teatterisiperia

Ihminen, luonto ja ihmisluonto

Kansallisteatterin ja Teatteri Siperian esityksissä luonto piirittää ihmistä ja ihmisen luontoa.

Kansallisteatterin Pienen näyttämön lavalle on rakennettu viitteellisesti Saarijärven voimalaitoksen työmaa vuodelta 1960. Voimalaitosinsinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) purkaa yleisölle huoltaan patovuodoista ja työväen heikosta työmoraalista.

Kamppailu pohjoisen kosken voimaa vastaan näyttäytyy eloisan mimiikan kautta, ja kapinoiva työväki marssii pyörölavalla kuin Bertolt Brechtin Äiti Peloton.

Pian työläisiä patistelemaan saapuu pankkimiehenä tunnettu Björkharryn isä Viki (Taisto Reimaluoto). Yhteenotto päättyy veritekoon, jonka juuret ulottuvat sisällissodan katkeruuden juoksuhautoihin.

Kyseessä on Atro Kahiluodon ohjaama sovitus Marko Tapion kesken jääneestä Arktinen Hysteria -romaanisarjasta.

Esityksen alkupuoli on dynaamisen teatteri-ilmaisun juhlaa. Pienen pohjoisen paikkakunnnan traumaattinen historia keritään auki muutaman perheen ja kolmen sukupolven kautta hurjalla aikatasojen ja kohtausten limityksellä.

Käytössä oleva näyttämöestetiikka palautuu 1990-luvun Ylioppilas­teatterin aikoihin, jolloin Kahiluodon, Esa Kirkkopellon ja Juha Hurmeen ohjaukset pöyhivät fyysisellä liikkeellä ja näyttämöllisellä luovuudella silloisia poliittisen yhteisöllisyyden mahdollisuuksia.

Esityksen haasteena on tekstin loppuminen kesken. Vaikka dramatisoinnista vastaavat Kahiluoto ja Juha-Pekka Hotinen hakevat siihen täydennystä Tapion jäämistöstä löytyneiden aihioiden esittelyllä, näytelmän kerronnallisen kaaren murtuminen, rytminvaihdos ja näkökulman kääntäminen esityksen tekemistä kuvaavalle metatasolle jättävät antikliimaksisen jälkimaun tiheän latauksen rakentamisen jälkeen.

Samassa talossa kerrosta alempana esitettävä Arktinen Odysseia sijoittuu vielä Saarijärveä pohjoisemmaksi. Jarkko Lahden ja Ruska Ensemblen dokumenttiteatteriesitys on vahva puheenvuoro kulttuurisesta itsellisyydestä ja omimisesta käytävään keskusteluun.

Monitaiteellisessa esityksessä Grönlannin inuiitti Connie Kristoffersen, Siperian tšuktši Anra Naw ja Utsjoen saamelainen Niillas Holmberg välittävät omakohtaisen ristiriitaisia tuntojaan, joissa lomittuvat ahdistavana koettu etääntyminen perinteisestä luontoyhteydestä ja valtakulttuurin moninaisin tavoin harjoittaman alistamishistorian tunnistaminen.

Musiikillisesti intensiivisen esityksen tärkeä lenkki on myös etnomuusikko Tuomas Rounakari. Esittäjien ja yleisön välille rakentuva yhteisöllisyys täydellistyy, kun katsojat saatellaan nuotiopiirin äärelle eläytymään ihmisen ja luonnon välistä jännitettä kuvaavaan primitiiviseen maski­tanssiin.

Dramaattisista lähtökohdista huolimatta esitykseen on uskallettu päästää myös komiikkaa. Erityisen hauska ja samalla viiltävän kulttuurikriittinen episodi on Holmbergin joikuesitys, jonka aikana hän pelaa tekstiviestitennistä Pablo Nerudan alkuperäiskansoja käsittelevän runon kanssa.

Tragikoomisuudessaan koko tunnerekisterin skaaloja koettelevassa jaksossa Naw kertoo vuosien yrityksestä saada lapsi jatkamaan kansansa tulevaisuutta. Yhtä lailla pysäyttävä on Kristofferssenin kuvaus jääkarhun kaataneesta nuoresta inuiitista, joka peijaisten jälkeen päätyy itsemurhaan. Siihen kiteytyy pohjoisten kansojen edustajien usein kokema tuska elämän merkityksellisyyden katoamisesta.

Jääkarhuhahmo nähdään lavalla asti Teatteri Siperian esityksessä Eikä kukaan meitä enää etsi.

Tommi Kainulaisen ohjaamassa esityksessä käsitellään ihmisen vastuuta luonnon tuhoutumisesta ja tämän tiedostamisesta seuraavaa riittämättömyyden tunnetta.

Näytelmässä kerrotaan ristikkäin tarinat, joissa ilmastonmuutoksen uhkaamien jääkarhujen kohtaloon eläytynyt perheenäiti saa maailmanparantelustaan burn outin, vanhemmuutta väistelevä dyykkariaktivisti löytää erämaaretriitin kautta oikeutuksen isyyteen ja idealistinen kaupunginvaltuutettu yrittää etsiä politiikan ja henkilökohtaisen elämän välistä yhteyttä.

Esitys kulkee hyvin, ja näyttelijätyö on kerrassaan mainiota. Sen kuvaus poliittisesta osallistumisesta väistelee tuoreella tavalla kyynisyyttä, vaikka se hahmojen tasolla horjahtelee stereo­typioiden ja opettavaisuuden puolelle. Ympäristöongelmien ja ratkaisupyrkimysten mittakaavojen suhteuttamisessa on tehty kiitettävää pohjatyötä.

Oma jännitteensä sisältyy siihenkin, että esityksen armollisuus maailmantuskan kärsijöitä kohtaan syö hiukan tekstin pohjimmaista manifestia.

Marko Tapio & Atro Kahiluoto:
Arktinen hysteria

Kansallisteatterin Pieni näyttämö 15.5. asti

Jarkko Lahti & Ruska Ensemble:
Arktinen Odysseia

Kansallisteatterin Willensauna 8.4. asti

Tommi Kainulainen, Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn & Reidar Palmgren:
Eikä kukaan meitä enää etsi

Teatteri Siperia 6.5. asti

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Häiriköt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *