohyökkäysten jatkuvana kohteena olevien poliisien mitta alkoi täyttyä.

Maaliskuussa 2011 poliisien vaati hallitusta ratkaisemaan pulman mitä pikimmiten. Huhtikuussa hankkeesta luovuttiin vähin äänin. Kaivinkoneet katosivat kukkuloilta.

Kaikkiaan reilusti yli toista sataa päivää kestänyt uhka oli ohi. Poliisi määrättiin kuitenkin jatkamaan läsnäoloaan ja terrorisoimaan kyläläisten elämää vielä kuukauden verran, kunnes eräänä alkukesän aamuna myös siniset linja-autot olivat poissa.

Kerateaan johtavan moottoritien asfaltissa on vieläkin nähtävissä bensaliekkien jättämiä jälkiä kuin valtavia mustelmia. Pientareilla on palaneiden poliisiautojen ruostuneita luurankoja ja pensaspalojen jäljissä kasvaa uutta vehreää kasvustoa.

Keratealaisten sinnikkyys ja epäröimättömyys käyttää hyvinkin suoraviivaisia strategioita kamppailussaan on innostanut myös muita kreikkalaisia ympäristökamppailuja.

Reilu kaksi viikkoa sitten Halkidikin alueella Pohjois-Kreikassa kultakaivosta vastustavat ympäristöaktivistit polttivat kanadalais-kreikkalaisen El Dorado -kaivosyhtiön työkoneita, kuljetuskalustoa ja parakkeja.

Näyttäisi siis siltä, että armottomasta talouskriisistä huolimatta luonnolla on vielä suurempi arvo kuin työpaikoilla, ja tämäkin ympäristötuhoa kylvävä kaivoshanke voi saada ennenaikaisen lopun paikallisten ärhäkän vastustuksen takia.

Lue lisää tarinoita Kerateasta Occupied London -blogista