Kulttuuriseinä on Voiman verkkolehden tarjoama vapaa kulttuurikritiikkien julkaisupaikka. Sivulla julkaistaan pääasiassa muuta kuin Voiman toimituksellista materiaalia. Seinällä voi julkaista myös omia, aiemmin muualla julkaistuja kirjoituksia. Kulttuuriseinän päätavoitteena on saada huomiota teoksille, jotka muuten saattaisivat jäädä mediakatveeseen.

Voit julkaista Kulttuuriseinällä oman arviosi itseäsi elähdyttäneestä elokuvasta, teatteriesityksestä, konsertista, äänitallenteesta, kirjasta tai muusta kulttuuriteoksesta klikkaamalla tästä.

Studion ja klubin taidehybridissä

Studion ja klubin taidehybridissä

Tommy Lindgren Metropolis

Tommy Lindgren (laulu), Jarmo Saari (kitara), Teppo Mäkynen (rummut), Ville Riippa (koskettimet) ja multi-instrumentalisti Abdissa Assefa.

G Livelab

☆☆☆☆




Tommy Lindgren Metropolis keikkaili G Livelabissa Sininen kaupunki -levyn musiikkia esittäen. Lindgrenin aikaisempia bändejä ovat Don Johnson Big Band, jossa tämä rappasi englanniksi, ja Ricky-Tick Big Band feat Julkinen sana, jonka solistirivistössä olivat mukana myös Paleface ja Redrama. Metropoliksessa Lindgren rappaa ja laulaa suomeksi. Tyylilajina on muun muassa ”orgaaninen hip hop”. (Nettisanakirja tiesi kertoa, että se on ”hip hoppia puhtaimmassa muodossaan”. Siis jotain katumusaa ghettoblasterin kautta? Sitä se ei ainakaan voi G Livelabin kaltaisessa äärimmäisen viimeistellyssä monikanava-kaiutinmaailmassa olla, mutta väliäkös sillä, ei niuhoteta.) Trip hoppiakin Sinisessä kaupungissa kuullaan, eli synkkää hip hoppia, jossa ”hip” on joutunut väistymään maailmanlopun melankolian, ”tripin” tieltä.

 

Lindgrenin tyylinä on myös jazz. Metropoliksen ollessa kyseessä voi ajatella monimutkaisten ja monijakoisten komppien olevan enemmänkin juuri jazzia. He, joille jazz on afroamerikkalaista be bop -polyfoniaa 1900-luvun alkupuolen Yhdysvalloista tai toisen maailmansodan aikaista swingiä mistä maailmankolkasta tahansa, eivät ehkä pitäisi Lindgrenin tyyliä jazzina, mutta antaa jokaisen määritellä jazzinsa. Nimittäin: toisin kuin klassisten orkestereiden konserttimusiikki – rajusti tulkiten Sonja Saarikosken esseetä Helsingin Sanomissa 12.2. – jazz- ja pop-yhtyeiden soittama rytmimusiikki on harpannut melkoisia evoluutioaskeleita viime vuosikymmeninä, vaikka isot orkesterit jauhavat vielä 1800-lukua. Nykyjazz on kaduilla ja klubeissa naamioituneena milloin discopopiksi, usein progeksi ja punkiksi ja toisinaan hip hopiksi.

 

Sininen kaupunki -levyn sähköinen äänimaailma sopi G Livelabin tilaan erinomaisesti. Etenkin Valhe ja Haamut -biisit saivat yleisön hytkymään mukana. ”Olen tottunut valehtelemaan”, lauloi Lindgren, ja takarivissäkin hämmästeltiin: ”valehteleeko hän?” Ei välttämättä, mutta hieno äänentoisto toi musiikin koko saliin niin intensiivisenä kokemuksena, että yleisö oli valmis uskomaan aivan mitä tahansa Deacon Blues, anteeksi Lindgren, kertoi.

 

Kun G Livelab avasi vuoden 2016 kesällä, tajuttiin että nyt on tehty jotain toistaiseksi ainutlaatuista. Kovatasoista klubia oli suunnittelemassa muusikoita ja äänitekniikan ammattilaisia. Sen kyllä huomaa. Ja etenkin kuulee. Kaiuttimia on aivan kaikkialla, eikä äänen laatu vaihtele, istui kuulija edessä tai takana. (Muusikkojen liiton muinaisen tiedotteen G Livelabin rakentamisesta voi lukea tästä.)

 

Helsingissä ei ole kuin muutama kunnollinen musaklubi-keikkapaikka. Monet levynjulkkarit on viime vuosina pidetty teatteritiloissa, kuten Savoyssa, Aleksanterin teatterissa ja jopa Kansallisteatterissa. Ei siinä mitään, hyvin voi nekin saada soundaamaan, mutta yleisöä ne eivät aina innosta. Paikan tunnelma on tärkeä. Jazzia pitää saada kuunnella niin, että kesken keikan voi hakea fiilistelyjuomaa ja jopa tanssia. (Kultsan permanto voi toimia tässä tarkoituksessa kun penkit on nostettu pois, mutta akustiikka siellä on usein aivan hirveä.) Teatterikatsomossa on istuttava arvokkaana paikallaan, mutta musakeikka ei ole teatterimainen show, jossa yleisö tuijottaa esiintyjiä ja miettii omassa pienessä herneessään mitä lavalla sanotaan, vaan klubikonsertissa yleisö elää ja hengittää osana yhteistä koko keikkatilan laajuista taideruumista, ja tämän ruumiin toimintoihin tarvitaan juomia ja tanssahtelua. Koko Jazzklub on tehnyt arvokasta työtä klubigenren pelastamisessa, Kapsäkkikään ei ole hullumpi, Korjaamo on myös ykköspaikkoja ja Tavastia on toki superklassikko, mutta eivät kaikki bändit mahdu näiden Pääkaupunkiseudun mestojen kalentereihin.

 

Lisää tarvitaan, ja saisipa kartalle nousta lisää rähjäisempääkin katsomo-osastoa. Punkbändit voivat soittaa siltojen alla ja tarjota kotipolttoista pogoamiseliksiiriä kunnes juostaan poliisia pakoon, mutta teatterista sillan alle -skaalan keskivaiheille mahtuisi vielä musaklubeja. G Livelab kuuluu klubeista fiinimpeihin. Siellä ei kiskota pahaa lageria huonoista muovituopeista niin kuin Tavastialla. Tarjoilijoiden mukaan syy pelastaa yleisö huonoilta litkuilta ei ole paikan suunnittelijoiden vilpitön ihmisrakkaus tai edes heidän olutmieltymyksensä, vaan se ettei arkkitehti Marco Casagrande halunnut kiinnittää oluthanoja baaritiskiin, koska ne ovat hänestä niin rumia. Tommy Lindgren Metropolis -yhtyeen fanikunta näytti innostuvan kallista suomalaisesta gin-drinkistä, johon tulee havuja ja marjoja. Kummasti tuo juoma tuntui sopivan paitsi paikan, myös musan henkeen: Sininen kaupunki ei olekaan pelkkä Punavuori, vaan isompi juttu: lämmin katajainen läikähdys sisällämme.

 

Jos Lindgrenin ja rap-kavereiden Julkinen sana -bändi on kollektiivista hurmiota, kuten tässä Korjaamon sessiossa, Tommy Lindgren Metropoliksen keikkaG Livelabissä oli yksityiskuiskailua. Rakkaan kollegansa Palefacen tavoin myös Lindgren on alkanut kunnostautua laulajana. G Livelabin keikalla rap toimi kuitenkin paljon paremmin kuin melodinen lauluosasto. Encorena kuultu balladi oli kaunis, muttei yltänyt lähellekään keikan villimpää alkupuolta. 

 

Kuten Sininen kaupunki -levyllä, myös livenä bändi oli taidokas, ja yksi oli ylitse muiden: rumpali Teppo Mäkynen. Hän sai yleisön hytkymään jo ensi-iskuista lähtien. Ja iskuista vielä: kauan sitten, kun sosiaaliset mediat olivat vasta syntyvaiheessa, muusikkopiirien armoitettu Kapteeni, grooven tärkeä esitaistelija Jukka Hakoköngäs perusti Facebookiin ryhmän, jonka nimi oli jotain sellaista kuin ”Taputetaan aina kakkosella ja nelosella”. Ykkösellä ja kolmosella taputtaminen oli jyrkästi kiellettyä, koska ”sellainen komppi on marssia eikä mitään groovea”, jyrisi Hakoköngäs, ja ”bändissä on inhottavaa soittaa, jos yleisö änkyröi”. Tästä alkanut vilkas keskustelu – täysin samanmielisten debatti – tuli G Livelabissa mieleen, kun Lindgren sai yleisönsä taputtamaan tahtia nelosella, pelkällä nelosella.

 

Ja sehän groovasi hyvin.