JariLehto_CMYK

Sarjakuvaväen herätyskokous

Kuvat Susanna Pesonen

Helsingin sarjakuvafestivaalien historia yltää 39 vuoden taakse. Sensuuri tai internet ei ole onnistunut pysäyttämään taidemuotoa.

Helsingin sarjakuva­festivaalit on Pohjoismaiden suurin alan tapahtuma. Vuosittain sinne saapuu keskimäärin 15 000 sarjakuvan ystävää. Parhaimmillaan kävijöitä on ollut jopa 25 000. Festivaali järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1979.

Tänä vuonna festivaali järjestetään syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna, ja tapahtumapaikkana on toistamiseen Suvilahti. Festivaalitaitelijana on JP Ahonen, joka tunnetaan muun muassa Villimpi Pohjola -sarjastaan sekä viime vuosina kansainväliseksi ilmiöksi nousseesta Belzebubsista. Ulko­maisista kutsuvieraista yleisölle tunnetuimmat lienevät norjalainen Nemi-sarjakuvaa piirtävä Lise Myhre sekä maassamme parhaiten ilkeän satiirisesta Ada viidakossa -sarjakuvaromaanista tunnettu italialainen sarjakuvataiteilija ja satiristi Francesco Tullio Altan.

Fanien ja sarjakuvataiteilijoiden kohtaamispaikan lisäksi festivaalilla on keskeinen rooli maamme sarjakuvayhteisön kokoajana.

”Se on myös sarjakuvaseurain kokous, vähän sellainen herätyskokous, joka tuo sarjakuvatyypit kaikkialta Suomesta samaan paikkaan. Semmoinen valmis seurakunta”, Vesa Kataisto kuvailee. Suomalaisen sarjakuvan parissa kolmattakymmenettä vuotta aktiivina toiminut Kataisto on yksi tapahtuman järjestäjistä sekä kustantamo Arktisen Banaanin kustannus­toimittaja.

Hänen mielestään festivaalin olemassaolo on pienille sarjakuvakustantajille elintärkeää. Suuret kirjakauppaketjut eivät myy marginaalisempaa sarjakuvaa, joten festivaalien tehtäväksi jää tuoda esille tuoreita nimikkeitä.

Kataisto sanoo, että Aku Ankka -lehtien pitkä suosio maassamme on jättänyt jälkensä.

”Me olemme tämmöinen ankkakansa. Eli Aku Ankka on totuttanut meidät lukemaan sarjakuvia. Sarjakuva kiinnostaa kaiken ikäisiä, vaikka hyvin usein se on pyritty esittämään lasten ja vähän hitaiden aikuisten juttuna. Sarjakuva on tällaista salakavalaa, että se kuitenkin vaikuttaa ihmisiin aika paljon enemmän, kuin heti ajattelisi.”

Sarjakuva on siis tarvittaessa myös vahva vaikuttamisen ja propagandan väline.

”Kyllä se vaikuttaa, ei sitä muuten olisi koettu niin vaaralliseksi.”

Suomessa kasvattajat ovat närkästyneet sarjakuvista laajemmin 50-luvulla ja 70-luvun puolivälissä. Ensimmäinen sensuurin aalto sai alkunsa USA:sta, jossa psykiatri Fredric Wertham esitteli sarjakuvan rappiollisia vaikutuksia vuonna 1954 julkaistussa teoksessaan Seduction of the ­Innocent. Werthamin ajatukset johtivat väkivalta- ja supersankarisarjakuvien polttamiseen kootuilla rovioilla ympäri Pohjois-­Amerikan.

Samat ajatukset ja huoli lukijoiden sielunelämän viattomuuden turmeluksesta levisivät Ranskan katolisen sensuurin myötä Ruotsiin ja edelleen meille. Sarjakuvan tärvelevyyden sanomaa levitettiin myös Piirrettyä julmuutta -näyttelyssä. Näyttelyn tuotti vuonna 1953 englantilaislähtöinen, vasemmistolainen National Council for the Defence of Children. Suomeksi sen sovitti, meillä julkaistuista sarjakuvanäytteillä päivitettynä, kristillinen Parasta Lapsille ry. Näyttely kiersi Suomessa vuosien 1955 ja 1957 välillä alaotsikolla ”Voi sitä, jonka kautta pahennus tulee!”

”70-luvun alussa tuli tämä toinen paheksunnan aalto. Vuosikymmenen lopulla esitettiin, että tämmöinen ’huono tuontisarjakuva´, kuten Korkeajännitykset, kauhulehdet ja muut, lätkäistäisiin verolle, ja niillä tuloilla sitten tuettaisiin kotimaista sarjakuvaa”, Kataisto kertoo.

Kyseessä oli kapitalistisen viihteen kritiikki. Aiheesta kirjoitti Irja-Kaisa Vierula ME-lehteen vuonna 1976: ”Suomeen levitetään suuren rahan voimalla tuotettua roskakulttuuria, jota ei voi pitää harmittomana viihteenä. Harvat hyvät sarjakuvat jäävät roskan jalkoihin. Sarjakuvalehti­epidemia ­leviää nopeasti – niitä on nyt 32 tukenaan pitkä liuta samoin kioskeissa myytäviä lukemistoja. Ne ovat yhä hurjempia ja väkivaltaisempia. Ihmishenki ei niissä ole paljon arvoinen.”

Sarjakuvan nykytilaan Kataisto viittaa lainaamalla sarjakuvataiteilija Juho Juntusta.

”Toivottavaa olisi, että sarjakuvasta tulisi taas paheksuttua, eikä kaikkien hyväksymää.”

Syyskuun Voimassa esitellään Liv Strömquist, joka on yksi tämän hetken kiinnostavimmista yhteiskuntakriittisistä sarjakuvapiirtäjistä. Maamme sarjakuvalla kantaaottavia taiteilijoita Kataisto listaa kolme.

”Tietysti Ville Ranta on kova nimi. Pidän myös edelleen vanhana klassikkona Jope Pitkästä, joka aloitti uransa sarjakuvan parissa 70-luvun alussa, kun hän kyllästyi olemaan työtön.”

Jope on tähän mennessä piirtänyt yli 40 000 sivua julkaistua sarjakuvaa.

”Kolmas on Tarmo Tape Koivisto, Mämmilän tekijä siis. Mämmilähän on yli 25 vuotta suomalaista kehityshistoriaa siitä, miten pikkupaikkakunta muuttuu jälkiteolliseksi yhteisöksi. Siitä näkee, mistä on lähdetty Kekkosen ajan lopulla ja missä ollaan nyt.”

Helsingin sarjakuvafestivaalit 1.–2.9. Suvilahdessa.

Kommentoi Facebookissa
Helsinki liikkuu