Luke Harding Helsingissä Arlan saunassa. Kuva: Nauska

Verkko kiristyy: Trumpin Venäjä-kytköksiä päivänvaloon

Brittiläinen toimittaja, kirjailija Luke Harding selvitti muun muassa  tiedustelu-upseereilta saadun informaation avulla sekaantuiko Venäjä Yhdysvaltain presidentinvaaleihin. Tutkimusten mukaan sekaantui.

Vaikutusvaltaiset yhdysvaltalaiset ja venäläiset politiikot sekä liikemiehet ovat tutkimusten mukaan jo vuosikausia Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tehneet diilejä tavoitteenaan ystävyys, yhteistoiminta ja keskinäinen avunanto. Yhteistyön motiiveina ovat olleet raha, vallanhimo ja jopa kiristys.

”Kaikessa on kyse sanktioista”, sanoi Luke Harding 29.10.2017 Helsingissä. ”Venäjä ei uskonut, että Trump voittaisi vaalit”, jatkoi Harding. ”Tarkoitus oli vain tehdä Hillary Clintonin taipaleesta mahdollisimman vaikea ja aiheuttaa sekaannusta. Yllättäen asiat menivätkin paremmin kuin kukaan oletti. Kun Trump sitten voitti vaalit, venäläiset iloitsivat, että nyt he pääsevät sanktioista eroon, mutta niin ei ole käynytkään. Yhdysvaltain presidentti ei ole voinutkaan vaikuttaa asiaan.”

The Guardian -lehden entinen Venäjän kirjeenvaihtaja Luke Harding tunnetaan paljastuskirjoistaan. Harding on aiemmin teoksissaan käsitellyt Venäjän tiedustelupalvelun FSB:n toimintaa, Wikileaksia, Edward Snowdenin tietovuotoa sekä Alexander Litvinenkon, entisen venäläisvakoojan Lontoossa tapahtunutta salamurhaa. Nyt Harding julkaisee kirjan Salajuoni – Kuinka Venäjä autoi Trumpin Valkoiseen taloon. Siitä tutkitaan Venäjän valtionjohdon tekemisiä liittyen Yhdysvaltain taannoisiin presidentinvaaleihin ja presidentti Donald Trumpin Venäjä-kytköksiin

 

Suunnilleen kaikki politiikan toimittajat Washingtonissa ja Lontoossa olivat jo ennen Trumpin virkaanastujaisia kuulleet huhuista, joiden mukaan Trumpilla ja Venäjällä olisi jotain vispilänkauppaa. Luke Harding aloitti noin vuosi sitten tutkimuksensa Guardianin kollegoidensa kanssa kahdesta tutkimuslinjasta: Ensiksikin he olettivat Venäjän tukeneen Trumpin vaalikampanjaa taloudellisesti. Aluksi tämä oli vain epäily, mutta ennen kuin asiaa kannatti spekuloida julkisuudessa, sen taakse oli saatava näyttöä.

Toinen linja koski venäläisten rahanpesua, ja siitä oli jo näyttöä: korkea-arvoiset venäläisbyrokraatit olivat pesseet rahaa 20 miljardin dollarin arvosta ja siirtäneet rahat ulkomaille.

Harding tapasi entisen brittiläisen tiedustelu-upseerin Christopher Steelen, joka on yksi parhaista asiantuntijoista: Steele on entinen vakooja ja brittiläisen tiedustelupalvelun MI6:n Venäjän-osaston entinen johtaja. Siirryttyään yksityisyrittäjäksi Steele on jatkanut Yhdysvaltain Venäjän-yhteyksien selvittämistä.

Hänen tutkimuksistaan, niin kutsutusta Steelen kansiosta, oltiin toimittajapiireissä huhuttu. Harding vertaa kansiota neuvostoliittolaisiin samizdat-kirjoihin, kiellettyihin teoksiin, joita voitiin levittää vain ulkoa opettelemalla ja kopioimalla muistista.

Steele kommentoi Guardianin tutkintalinjoja aluksi sanomalla vain, että Harding kollegoineen on oikeilla jäljillä. Hän antoi kuitenkin yhden tärkeän vihjeen, josta oli tuleva tutkimustyössä suuri voitto. Steele käski journalistien tutkia Trumpin hotelli- ja maakauppoja: “Tarkistakaa mikä niiden arvo on suhteessa niihin lainoihin, joilla Trump maksoi kaupat.”

Tästä linjasta paljastui muun muassa Trumpin huvilakaupat Floridassa. Vuonna 2004 Trump osti sieltä kiinteistön 41 miljoonalla dollarilla, teetti siihen jonkin verran remonttia, ja myi sen vain neljä vuotta myöhemmin 95 miljoonalla dollarilla. Remontti, sen enempää kuin inflaatiokaan ei riitä selittämään Trumpin kuittaamaa 54 miljoonan dollarin voittoa.

Vielä vaikeampaa olisi ajatella pelkäksi sattumankaupaksi sitä tosiasiaa, että huvilan ostanut kauppamies oli venäläinen oligarkki Dmitri Rybolovlev. Tämä viis veisasi itse kauppatavarasta, eikä koskaan edes käynyt huvilassa – jos olisi käynyt, hän olisi huomannut siellä olevan hometta.

 

Harding kirjoittaa hirtehisesti, miten Trump purskauttelee haukkujaan sinne tänne, pahimpana vihollisenaan tietenkin “kiero Hillary”. Trumpin mielestä presidentti Obaman lisäksi surkeita häviäjiä ovat republikaanikollegat, kuten pudonneet ehdokkaat, etenkin sodassa vangiksi jäänyt luuseri, John McCain, mutta vain yksi on ystävä ylitse muiden: hyvä tyyppi, jota Trump ei koskaan ole väsynyt ylistämään, saati että olisi kertaakaan tätä kritisoinut. Suurin ystävä ja fanituksen kohde on  ollut Venäjän presidentti Vladimir Putin.

Lopulta jopa yleensä perikonservatiivisessa, republikaanienemmistöisessä ja hyvin jäykässä FBI:ssä alettiin pelätä Trumpin mahdollisesti olevan epäisänmaallinen, ja Steelen kansion tutkinta oli pakko aloittaa.

Samalla se teknologinen apparaatti, joka on ollut pönkittämässä populistisen Trumpin valtaannousua, eli internet, alkoikin murentaa Trumpin valtaa, kun netissä alkoi nopeasti levitä informaatiota Trumpin esikunnan arveluttavista edesottamuksista.

 

Trumpin yhteyksistä Venäjään on saatu vihiä myös hänen henkilövalintojensa kautta. Hyvät yhteydet eivät tietenkään ole syytösten aihe eikä rikollista toimintaa, mutta kun yhteyksiin toistuvasti liittyy salailua, diplomaattikanavien ja esimerkiksi ulkoministeriön virkamiesten ohittamista ja kaiken lisäksi vielä outoja, suuria rahavirtoja, epäilyttävät kontaktit on pakko tutkia. Tutkinnassa ovat myös Trumpin pojan Donald Trump Jr:n edesottamukset. Tällä on ollut jo pitkään vahvat yhteydet Kremlin lähellä olevaan asianajajaan Natalia Veselnitskajaan.

Trumpin entisen ulkopoliittisen neuvonantajan, Carter Pagen, pääasiallisena meriittinä ulkosuhteiden maailmassa olivat muutamien vuosien ajan jatkuneet innokkaat yritykset solmia rikastumisen toivossa liikekontakteja venäläisiin. Venäjän tuntemusta, saati hyvää venäjän kielen taitoa tällä ei ollutkaan. Kuten FBI sittemmin selvitti, kaveri oli Venäjän tiedustelupalvelun FSB:n värväämä agentti. Nyt Pagea kuulustellaan näistä yhteyksistä. 

Tuomiota maanpetoksesta pelkäävä Page on ollut avulias kuulusteluissa ja kertonut, ettei ole toiminut yksin, vaan ollut välittäjänä Yhdysvaltain ja Venäjän korkeimpien tahojen välillä. Se käy ilmi muun muassa Vanity Fairin artikkelista 7.11. 2017.

Vielä enemmän outoa informaatiota on löytynyt ex-kampanjapäällikön Paul Manafortin edesottamuksista. Hänen meriitteihinsä kuului Ukrainassa poliittisen ruumiin, Viktor Janukovytšin henkiinherättäminen ja nostaminen uudelleen valtaan vuonna 2010. Manafort työskenteli Ukrainassa muutamia vuosia, ja kampanja oli populistinen. Sloganit olivat yksinkertaisia ja valheet käännettiin totuudeksi: Janukovytšista rakennettiin muka länsimaita ihannoiva demokratian esitaistelija.

Pian Ukrainan ihmeen eli Janukovytšin valinnan jälkeen johtaja paljasti todelliset karvansa. Demokratiaa ei suinkaan ollut tarkoitus edistää, Ukraina alkoikin jälleen kääntyä lännen sijasta itään ja korruptoituneen valtion annettiin vain vajota syvemmälle. Kilpaileva ehdokas Julija Tymošenko vangittiin ja tuomittiin “valtaoikeuksiensa väärinkäytöstä”.

Lopulta kansan mitta täyttyi ja sadat tuhannet ryntäsivät kaduille. Vuoden 2013 lopussa alkoivat niin kutsutut Maidanin (tai Euromaidanin) mielenosoitukset. (Voima on kirjoittanut niistä tässä.) Janukovytš pakeni Venäjälle Kremlin suojeluksessa varastettuaan Ukrainalta yli 30 miljardia dollaria.

Jo kauan ennen Krimin valtausta ja hyökkäämistä Itä-Ukrainaan Venäjä valmistautui perustelemaan Ukrainan kurittamista retorisilla tempuillaan. Venäjä syytti Maidanin mielenosoituksista lännen manipulaattoreita, vaikka outoa kyllä, nimenomaan lännen manipulaattorit, kuten Paul Manafort, olivat olleet edistämässä Kremlin tahdon mukaista politiikkaa – niitä toimia, joista kansannousu syttyi vastustamaan.

 

Donald Trump on lanseerannut hänelle sangen hyödyllisen käsitteen ”fake news”, valeuutiset. Sitä hokemalla hän on päässyt kuin koira veräjästä ainakin omien kannattajiensa parissa. Aina kun toimittajat ovat nostaneet esiin epäilyjä Venäjän kytköksistä Yhdysvaltain poliittiseen johtoon, Trump twiittaa isoilla kirjaimilla karjuen ja väittää häntä uhkaavaa asiaa valeuutiseksi. Harding huomauttaa myös, että valeuutisväitteet ovat jopa lisänneet toimittajien innostusta tehdä kunnollista työtä. Faktantarkistajia työskentelee tiedotusvälineissä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Samoin tutkivan journalismin arvostus onkin noussut. Samalla yhä useammat lukijatkin haluavat saada erottaa oikeat lähteet epäilyttävistä.

Washington Post -lehti on ottanut käyttöön hienon uuden sloganin “Democracy dies in darkness”,  pimeydessä demokratia kuolee. Sanonnan keksijänä pidetään legendaarista presidentti Nixonin kaatanutta tutkivaa paljastajaa Bob Woodwardia. (Kun Woodwardilta kysyttiin haastattelussa miltä tuntuu, kun lehti painaa hänen sanansa joka päivä etusivulleen, hän kommentoi: “On tuo parempi kun mitä [Woodwardin lähde] Syvä Kurkku tapasi sanoa: ‘Follow the money, ‘seuratkaa rahaa’.”)

Hardingin kirjasta käy selvästi ilmi milloin öisten twiittien pirullinen antisankari Trump on aggressiivisimmillaan: yleensä silloin, kun hän kokee itsensä nurkkaan ajetuksi. “VALEUUTISIA!”- ja  ”NOITAVAINOJA!” -tekstejä kirvoittavat erityisesti uutiset FBI:n vaalitutkimuksista tai pohdinnat Trumpin ja tämän perheen sekavista raha-asioista. Venäjän vastine valeuutishuudoille ovat väitteet ”kylmän sodan paluusta”. Tätä suosii puheissaan erityisesti ulkoministeri Sergei Lavrov. Kun ulkovallat arvostelevat venäläisten toimia, Lavrov kuittaa kritiikin kylmän sodan retoriikkana.

 

Venäjällä on eräs muukin retorinen pakokeino, jolla voidaan yhtä aikaa kiinnittää huomio pois keskusteltavasta epäkohdasta ja samalla tuhota demokratiaa: “whatboutismismi” eli huomion kiinnittäminen pois omasta virheestä jonkin toisen tahon epäkohtaan: “mutta entäs siellä sitten!” Parhaiten tämä toimii, jos saa vaikka kuinka epätodennäköisten tapahtumien välille hieman syy–seuraus-yhteyttä: “no ei ihme, että sejase hyökkäsi, kun sielläjasiellä oli tapahtunut niin kauheita!”

Whataboutismista kirjoitti kirjailija ja journalisti Kalle Kniivilä kirjassaan Putinin väkeä (Into 2014). Siinä Kniivilä kertoi keskusteluistaan Putinia ihailevien venäläisten kanssa. Kun Kniivilä ihmetteli eivätkö haastateltavat välitä demokratiasta, monet väittivät, ettei demokratiaa ole missään muullakaan ja että sananvapaus on kuitenkin paljon parempi nyky-Venäjällä kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa presidentin haukkumisesta saa vähintään 20 vuotta vankilaa. Tietenkään niin ei ole, mutta Venäjän valtiolliset tv-kanavat ovat pitkään satuilleet läntisten teollisuusmaiden diktatuureista ja nälänhädistä. Eikä juuri kukaan halua kaivata saati vatia demokratian kaltaisia poliittisia utopioita, jotka eivät tiedonvälityksen mukaan toimi missään muuallakaan.

Steelen raportin ja FBI:n vahvistamien tietojen mukaan Trumpia suositeltiin kääntämään huomiota muualle nostamalla Yhdysvaltojen ja NATOn puolustussitoumukset Baltian maissa ja Itä-Euroopassa. Tämä taktiikka lienee menestyksekäs esimerkiksi Suomessa, sillä hiljattain (14.11.2017) YLEn aamu-tv:ssä nimitettiin Ukrainan kriisiä “unohdetuksi sodaksi”. 

Mitä enemmän Yhdysvaltain ja Venäjän korkeimpien johtajien, virkamiesten ja liikemiesten yhteyksiä on tutkittu, sitä enemmän tietoja vahvistuu. Kun Christopher Steelen raportti ilmestyi hieman Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen, retoriset toistelut kylmän sodan paluusta eivät enää riittäneet, vaan Venäjä alkoi vältellä syyllisyyden valokeilaa ja jopa kostaa: se poisti yhdysvaltalaisilta oikeuden adoptoida venäläisiä lapsia.

 

Entä jos entisen vakoojan Christopher Steelen raportti osoittautuu edes osaltaan pakkaansapitämättömäksi, kuten hyvinkin voi käydä (sehän nojaa myös tuntemattomiin lähteisiin), onko silloin tutkivien journalistienkin vaivannäkö ollut turhaa? Pääsevätkö mahdolliset vallan väärinkäyttäjät kuin koira veräjästä?

Monet Trump–Venäjä-yhteyksiä tutkineet tahot ovat jo nyt tehneet tärkeää työtä. Koko skandaalissa – oli sitten kyse lahjuksista, rahanpesusta, vaalivilpistä, tai kuten nyt epäillään, näistä kaikista – eniten on kuitenkin kyse demokratian rappiosta.

Venäjällä poliittinen ilmapiiri on jo ajat sitten, pian Putinin valtaannousun jälkeen vuonna 2000 kiristynyt ja kansalaisoikeuksia on poistettu. Yhdysvaltoja sen sijaan on pidetty paljon toimivampana demokraattisena järjestelmänä kuin miksi se on nyt osoittautumassa. Siispä näitä tutkintoja tehdään myös poliittisten ihanteiden takia: toimittajat ja virkamiehet yrittävät vielä pelastaa sen mitä pelastettavissa on.

Vallan väärinkäyttäjät sortuvat itse yleensä valehteluun, mutta toimittajien ja yleisön – äänestäjien – yleisin synti on kyynisyys, “mitä väliä kun kaikki kuitenkin huijaavat” -asenne. Mutta kaikki poliitikot eivät ole valehtelijoita, eivätkä kaikki liikemiehet ole varkaita. Onneksi hyvät ja pyyteettömätkin teot pystytään näyttämään toteen.

Teksti: Iida Simes, kuvat: Nauska

Voima-lehdellä ja Into Kustannuksella on samoja omistajia.

Luke Harding Helsingin Kalliossa 27.10. 2017. Kuva: Nauska
Luke Harding Helsingin Kalliossa 27.10. 2017. Kuva: Nauska
Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: