Kirjailija Laura Gustafsson eläytyy hapettomassakin vedessä selviävän ruutanan elämään

…täällä jään kääreissä, hyhmän sylissä jähmeässä, lämpimänä yhtäkaikki; pikkupöhnässä, äh, eihän vähätellä: kännissä – sisäelin pöhöisenä kuin syvänpurppura kivi kimmeltävä – minä pärjään, minä kestän, näin olen päättänyt, näin säätää väkeni pää selviää kyllä kutukaudelle päästäessä, tällöin läiskyttelen, räiskin mätitähkäni käämien käsiin, vitojen tiheään lehvästöön, röyhelöihin yön hämärän – minä, näiden lätäköiden kreivitär, vetten reheväin säätyläinen, sukua särjen, viiksekkään jätin sekä kultakylkisen kesyeläimen, minä yhteytän hyvästi happeni ja sinä: mitä on se vähä, mikä mielessäs minut tiivistää että täkykalaksi käy vaikkei yleensä saaliina viehätä että pyynti on vähän kuin surviaissääskien keräily talvella että vatsa veitsellä halki ja suolaa sisään ja