Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Kadri Taperson
Eläinaktivistien yhteiskunnallinen arvostus on matala, ja heikosta asemasta käsin on vaikea muuttaa maailmaa.
Toimitin 90-luvulla melkein kymmenen vuoden ajan Viron radioon viikottaista ohjelmaa vammaisista ja vammaispolitikasta. Työskennellessäni toimittajana ja johtaessani myöhemmin Kehitysvammaliittoa sain vapaasti puhua omista ajatuksistani, kysyä kysymyksiä ja vastata itse.
Lopulta tuntui kuitenkin, että puhun vain itselleni, eivätkä ajatukseni sovi nykyaikaan. Lopetin radiotoimittajan työt ja myöhemmin myös liiton johtamisen ja yritin sopeutua yhteiskuntaan paremmin.
Muutaman vuoden päästä minusta tuli eläinaktivisti. Olin taas valinnut työn, jota ei voi opiskella missään. Miten voin todistaa, että olen eläinaktivisti? Yliopistoissa ei ole eläinsuojelun pääainevaihtoehtoa, eikä ammatikouluissa. Muistan, että jossain yhdistyksessä olikin puhetta siitä, että olisi aloitettava yhteistyö ammattikoulujen kanssa, laatia opintosuunitelma ja alkaa opettaa eläinsuojelua.
Minusta eläinsuojelun opettamiseen liittyy myös eettistä pohdintaa. Jos eläinsuojelusta tehdään oppiaine, olemmeko jo päättäneet, että tätä ammattia tarvitaan vähintään sata vuotta? Että tarvitaan eläinsuojelun asiantuntijoita, koska ihminen itse ei suojele eläimiä?
Ja kuka heitä sitten opettaisi? Voi olla, että osa opettajista olisi eläinlääkäreitä ja esimerkiksi biologeja. Luonnontieteilijöiden maailmankuva on kuitenkin pikemminkin ihmis- kuin eläinkeskeinen, vaikka toisin voisi olettaa.
Osallistuin keväällä erinomaiselle yliopiston kurssille, jossa käsiteltiin eläinten hyvinvointia, ei siis niinkään eläinten oikeuksia. Opin uusia asioita eläinten käyttäytymisestä, mutta samaan aikaan kurssi oli surullisin, jolle olen koskaan osallistunut. Koska opetus pohjasi tieteeseen, opettajat yrittivät todistaa tieteellisesti sellaisia tavallisia asioita, jotka jokainen ihminen voi minusta nähdä, jos vain haluaa – kuten esimerkiksi, että eläimet ovat tuntevia ja ajattelevia olentoja.
Kurssin vetäjät olivat kuitenkin jo päättäneet, että maailma ei muutu, ja eläimet ovat ruokaa, joten olisi parasta pyrkiä vain pyrkiä huolehtimaan niiden hyvinvoinnista niiden lyhyen elämän aikana. Valmentavatko tällaiset kurssit minut eläinsuojelijaksi?
Eläinaktivistien yhteiskunnallinen arvostus on matala, ja heikosta asemasta käsin on vaikea muuttaa maailmaa. Jotkut aktivistit pyrkivätkin yliopistoon parantaakseen asemaansa. Jos kirjoittamasi artikkelin alla lukee, että olet maisteri, sinut otetaan vakavammin.
Yksi vaihtoehto on kehittää yhdistys edistämään asiaa, jotta se otettaisiin vakavasti. Keitä sitten tulisi kutsua yhdistyksen jäseniksi tai vapaaehtoisiksi? Parhaat aktivistit ovat niitä, jotka eivät toimi vapaaehtoiselta pohjalta, enkä tarkoita tällä palkattuja työntekijöitä. Sitoutuneimpia yhdistysaktiiveja ovat ihmiset, jotka kokevat, ettei heillä ole muuta vaihtoehtoa kuin auttaa eläimiä.
Eräs suomalainen eläinaktivisti sanoi minulle vuosia sitten, että ”laatu ratkaisee, ei määrä”. Pidin siitä. Ennen uskoin, että vahvassa yhdistyksessä on vain todella omistautuneita aktivisteja. Nyt uskon, että mukaan pitää saada myös muita, jotta kaikenlaiset ihmiset voisivat toimia eläinten hyväksi.
Olisi mukavaa, jos yhdistyksessäni olisi jäseninä vain ystäviäni ja ihmisiä, jotka ajattelevat kuten minä, samanmielisten seurakuntaa. Mutta sillä tavalla voi helposti sulkeutua omaan pieneen kuplaansa. On meitä ja ne toiset.
Aktivisteja ei ole mahdollista kasvattaa. Akateeminen loppututkinto ei takaa sitä, että ihminen on eläinten puolella. Vain ihminen itse voi avata silmänsä ja päättää, että hän tekee jotain – tai kaikkensa – eläinten hyväksi.
