panda5

Hän on hen

Panda, 25, on kamppaillut niin kielensä kuin äänensä kanssa.

Kuvat Jenni Holma

”Olen varttunut Taalintehtaalla, joka on Kemiönsaarella eli tunnin ajomatkan päässä etelään Turusta. Siellä on kolme pikku kylää, joista Taalintehdas on yksi. Ja Taalintehtaan ulkopuolella on vielä pieni saari kahden sillan takana. Sen nimi on Kyläsaari. Siellä minä ja 70 muuta tyyppiä asuttiin.

Kaikki, jotka millään tavalla poikkesivat muista, joutuivat heti oman ryhmänsä edustajiksi. Olin perhepäivähoidossa, ja siellä oli yksi tummaihoinen poika. Muistan, että koko kylä puhui siitä, että se on nyt se n-sana. Oli suuri järkytys, että joku oli adoptoinut mustan pojan. Sitä havahtui siihen, että jos olet erilainen, niin olet myös automaattisesti tyrkyllä.

Me matkusteltiin aika paljon, kun olin lapsi. Muistan, että etelänmatkoilla turistimestoissa oli usein drag queen -esityksiä, ja mä halusin aina tosi tosi paljon katsomaan niitä, vaikka en osannut selittää vanhemmille saatikka sitten itselleni, mikä siinä oli. Se ei sytyttänyt mitään lamppuja liittyen sukupuoleen tai itseeni.

Esiteininä mun lempileffa oli ­Mulan. Katsoin sen lähes joka ikinen päivä, joskus kahdestikin peräkkäin ennen kuin menin nukkumaan. Siinä kiinalainen nuori nainen ottaa isänsä nimen ja menee hänen paikalleen armeijaan. Leffassa on kohtaus, jossa hän on haavoittunut. Hän nousee jonkun lääkintäteltan sairaspedistä, ja hänellä on rinnat sidottuna sideharsolla.

Se oli mulle tosi vahva ja tunnepitoinen kohtaus, mutta en saanut kiinni, miksi. En osannut kuvitella, että se liittyisi minuun itseeni.

Sukupuoli oli mulle semmoinen epämääräinen käsite aika pitkään. Sen avautuminen lähti ehkä aika perinteisesti siitä, kun murrosikäisenä aloin miettiä, kenen kanssa haluan harrastaa seksiä. Havahduin siihen, että en taida olla hetero, mutta en ehkä tiennyt itsekään, mitä se tarkoitti. Tajusin vain, että suhteeni poikiin ei ollut hetero.

En tavallaan osannut miettiä, mitä se tarkoittaa sukupuolen osalta. Hetero viittaa kuitenkin automaattisesti ensin omaan sukupuoleen ennen kuin se kertoo mitään siitä toisesta.

Sukupuoli oli mulle semmoinen epämääräinen käsite aika pitkään.
”Sukupuoli oli mulle semmoinen epämääräinen käsite aika pitkään.”

Muutin 15-vuotiaana Turkuun lukioon.

Sairastuin syömishäiriöihin, kun murrosikä alkoi, mikä jälkeenpäin ajateltuna saattoi hyvin olla sitä, että ’voi helvetti, tissit’. Kaikki merkit oli siinä – mun oli hirveän vaikea olla itseni ja kehoni kanssa – mutta mä vaan ajattelin, että olen huono ja feilaan tämän naisena olemisen. Että en vaan osaa.

Väänsin sitten volat kaakkoon. Joskus 2010 oli lyhyt hetki, kun käytin pelkästään tyllihameita ja korsetteja ja kilon pakkelia naamaan joka päivä, kun ajattelin, että minähän aion olla kunnollinen suomenruotsalainen nainen. Eihän siitä tullut yhtään mitään.

Olin Turussa lähdössä yksi päivä kävelylle kotoa keskustaan. Siinä matkalla oli lääkäriasema. Ei se nyt ollut kirjaimellinen blackout, mutta jotain siinä tapahtui, koska löysin itseni sieltä odotustilasta. Olin sanonut, että haluan lääkäriajan nyt heti, että en ole nainen ja tarvitsen sen lähetteen nyt. Tulin ulos, ja mulla oli se lappu ­kädessä.

Jossain kohtaa päädyin valehtelemaan polille, että identiteettini on kypsynyt miehen identiteetiksi. Se on ihan paskaa, koska eihän se ole sen kypsempää kuin mikään muukaan, mutta binäärisyys helpottaa sitä byrokraattista hommaa. Ajattelin, että ehkä se on loppupeleissä helpompaa, että mulla on se binääridiagnoosi. Siten saan myös hysterektomian [kohdunpoiston]. Saan ne proseduurit, mitä haluan, ilman että joudun puolustelemaan koko ajan sitä omaa identiteettiä ja tarvetta.

Mun diagnoosi oli ensin muu sukupuoli-identiteetin häiriö eli F64.8. Sillä en olisi saanut lähetettä mastekto­miaan [rintojen poistoon] ja vaikka olisin saanut, kirurgi ei välttämättä olisi leikannut. Mulla oli ihan käsittämättömän hyvä tilanne siinä, että pystyin pyytämään ja saamaan taloudellista tukea vanhemmiltani, joten varasin ajan yksityiselle kirurgille.

Suomessa oli ainakin silloin yksi ja vain se yksi kirurgi, joka leikkasi yksityisellä puolella transmiehiä ilman diagnoosia. Hän on todella hyvä. Se maksaa toki, mutta mulla oli se valtava etuoikeus, että leikkaus oli taloudellisesti mahdollista. Olen tosi tosi tyytyväinen, että menin siihen.

Rintoja voi leikata niin, että leikkaa rintojen alta tavallaan kuin ankkurit tai vain nännin kohdalta. Ankkurimalli on tosi näkyvä, siitä tulee väkisinkin isot arvet. Leikkaus on pakko tehdä niin, jos on tosi isot rinnat. Mulla oli tarpeeksi vähän omaa kamaa. Olen todella tyytyväinen itse, ja moni on ihmetellyt, miten harvinaisen hyvää jälkeä tuli.

"Ei se nyt ollut kirjaimellinen blackout, mutta jotain siinä tapahtui, koska löysin itseni sieltä odotuslistalta."
”Ei se nyt ollut kirjaimellinen blackout, mutta jotain siinä tapahtui, koska löysin itseni sieltä odotuslistalta.”

Ne testot oli tosi emotionaalinen kokemus heti alussa. Olin laulanut naiskuorossa monen monta vuotta. Kun aloitin testot, olin yliopiston naiskuoron puheenjohtaja. Meillä oli 70-vuotisjuhlavuosi, isot cocktailtilaisuudet, puheet ja kaikki – ja mä edustin siellä frakissa. Ajattelin, että joko tämä tehdään täysillä, silleen swag, tai ei tehdä ollenkaan. Se oli ihmisille jotain, että ’ei helvetti nyt tämä pilaa nämä pitkät perinteet, kamalaa ja apua’.

Yksi mun aiempi laulunope tuli sinne kans. Se oli entinen kuorolainen, noin 70-vuotias rouva. Hän tuli sinne, katsoi mua ja kysyi, että ootko varma, että synnyit oikeaan sukupuoleen. Mä vaan vastasin suoraan, että ei, en mä kyllä itse asiassa ole. Ja hän oli että, no tuo frakki kyllä näyttää hyvältä sun päällä. Sitten hän lähti pois ilman minkäänlaista draamaa.

Se oli 2014 kevätkauden loppu, kun lopetin naiskuorossa. Mä olin tosi hyvä altto, ja mulla oli tosi voimakas ääni. Rakastin sitä hommaa.

Lähetin silloin s-postiviestin koko kuorolistalle – siellä on jotain 200 tyyppiä – että ’hei, olen Panda ja olen tällä hetkellä teidän puheenjohtajanne, mutta olen lopettamassa, koska pitää pitää pieni tauko, koska äänenmurros, mutta tulen takaisin sitten mieskuoroon’. Tosi moni laittoi viestiä, että ihanaa, kun kerroit, ja tsemppiä kovasti, mutta sitten tuli myös semmoisia, että ’olen valmis menemään barrikadeille perinteisen mieskuorolaulun puolesta’.

Ehkä puoli vuotta äänenmurroksen jälkeen olin mieskuoron koelauluissa. Se on ironista, koska en tietenkään koe olevani mies. On se välillä edelleen vähän vaikeata. Siellä on vähän semmoinen äijäilykulttuuri, että lauletaan kovaa ja öri-öri ja harkkojen jälkeen mennään kaljalle. Ja mä olen siellä jossain glitterkengissä.

Kyllä mä nautin laulamisesta edelleen, mutta ääni väsyy eikä sama tekniikka pelaa enää. Se on ollut valtavan suuri suruprosessi. Se oli ehkä suurin asia, mistä luovuin, ja tein sen täysin tietoisesti.

"Sitten kun kerroin, että en ole nainen, niin se oli vähän että, voi voi ihan sama, hän ei nyt jaksa enää."
”Sitten kun kerroin, että en ole nainen, niin se oli vähän että, voi voi ihan sama, hän ei nyt jaksa enää.”

Mun äidillä on ollut pitkä prosessi mun ja tämän epänormatiivisuuteni kanssa. Ensin se oli, että voi hitsi, onko sun pakko olla homo tai muuta kuin hetero. Ja kun kerroin, että olen poly eli en harrasta monosuhteita, se oli, ­että voit panna ketä haluat, mutta olispa se vaan yksi ihminen. Ja kun kerroin, että olen vegaani, se oli että voit säätää, mitä haluat, mutta söisit edes normaalisti. Sitten kun kerroin, että en ole nainen, niin se oli vähän että, voi voi ihan sama, hän ei nyt jaksa enää.

Mutta kyllä se itki, ja oli se hänelle hirveän vaikea ymmärtää.

Taalintehtaalla oli hommat räjähtäneet käsiin. Äiti rupesi saamaan puhelinsoittoja, että me ollaan tosi pahoillamme nyt, kun teillä on tämä valtava suru teidän perheessä, halutaan kertoa, että ollaan tukenanne. Se oli aika järkyttävää. En käynyt Taalintehtaalla varmaan kahteen vuoteen. Tai ajoin suoraan vanhempien pihaan, kävin kahvilla ja ajoin pois.

Äiti yritti ottaa mun nimen heti käyttöön, ja hän alkoi kutsua mua pojakseen. Siinä kohtaa mun piti selittää, ettei se mene ihan niinkään.

Ruotsissa kun on pronomi hen, niin se ei suju välttämättä vieläkään, vaikka tästä on nyt kolme vuotta. Nimi sujuu täydellisesti, ja hän puhuu lapsesta eikä tyttärestä tai pojasta, mutta tää pronomikaksikko on niin perustavanlaatuinen osa ruotsin kieltä, että siitä on tosi vaikea päästä eroon. Niillä on nykyään isän kanssa semmoinen kilpailu, että jos jompi kumpi sanoo väärin, toinen läppäisee toista, että etkö muista, se on väärä sana.

Sanat on saattaneet muodostaa pienen muurin. Ainakin mulle kun sanotaan, että mies, se tuntuu hirveen uhkaavalta. Mutta mitä mä itse sitten olen? Enkö mä ole aina lähtökohtaisesti hetero, jos kumppani on jotain muuta kuin muunsukupuolinen? Jos hetero siis tarkoittaa vain sitä, että kumppani on eri sukupuolta kuin itse. Kieli ei vaan taivu tähän moninaisuuteen.

Suomeksi on kuitenkin keksitty kaikkea: muunsukupuolinen on ihan loistava sana. Ruotsissa taas on vaan ei-binäärinen, icke-binär.

"Me vedettiin Turku Prideilla viime vuonna ekaa kertaa ruotsinkielinen transryhmä, joka oli itse asiassa Suomen ainut, mahdollisesti ensimmäinenkin."
”Me vedettiin Turku Prideilla viime vuonna ekaa kertaa ruotsinkielinen transryhmä, joka oli itse asiassa Suomen ainut, mahdollisesti ensimmäinenkin.”

Suomenruotsalaisuus on aika pitkään ollut mulle ristiriitainen ja vaikea kysymys.

Meillä ei ole purjevenettä, eikä me asuta Kauniaisissa. Se ei ole sitä ’rikas Helly Hansen -purjehtija’ -suomenruotsalaisuutta. Se kuva ei vastaa yhtään sitä, millaista Taalintehtaalla on. Kun sanotaan hurri, ajatellaan jotain ihan muuta kuin mitä mun ympäristö oli.

Mulla on ollut hirveän vaikea identifioitua sen kanssa. En mä voi olla hurri. Yritin tosi pitkään oikeasti piilottaa mun taustaa. Ehkä nyt näiden lukuisten jytkyjen jälkeen tuli enemmän ja enemmän semmoinen olo, että todellakin mulla on oikeus tähän. Että jos mä en ylläpidä mun kulttuuriperintöä, niin kuka sitten.

Se on ollut hirveän vaikeeta. Ihan esimerkiksi se, että suomenruotsalaisia transihmisiä ei ole hirveästi, ei ainakaan julkisesti. Mä tunnen ehkä neljä–viisi muuta. Ja paljon toki semmoisia sukupuoliseikkailijoita.

Olen ollut Kirjis-piireissä [Turun Kirjakahvila] ja kaveripiireissä, missä on ollut normi, että saa ilmaista sellaista sukupuolta kuin itse haluaa. Mutta on tuntunut, että siinä on kuitenkin se erottava tekijä, se suomenruotsalaisuus. Että jos te olette marginaalissa, niin mä olen marginaalin marginaalissa. Että meikäläisiä on maailmassa ehkä just tämä 15.

Ruotsin skene on niin erilainen, mä en saa siitä mitään, se ei resonoi mulle yhtään. Siellä käydään eri keskustelut ja käytetään eri termejä.

Me vedettiin Turku Prideilla viime vuonna ekaa kertaa ruotsinkielinen transryhmä, joka oli itse asiassa Suomen ainut, mahdollisesti ensimmäinenkin. Mukaan tuli jotain 15 tyyppiä, ja se oli ihan mahtavaa. Tässä oli kyse ihmisistä, jotka on varttunut jossain Pohjanmaalla: ei ne puhu suomea, ei ne mene suomenkieliseen vertaistukiryhmään, kun ei ne saa siitä mitään.

Kun he sai ekaa kertaa puhua vertaistensa kanssa, eikä ne vertaiset olleet Ruotsissa vaan oikeasti tässä Turku-skenessä, se oli tosi tunteellinen hetki. Tuntuu, ettei ole niin yksin enää.”

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: