kesayon_uni_kuvaaja_veera_konsti-9

Kesäyön lumo. Puck (Deniz Kaya) houkuttelee Ylioppilasteatterin yleisöä mukaansa luonnon muovaamalle näyttämölle. Kuva: Veera Konsti

Esitystaiteen tilahäiriköt

Teksti Tuomas Rantanen

Ylioppilasteatterin, Emilia Kokon, Zodiakin ja Wauhaus-ryhmän ja Toisissa tiloissa -kollektiivin teoksissa yleisö löytää itsensä näyttämöltä.

Ylioppilas­teat­terin sovitus William Shakespearen Kesäyön uni -näytelmästä kulkee Mustikkamaan kallioilla, puskissa ja uimarannoilla.

Shakespearelle tyypillisessä väärinkäsitysten solmussa keijujen kuningaspari Oberon ja Titania harjoittavat mustasukkaisuuspeliä matkalla kuokkimaan Ateenan kuningas Theseuksen ja amatsoni Hippolyten häitä. Samalla hutiloiva haltiapalvelija Puck tulee sotkeneeksi neljän nuoren rakkauselämän ja käsityöläisryhmän teatteriharjoitukset.

Aino Kiven ohjaama esitys alkaa Puck-hahmojen vietellessä yleisöä luontopoluille. Toisesta suunnasta yleisöä huhuillaan näytelmäharjoituksiin, joissa suomalaisten teatteriklassikoiden kautta rienataan Suomi100-­patsastelua.

Kohtausten päällekkäisyyden takia kaikkea ei voi nähdä. Näyttämörajojen häivyttämiseen pyrkivän immersiivisen teatterin tarkoitus onkin saada yleisö – joskus juonen kustannuksella – mieltämään itsensä osaksi esitystä.

Tässä tapauksessa nimenomaan esiintyjien, yleisön ja ohikulkijoiden sotkeentuessa toisiinsa tavoitetaan jotain oleellista alkuteoksen unenomaisen haahuilun maailmasta.

Esityksen haasteet nousevat samasta juuresta kuin sen onnistuminen. Kokemattomien näyttelijöiden kyvyt hallita kohtauksia rajattomalla näyttämöllä ovat koetuksella. Toisaalta fragmentaarisuus tekee draamallisen kokonaisuuden hahmottamisen melko mahdottomaksi.

Sirpaleiselle aineistolle rakentuu myös Tampereen teatterikesässä nähty Emilia Kokon Genderfuck – sukupuolipoetikkaa.

Esityksen alussa yleisö saatellaan puolityhjään toimistorakennukseen. Sen yksi huone on kaaosmaisen täynnä kirjoja, papereita, valokuvia, pilailuesineitä ja muuta roinaa. Kaiken keskellä filosofista seminaaria vetää Emilia Kokon alter ego, mörisevällä äänellä puhuva ja kiroileva Turiseva Tissi.

Sukupuolitutkija Judith Butlerin inkarnaatioksi esittäytyvä performanssihahmo havainnollistaa esimerkein, kuinka kokemus ja materiaalinen todellisuus lomittuvat ja kuinka radikaalien näkemysten esittäminen kielen kautta törmää jo kieliopissa määrittyviin rajoihin.

Kohtauksen lopuksi Turiseva Tissi lyllertää pois jättäen jälkeensä pienten punaisten ilmapallojen vanan.

Tämän jälkeen yleisöä kuljetetaan rakennuksessa, pihalla ja kaupungilla. Matkalla nähdään kylmässä suihkussa metallinen suojapuku päällä oleva sukupuoleton hahmo ja kultaisessa kääreessä sikiömäisesti liikkuva möykky. Lisäksi kuullaan Harry Salmenniemen runo, jossa eläydytään sisältäpäin muotoaan etsivään mereen.

Lopuksi Emilia Kokko muuntautuu ensin hopeiseksi foliohahmoksi ja kuoriutuu sen sisältä jälleen omana itsenään.

Omakielinen Genderfuck on teoksena yhdistelmä kotikutoisuutta, teoreettista analyysiä ja tunnetilojen aaltoliikettä. Se nojaa yleisön tilalliseen ryhmäyttämiseen ja ajatukseen olennaisen esittämisestä ilman sanoja. Pohjimmiltaan se on koskettava ku­vaus sukupuoli-identiteetin ylittävästä minuuden rakentamisesta.

Sari Palmgrenin ohjaamassa ­Aidatut unelmat -esityksessä yleisö johdetaan ryhmissä Helsingin Kannelmäen lähiöympäristössä tapahtuvien tanssiesitysten ja installaatioiden keskelle. Kävelyyn perustuvaa näyttämöllisyyttä korostavat kuulokkeiden kautta välittyvät kaupunkiäänet, taustamusiikki ja runolliset pohdiskelut.

Jo esityksen alkua odotellessa osa lähiötorin liikehdinnästä vaikuttaa kuuluvan esitykseen. Esityksen ku­luessa esimerkiksi edessä laukkuineen kulkevat ihmiset saattavat ryhtyä yllättäen tanssimaan. Toisessa hetkessä joukko tanssijoista muodostaa aidatulla pihalla omien rajojen etsimistä kuvaavia liikesarjoja. Muissa kohtauksissa pysähdytään kirkkosaliin kuuntelemaan sellon soittoa ja seurataan erilaisia ihmiskohtaloita kuvaavia tanssiesityksiä omakotialueen pihoilla.

Älykkään hienoviritteinen esitys saa osalllistujan kokemaan melkein minkä tahansa sattumaltakin eteen tulevan yksityiskohdan esitykselliseltä ja uudella tavalla merkitykseltä.

Hilpeissä joukkokohtauksissa ilmennetään elämän absurdisuutta suurjännitejohdon halkaisemalla niityllä ja etsitään yhteyttä hedelmälliseen maahan siirtolapuutarhassa.

Draaman kaari nousee loppua kohti suorastaan surrealistisiin sfääreihin. Viimeinen kävelyetappi koetaan ilman kuulokkeita. Ensin kuljetaan metsän huminan ja kehitysvammaisten lasten Ihanat-ryhmän hiljaisen esityksen halki. Sitten noustaan kalliolle kauniin laulun keskelle ja siirrytään Malminkartanon omenatarhaan esityksen langat yhteenpunovan joukkotanssin äärelle. Kokonaisuus sulkeutuu pysäyttävästi maailman ymmärtämisen välineitä anovaan kuorolauluun.

Myös Wauhaus-ryhmän The Church of Internet siirtää näyttämön rajaa omaan suuntaansa. Sen teemana on oman kuoleman jälkeisen ajan kohtaaminen internetissä elämää jatkavan henkilökohtaisen jäämistön kautta.

Esityksen alussa yleisö ohjataan kirjaimellisesti näyttämölle. Kiasma-teatterin lavalle rakennetun suuren pöydän äärelle mahtuvat kaikki tasa-arvoisesti. Yhteisöllisyyttä vahvistetaan sosiaalisilla peleillä ja rituaaleilla.

Esityksen käännekohdassa kukin osallistuja saa paperilla yhden kanssa­osallistujansa viimeisimmän Facebook-viestin. Tarkoitus on lukea se muille muistosanojen muodossa ja suorittaa samalla tälle kohtalotoverille improvisoitu jäähyväisrituaali.

Kaikesta makaaberista nörttimäisyydestään huolimatta esitys onnistuu synnyttämään vahvan tunteen arkisen ja pyhän, yksilön ja muiden ihmisten sekä rajallisen ja ikuisen kohtaamisesta. Onnistuneen näyttämöllistämisen ansioista osallistujat eivät vain muutu osaksi esitystä, vaan ovat itse esitys.

Vielä omintakeisempaan tila­kokemukseen katsoja viedään Toisissa tiloissa -kollektiivin Arabianrannan jättömaalla tapahtuvassa esityksessä.

Vuonna 2004 perustetun ryhmän koollekutsujana toimii teatteriohjaaja Esa Kirkkopelto, joka on esimerkiksi näytelmissään Mahnovitsina (1993), Yrjö Kallisen valaistuminen (1996) ja Vetoapua ja läheltä piti -tilanteita (2003) peilannut yhteiskunnallisen solidaarisuuden olemusta.

Työryhmän metodina ovat kollektiiviset ruumiilliset harjoitteet, joiden kautta osallistujat saatellaan uusien kokemuksellisten tilojen äärelle. Esimerkiksi Harry Martinsonin tieteisrunoelmaan pohjautuvassa Aniarassa (2006) samastuttiin ilman päämäärää liikkuvan avaruusaluksen matkusta­jien kokemuksiin. Susisafarissa (2016) pyrittiin kohtaamaan kaupunki vaeltavan sosiaalisen pedon näkö­kulmasta.

Avalokiteshvara Superclusters -esityksen nimen alkuosa viittaa myyttiseen buddhalaiskokelaaseen, joka räjähti kappaleiksi yrittäessään tuntea kosmista myötätuntoa kaikkia olentoja kohtaan. Nimen jälkimmäinen osa taas viittaa suurimpiin tunnettuihin maailmankaikkeuden rakenteisiin. Nyt tarkoituksena onkin oppia laajentamaan perinteinen solidaarisuus ulottuvaksi vieraisiin kohteisiin, esineisiin ja ­maailman kokonaisuuteen.

Esitys tapahtuu jättömaan rakennusjätteiden, hylätyn roinan ja rehottavan kasvillisuuden keskellä. Aluksi työryhmä havainnollistaa tanssin ja nokkelien mittakaavaillustraatioiden avulla tunnetun avaruuden liikelogiikkaa ja kokoa.

Ensimmäisessä yhteisessä harjoitteessa osallistujat opetetaan muokkaamaan omaa tapaansa katsoa maailmaa ja heidät lähetetään vaeltamaan jättömaalle havainnoimaan kaikkea eteen tulevaa myötätuntoisesti.

Seuraavissa harjoitteissa muokataan materiaa epäkäytännöllisillä työkaluilla, syödään valoa valaistumisen kokemuksen saamiseksi ja yritetään välittää myötätuntoa fyysisen kosketuksen kautta.

Esityksen hillittömimmissä kohdissa työryhmän edustajat ryhtyvät runtelemaan paikalle raahattuja putkia, polkupyörän vanteita ja muita romu­esineitä. Hetken päästä he toistavat kohtauksen esittäen itse äsken kaltoin kohtelemiaan esineitä.

Esityksen minimalismi on yhtä aikaa pähkähullua ja maailmankuvan rajat räjäyttävää. Sen sisään pääseminen edellyttää filosofisen uteliaisuuden lisäksi meditatiivista kärsivällisyyttä.

Teoksen immersiivisyyttä kuvaa se, että sen laatua arvioidessaan katsoja arvioi samalla omaa onnistumistaan.

William Shakespeare & Aino Kivi: Kesäyön uni

Esitykset päättyivät 18.8.

★★★

Emilia Kokko:
Genderfuck – sukupuolipoetiikkaa

Lisäesitykset myöhemmin mahdollisia

★★★★

Sari Palmgren & työryhmä: ­Aidatut unelmat

Zodiak-esitykset Helsingin juhlaviikoilla
päättyivät 31.8.

★★★★★

Wauhaus: The Church of Internet

Esitykset URB 17- festivaaleilla
päättyivät 5.8.

★★

Toisissa tiloissa:
Avalokiteshvara Superclusters.

Esitykset päättyivät 12.8.

★★★★

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: