hyvinvointivaltiokuvitus_CMYK

Hankalia kysymyksiä hyvinvointivaltiosta

Suomi täyttää sata vuotta, ja juhlapuhujat ryömivät valtion helmoissa kieli ruskeana. Kannattaisiko harkita hetki?

Teksti Lauri Punamäki ja Pontus Purokuru Kuva Annika Pitkänen

”Jos puolue tai poliitikko irtisanoutuisi Suomessa avoimesti hyvinvointivaltiosta, se olisi lähes poliittinen itsemurha”, kirjoittaa Tommi Uschanov kirjassaan Miksi Suomi on Suomi.

Pelkoa irtisanoutumisesta ei ole. Päinvastoin: loppusyksystä Face­bookissa ja mediassa levisi #EnOlisiTässä-kampanja, jonka idea oli osoittaa rakkautta valtiota kohtaan kertomalla tuesta, jota yhteiskunta tarjoaa. Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmistoon kuuluvan kampanjan mukaan kukaan meistä ei olisi ”tässä” ilman hyvinvointi­valtiota.

Kampanja on oire laajemmasta ajattelutavasta, jossa valtio nähdään huolenpidon ja hyvinvoinnin alkulähteenä. Näkemys on kiinnostava, jos palautetaan mieleen, että yhteiskuntatieteissä vakiintuneen määritelmän mukaan valtio on alueellista hallinnan monopolia ylläpitävä väkivalta­koneisto.

Kun valtion pohjana on ihmisten pakottaminen oikeusjärjestykseen poliisilla ja armeijalla, miten valtio voi olla hyvinvoinnin lähde?

Jos #EnOlisiTässä-kampanjan korvaisi hieman tarkemmin ajatellulla kampanjalla, siinä voisi kiittää valtion sijaan esimerkiksi hoivatyötä ilmaiseksi tai huonolla palkalla tekeviä naisia. Sankareiksi tulisi ”valtiomiesten” sijaan nostaa ne työläiset ja työttömät, jotka kamppailivat myöhemmin hyvinvointivaltion muodostaneista uudistuksista osoittamalla mieltään, järjestäytymällä ja lakkoilemalla.

Työväenliike ajoi korkeampia palkkoja ja sosiaaliturvaa, samalla kun valtiollinen poliisi hakkasi heitä pampuilla. Vuoden 1956 yleislakon aikaan työläisten puuhia kuvailtiinkin medias­sa ”valtion vastaisiksi”.

Lakkoilemalla, marssimalla ja äänestämällä on saavutettu työläisille, työttömille, sairaille ja monille vähemmistöille tärkeitä tulonsiirtoja ja palveluita. Kehityksen hintana on kuitenkin ollut sitoutuminen projektiin, jota voi laajemmassa mittakaavassa pitää tuhoisana.

Koko olemassaolonsa ajan hyvinvointivaltio on ollut rasistinen linnake. Se vartioi rajojaan tiukasti ja jalostaa väestöään terveydellisten ja moraalisten normien mukaan. Projektin on mahdollistanut ajatus kansallisesta yhteisöstä: ”Koska olemme kaikki suomalaisia, meidän pitää huolehtia toisistamme.”

Hyvinvointivaltion tarina kertoo yhteisvastuusta ja solidaarisuudesta. Sen tarinan välttämätön perusta oli yhtenäinen ja rajattu kansakunta: yhteinen suomalaisuus yhdisti moraaliseen vastuuseen naapurista ja antoi solidaarisuudelle syyn, vaikka pienenkin. Samalla hyvinvointivaltion tarinan perusta oli ulossulkeva nationalismi. Eikä tilanne ole muuttunut: vaihtoehtoisia tarinoita ei ole.

Hyvinvointivaltion taustalla olevan nationalismin elinvoiman näkee rasistisista nettikeskusteluista. Niissä toistuu ajatus, jota hyvinvointivaltion kannattajat eivät yleensä kehtaa sanoa ääneen: ”Emme vihaa ulkomaalaisia, mutta meidän pitää keskittyä huolehtimaan suomalaisista. Siksi emme voi ottaa tänne pakolaisia.”

Koko hyvinvointivaltion projekti hajoaa, jos ei suostu kannattamaan väkivaltaisella rajapolitiikalla aidattua yhteisöä. Yhteisön jäseniksi hyväksytyt saavat (tietyin ehdoin) sosiaaliturvaa ja muita oikeuksia. Ulossuljetut eivät saa. Niin yksinkertainen on hyvinvointivaltion pohja.

Vasemmisto ei koskaan kyennyt yhteensovittamaan hyvinvointi­valtion nationalistista projektia ja työväenliikkeen rajat ylittävää internationalismia. Solidaarisuuden piiriksi tuli kansakunta, ei kansainvälinen proletariaatti. Valtio ja nationalismi voittivat, työväenliike hävisi.

Vasemmisto ei voi vieläkään luopua nationalismista, koska se on sekä hyvinvointivaltion tarinan että sen rahoituksen perusta.

Onko hyvinvointivaltio yhdistettävissä yhteiskuntaan, joka ei ole rasistinen? Tämä ei ole ainoa kysymys, jonka pitäisi tuntua häiritsevältä kaikista hyvinvoinnin puolustajista.

Valtion yhteiskuntarauha ja rahoitus on sidottu talouskasvuun, joka kuumentaa ilmakehää, hävittää eliölajeja ja pilaa ympäristöä muutenkin. Voiko hyvinvointivaltiota olla ilman jatkuvan talouskasvun aiheuttamaa tuhoa?

Hyvinvointivaltion vauraus perustuu myös siihen, että työkykyiset elävät tehokkaiden palkkatyömarkkinoiden ehdoilla. Järjestelmän ehtona on, että työkykyiset vapautetaan (tai pakotetaan irti) niistä, jotka ovat vähemmän työkykyisiä ja tarvitsevat paljon huolenpitoa.

Seurauksena palkkatyöläiset ovat työpäivänsä ajan demokratian ulkopuolella työnantajiensa komennettavana, kun taas hoivaa tarvitsevat ihmiset jäävät usein yksin tai laitoksiin.

Kun katsoo, miten laitokset kontrolloivat esimerkiksi vankeja, koululaisia, vanhuksia, säilöön otettuja siirtolaisia, työttömiä ja päihdekuntoutujia, tulee mieleen kysyä, eikö poliittinen mielikuvituksemme riitä tämän enempään.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Louserit

3 vastausta artikkeliin ”Hankalia kysymyksiä hyvinvointivaltiosta”

  1. Hyvä kirjoitus. Mutta tavallaan tässä ei ole paljoa uutta.

    Elinor Ostrom – ensimmäinen talouden Nobelin saanut nainen – totesi, että yhteisresurssin kuten hyvinvointivaltion käytön organisoiminen nimenomaan PERUSTUU ulossulkemiseen.

    ”Yhteisresurssin käytön organisoimisen ensimmäinen askel on määritellä resurssin käytön rajat eli se kuka saa käyttää resurssia. Niin kauan kuin itse resurssin rajat ja resurssien käyttöön oikeutettujen henkilöiden joukko on tuntematon, kukaan ei tiedä mitä [yhteisresurssia] ollaan manageroimassa.

    Ellei määritellä ketkä ovat ulkopuolisia, paikallisilla yhteisresurssin käyttäjillä on riski, että kaikki panostus minkä he kohdistavat resurssiin, riistetään heiltä sellaisten ihmisten toimesta jotka eivät ole panostaneet resurssin ylläpitoon millään lailla.

    Pahimmassa tapauksessa ulkopuolisten toimet tuhoavat yhteisresurssin kokonaan.

    Yhteisresurssin käyttäjien pitää voida sulkea ulkopuoliset käyttämästä yhteisresurssia.” (Elinor Ostromin kirjasta Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action (Political Economy of Institutions and Decisions).)

    Kutsutaanko ulossulkemista sitten rasismiksi on toinen asia.

  2. Oxfordin yliopiston Afrikan talouden professori Paul Collier taas totesi tulonsiirtoja harjoittavan hyvinvointiyhteiskunnan moraalinen perusta ei ole universaalissa humanismissa vaan identifioitumisessa yhdeksi kansaksi.

    ”Kansakunnat ovat ylivoimaisesti merkittävin verotus-instituutio. Vain jos ihmiset kokevat vahvaa yhteistä identiteettiä kansakunnan tasolla he ovat halukkaita hyväksymään, että verotusta voidaan käyttää tulonjaon välineenä tasoittamaan onnesta ja epäonnesta johtuvia varallisuuseroja.

    Tiedämme, että yhteisen identiteetin rakentaminen kansakunnan tasoa ylemmäksi on äärimmäisen vaikeaa. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana selkeästi onnistunein ylikansallinen projekti on ollut Euroopan Unioni. Kuitenkin viidenkymmenen vuoden jälkeen … vain 1 prosenttia tuloista siirretään maasta toiseen tulonjakona.

    Viisikymmentä vuotta osoittaa, että ihmiset eivät kykene luomaan tarpeeksi vahvaa eurooppalaista identiteettiä, että se tulisi tukemaan merkittävää tulonjakoa. Kansakunnat ovat ihmisten yhteistyön näkökulmasta … käytännössä ainoat instituutiot jotka kykenevät tarjoamaan julkishyödykkeitä.

    Tulonsiirrot kansakunnan sisällä eivät ole vain oleellisesti merkittävämpää kuin tulonsiirrot ylemmillä organisaatiotasoilla vaan myös oleellisesti merkittävämpiä kuin tulonsiirrot millään alemmalla organisaatiotasolla.” (Collier, Exodus)

    Collier ottaa esimerkin kansallisen identiteetin tehokkuutta kasvattavasta vaikutuksesta Keniasta ja Tansaniasta. Klassisen tutkimuksen mukaan kenialaisissa kylissä julkishyödykkeiden (esimerkiksi kaivojen ja kyläkoulujen) ylläpito on selkeästi tehokkaampaa, jos kylän asukkaat ovat samaa heimoa. Tansaniassa, missä etninen koostumus on hyvin samantyyppinen kuin naapurimaassa Keniassa, mutta missä tansanialaisen kansallistunteen ja kansallisen kielen luomiseen on panostettu voimakkaasti, vastaavaa kuviota ei synny.”

    Se on tietysti sitten toinen kysymys onko tällaisessa identifioitumisessa yhdeksi kansaksi, joka kokee solidaarisuutta korkeintaan omiaan kohtaan, jotain aivan hirveän pahaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *