sastamala-teurastamo-2015-syys-tai-elo-kuvankaappaus-1

Sokkikuvat turtumuksesta

Teksti Saila Kivellä Kuva Oikeutta eläimille

Teurastamoilla salaa kuvatut videot paljastavat väkivallan kulttuurin.

Lokakuun viimeinen viikko oli yhteiskunnallisen eläinkeskustelun kannalta myllerrystä. Oikeutta eläimille -järjestö läväytti kasvoil­lemme piilokamerakuvaa suomalaisilta teurastamoilta ja eläintiloilta. Aiemmista sadoista eläintilakuvista poiketen Ylen MOT:ssa ja A-Studiossa esitetty mate­riaali näytti, miten ihmiset käsittelevät ja kohtaavat eläimiä. Silmiemme eteen muodostuu hyvin oleellinen – kenties oleellisin – kuva ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta.

Järkytys ja kauhu eivät sanoina tee oikeutta tunteille, joita koin katsoessani liikuntakyvyttömän sian hakkaamista työvälineillä tai tajuissaan olevien nautojen viiltämistä veitsellä. Sokkia seurasi häpeä. Näinkö vähän me ”kriittisimmätkin” tiedämme eläinten kohtaamasta tuskasta?

Vaikka olen sikaloita salakuvatessani nähnyt paljon eläinten kaltoin kohtelua, suora väkivalta eläimiä kohtaan tuntui täysin mielettömältä. Omasta kokemuksestani tiedän kuitenkin, että silmille tulvivaan eläinten kipuun ja ahdinkoon turtuu häkellyttävän nopeasti. Näin käy helposti, vaikka oma eläinkäsitys pohjautuisi ajatukseen kokevasta yksilöstä – ja olisi täten vastakkaisessa ääripäässä tuotannon eläinkuvan kanssa. Näkyvästi vammoilla oleva sika sulautuu poukkoilevaan ja likaiseen vaaleanpunaiseen massaan.

Näkyvin reaktio sosiaalisessa mediassa tuntui alkuun olevan syvä raivo teurastajia kohtaan. Joitakin suututti sekin, että teurastajien kasvot ja identiteetti olivat julkaisijan toimesta piilotettu. Lukuisissa kommenteissa paistoi epätoivoinen halu yksilöidä ongelmat videoilla toimivien henkilöiden sairaiksi rikoksiksi sen sijaan, että liittäisiin väkivaltaa laajempaan kontekstiin.

Kun jokapäiväiseen työnkuvaan kuuluu kohdata lähes absoluuttista kärsimystä, miten voi säilyttää herkkyyden eläinten kokemusta kohtaan? Ehkä silloin juuri aggressio tarjoaa keinon etääntyä eläimestä ja sen kokemuksesta – kieltää se ja todistaa kärsimyksen merkityksettömyys.

Jos tehtävänäsi olisi hyvin niukoilla resursseilla kasvattaa satoja, tuhansia tai jopa satoja tuhansia eläinyksilöitä nopeasti – broileri kuukaudessa, lihasika kuudessa kuukaudessa – teuraspainoisiksi, jäisitkö suremaan, jos osalle eläimistä kävisi rytäkässä hassusti? Pian
rikkinäinen eläin korvautuu uudella. Entä jos tehtävänäsi olisi liikuttaa tai tappaa satoja vieraita eläimiä mahdollisimman tehokkaasti joka päivä, eikö sähköpiiska tuntuisi kätevältä?

Videot heijastavatkin ensisijaisesti yhteiskuntamme laajamittaista tapaa nähdä muut eläimet – etenkin ”tuotantoeläimiksi” kutsutut yksilöt – välineenä taloudelliseen hyötyyn tai nautintoon. Ne ovat konkreettinen vastaus puoli-ilmaisten eläintuotteiden valtavaan kysyntään. Ideologia, jossa eläin ja sen koko elämä ovat olemassa vain, jotta se voidaan tappaa heti, kun rehuhyötysuhde niin vaatii, ei takaa kovin vahvaa pohjaa eläimen yksilöllisen kokemuksen huomioimiselle.

Yksi kuvatuista teurastamoista on Suomen kolmanneksi suurin nautateurastamo, HKScanin Paimion teurastamo, joka lukeutuu Suomen moderneimpiin teurastamoihin. Paimion tapauksessa tainnutuksia on salakuvattu yhtenä päivänä, jonka aikana 27 % tainnutuksista epäonnistui. Alan johtavien asiantuntijoiden mukaan teurastamossa on vakavia ongelmia, mikäli yli 10 % tainnutuksista epäonnistuu ensimmäisellä yrittämällä.

Liikkumista säätelevistä metalliporteista ja kaukaloista huolimatta eläimet eivät ole tuotteita, jotka vain tipahtelisivat oikeille paikoilleen. Ne pistävät kauhuissaan vastaan, rimpuilevat, ovat pelosta jähmettyneitä ja näyttävät tekevän kaikkensa pysyäkseen yhdessä – ja hengissä.

Eläinten ja niistä saatavien tuotteiden syönti on tässä maassa niin normaalia, että teurastuksia tehdään yli 70 miljoonalle yksilölle joka vuosi. Olin kuvitellut teurastamoiden olevan äärim­mäisen optimoituja. Tappaminen olisi mekaanista, nopeaa, tehokasta ja sulavaa. Materiaalia katsoessa mieleen nousi irvokas ajatus: kuinka eläimen tappaminen voi olla noin vaikeaa?

Paimion teurastamon kerta toisensa jälkeen epäonnistuneista tainnutuksista huolimatta yritys vastasi tiedotteellaan: ”Meille on tärkeää huolehtia eläinten hyvinvoinnista. MOT:n meille toimittamassa videomateriaalissa näkyy, että koulutetut työntekijät käyttäytyvät rauhallisesti ja valvovat tainnutuksen onnistumista. Lisäksi viranomaiseläinlääkäri seuraa ja valvoo päivittäin eläinten taintumista ja antaa tarvittaessa ohjeita sen varmistamiseksi. Materiaalissa näkyi kuitenkin poikkeuksia suhteessa normaaliin toimintaamme. Suhtaudumme asiaan vakavasti ja olemme käynnistäneet tarvittavat toimenpiteet.”

Tarvittavilla toimenpiteillä teurastamo viitannee tainnutuksen ja eläinten kulun ”kehittämisen” lisäksi rikosilmoitukseen, jonka teurastamo oli materiaalin julkituontiin liittyen tehnyt jo ennen kuin materiaalia oli esitetty MOT-ohjelmassa.

Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton (MTK) viestintäpäällikön Klaus Hartikaisen ensimmäinen julkinen reaktio kuviin oli tivata Animalialta sen suhteesta Oikeutta eläimille -järjestöön ja kysellä tavoitteista, joita Animalialla on ”laittomin keinoin hankituista videokuvista viestimisellä”. Eläinten hakkaaminen ei näyttänyt synnyttävän viestintäpäällikölle itselleen tarvetta viestiä kuvista.

Suomen Sikayrittäjät ry:n puhemies Martin Ylikännö kommentoi tiloilta kuvattua piilokameramateriaalia 28. lokakuuta A-studiossa. Ylikännö tulkitsee voimakkaan potkun sian päähän olevan ”siinä rajoilla”, vaikka se on laissa kielletty. Yhtämittaisen sähköpiiskakäsittelyn Ylikännö puolestaan tulkitsee normaaliksi.

Eläintuotannon logiikan ja ulkopuolisten ihmisten kokemuksen välillä tuntuu olevan melkoinen railo. Alan viesteistä paistaa päällimmäisenä kyllästynyt harmistuminen kohuihin. Vastaukset tottelevat totuttua kaavaa, vaikka nyt julkaistu materiaali on ollut hyvin poikkeuksellista. Asiaa pahoitellaan sanankääntein, kuten ”MTK ei hyväksy eläinsuojelulain vastaista eläinten kohtelua”, josta samassa virkkeessä siirrytään alan näkökulmasta ongelman ytimeen ”mutta ei myöskään laittomia salakuvauksia toimintatapana” (MTK 28.10.2015).

Salakuvausten tuomitsemisesta seuraava askel on yleensä ”luonnosta” tai realismista vieraantuneiden kuluttajien kritisointi. Kuluttajat ovat varmastikin tuotantotavoista vieraantuneita, ja juuri sitä Oikeutta eläimille onkin pyrkinyt korjaamaan. Tuottajapuoli voisi kysyä itseltään, miten sen omat mainoskuvat ja suuret puheet ovat johdatelleet kuluttajia vuosikymmenet.

Puhe ”vieraantumisesta” kätkee alleen oletuksen, että eläintuotanto ja sen käytännöt ovat luonnonlain kaltainen voima – suuttumuksen ja surun yläpuolella. Salakuvien tarkoituksena ei ole moittia yksittäisiä tilallisia tai osoittaa lainrikkomuksia. Niiden tehtävänä on osoittaa, että olemme yhteiskuntana luoneet rakenteen, jossa myötätunto ja ymmärrys eläimiä kohtaan ovat mahdottomia. Tuotannon, jossa ”tuote” on tunteva ja kokeva eläin. Nyt tälle asialle pitäisi viimein tehdä jotain.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu