Kun opiskelin ohjaajaksi Teatterikorkeakoulun maisteriohjelmassa viitisen vuotta sitten, YTHS:n käynnillä psykologi sanoi, että ”sulla on joustavat aivot”. Se on ehkä kaunein asia mitä minulle on koskaan sanottu.

Samalla joustavalla mentaliteetilla olen seurannut ilmapiiriä, joka liittyy esityksen valmistamiseen eri tavoilla. Ohjaaja on usein ollut otsikoissa vallan väärinkäytösten vuoksi. Ei ole ihme, että monet työryhmät vetäytyvät nykyään työskentelemään ilman ohjaajaa.

Aloin mielikuvitella tilannetta, jossa en ohjaajana säpisisi omista nerokkaista ideoistani, enkä valvoisi öitä kehitellen niitä suuntaan tai toiseen. Olisiko mahdollista työskennellä ohjaajana ilman ”omaa ääntä”?

Viime vuonna Puhekupla-ryhmän taiteilijat pyysivät minua ohjaamaan esityksen, joka kytkeytyisi ryhmän kolmivuotiseen projektiin maahanmuuttoon liittyvistä asenteista.

Ryhmän dialogisen esityksen keinoina olivat olleet keskustelu Augusto Boalin kehittämän forum-teatteriesityksen sisältämien kohtausesimerkkien avulla. Esiintyjät kohtasivat keikoilla ympäri Suomea hätkähdyttäviä asenteita ja toimivat oman praktiikkansa jos ei ulkopuolella, niin ainakin reunalla.

Kiertueen jälkeen taiteilijat Jenni Urpilainen, Niina Hosiasluoma ja Pinja Hahtola halusivat tehdä näyttämölle esityksen, joka käsittelisi rasismia forum-teatteria suoremmin, ilman fasilitoijan diplomatiaa.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että esitys ei tarvitse ohjaajaa: työryhmällä oli jo valtavasti kokemuksellista tietoa aiheesta, jonka parissa he olivat työskennelleet sitkeästi. Otin kuitenkin työn vastaan.

Esityksen nimeksi tuli Sorry Books Suomi australialaisen, vuonna 1998 alkunsa saaneen antirasistisen Sorry Books -kansanliikkeen innoittamana. Ajatus juontui Layla F. Saadin kirjasta Me and white supremacy  (2020 Quercus Publishing) ja bussipysäkillä näkemästäni Paradise Hotel Suomi -mainoksesta. Saad kehottaa antirasistiseen työhön. Koska valmiita malleja työskentelyyn esityksen keinoin ei ollut saatavilla, hehkuttelin mielessäni televisio-ohjelman tapaan kopioitavalla konseptilla: ”Paradise Hotel Suomi – Sorry Books Suomi.”

Mentoroiva ohjaaja – mikä?

Ehdotin, että oman visioni toteuttamisen sijaan toimisin mentoroivana ohjaajana, siis “kätilöisin” esiin ryhmän näkemyksen ja saattaisin sen valmiiksi esitykseksi. Ehdotus herätti ryhmässä kohteliasta myöntymystä. Aloin miettiä tarkemmin, mitä mentorointi voisi käytännössä tarkoittaa.

Mentoroivan ohjaajan rooli voisi olla prosessiin heittäytyvä ja pitkäjänteinen sekä sisältää taiteellista työskentelyä, jossa fokus on teoksen taiteellisten keinojen, ajatusten ja toiveiden kirkastamisessa ja ruokkimisessa. Ohjaajan ei tarvitsisi olla pedagogi. Mutta ohjaaja-mentorin olisi kyettävä havainnoimaan prosessin vaiheet ja reagoimaan ihmisten ja asioiden välisiin jännitteisiin.

Olisiko mentoroiva ohjaaminen keino, jolla voisin ohjaajana antaa enemmän tilaa työryhmän kokemuksiin pohjautuvalle esitykselle?

Ohjaajan ammatin muotoutuminen on lähtenyt tarpeesta. Tarvittiin henkilö, joka seuraa kokonaisuutta niin, että muut työryhmän jäsenet voivat keskittyä harjoittamaan omaa ammattiaan. Ohjaaja palveli tarkoitusta ikään kuin tarkkailijan asemassa. Olin siis ehdottanut paluuta 1900-luvun alun työtapaan ohjaajan ammatin juurille.

Näyttelijöillä oli paljon litteroitua materiaalia baareissa kohtaamistaan ihmisistä ja keskusteluista, jotka liittyivät maahanmuuttoon. Pitkän prosessin jälkeen ryhmän jäsenistä tuntui, että he olivat saman kysymyksen äärellä kuin vuonna 2015 Meillä on unelma -mielenosoituksen jälkeen: miten rasismista voi tehdä esityksen? Ja kenen ääni siinä kuuluu?

Pelkona oli, että lopputulos olisi esitys, jossa hämmentävistä kohtaamisista jäisi päällimmäiseksi havainnoksi känniläisten rasistinen läppä.

Luin kaiken litteroidun materiaalin läpi ja haastattelin työryhmää puoli vuotta ennen harjoitusten alkua. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen ajatukset mentoroivasta ohjaamisesta alkoivat vesittyä. Se, että materiaalia oli paljon, ei tuntunut hankalalta. Sen sijaan ihmisoikeuskysymyksiä sisältävä delikaatti aihepiiri ei tuntunut mahdollistavan monia eri näkökulmia.

Tämä johtui siitä, että valkoisella naamalla esitys rasismista aukesi minulle vain yhteen suuntaan: siihen, että olen osaltani huomaamatta kantanut mukanani rasistisia asenteita ja ennakkoluuloja. Olen syyllinen. Mitä voin tehdä? Tai mitä voin tehdä asialle esityksellä?

Pyytää anteeksi.

Karhuja

Kaipasin kokemuksellisen tiedon rinnalle faktatietoa ja mittasuhteita.

Löysin Sarah Ahmedin Tunteiden Kulttuuripolitiikka -kirjan (Eurooppalaisen filosofian seura 2018), ja kirjasta karhut, joista tuli metafora syyllisyydelle ja epämiellyttävälle totuudelle siitä, että meidän olisi syytä aloittaa antirasistinen työ harjoittelemalla näkemään jo tapahtuneita tilanteita näkökulmasta, jossa valkoiset itsestäänselvyydet saavat vähintään punastumaan.

Työskennellessä paljastui ajatusketjuja, joiden alkuperäistä lähdettä tai muodostumisen vaiheita ei enää ollut mahdollista jäljittää. Silti ne vaikuttivat meissä yhä. Etsimme kokemuksia, joihin kilpistyivät aikaansa sidotut, nolot asenteet:

”Olemme silloisen puolisoni kanssa Agadirissa Marokossa lomamatkalla. – – Oli ilta ja olimme päättäneet käydä tutkailemassa paikallista yöelämää. Jonotimme yökerhoon.

Takaani ojentui käsi ja kuulin sanat :”Excuse me-”

Sanat oli osoitettu puolisolleni. Me molemmat olimme kuin emme huomaisi.

Musta henkilö pyörätuolissa tuli yhä lähemmäs. Tarttui puolisoani hihasta ja korotti ääntään. “Excuse me, mister-”

Jolloin minä korotin ääntäni. ”No, go away!” Hän ei luovuttanut. “Excuse me, mister! Your wife’s ass, your wife’s ass.-”

Hän huusi ja osoitti takapuoltani, jolloin puolisoni huomasi, että mekkoni vetoketju oli rikkoutunut ja paljasti ikävästi selkäni, liian pienet alushousuni ja sitä kautta takapuoleni koko takana olleelle jonolle. Pyörätuolissa istuva henkilö ojentaa takkinsa, jolla puolisoni peittää selkäni ja takapuoleni.”

(Sorry Books Suomi -käsikirjoitus 2021 Tuomisto-Doris-Enqvist-Hahtola-Hosiasluoma-Urpilainen)

Kun pääsin  Ahmedin ja monen muun kirjan äärelle, esitys alkoi saada rajoja, muotoja ja ytimiä. Viimeistään tässä kohtaa ymmärsin, että aion ohjata esityksen. Tajusin myös, että itse itselleni laatima ansa,”vähän-ohjaaminen”, ei koskaan tulisi toimimaan. Voisinko todella olla hiljaa ja kuunnella, kun muut suunnittelevat ja harjoittelevat esitystä? En todellakaan.

Ohjaamisessa on hienointa kuvittelu. Kuvittelu niin, että aivoja pakottaa. Ja että saa ryhmän mukaan kuvittelemaan samaa asiaa. Ja sitten se tehdään näyttämölle.

Jos jättäisin ohjauksellisen ideoinnin muille, saisin ohjaamisesta vain työn ikävät ja tylsät puolet: organisoimisen, tuotantoasioilla juoksemisen ja aikatauluttamisen. (En tiedä pääseekö freelancer-ohjaaja koskaan eroon siitä, että änkeytyy julkisiin kulkuvälineisiin viiden Ikea -kassin kanssa, joihin mahtuu puvustus-rekvisiitta-teatterinöyhtä eli puolikas teatteritalo. Jos joskus etenen urallani, menen taksilla.)

”Kaikki ovet auki”

Helmikuussa 2022 haastattelin Sorry Books Suomi -työryhmää tätä artikkelia varten. Esityksistä oli kulunut muutama kuukausi. Keskustelimme työtavoista ja -rooleista. Vastaanotin sellaisen ryöpyn ylistystä, että niiden selostaminen tässä yhteydessä olisi noloa omakehua.

Voi tietenkin kyseenalaistaa, olinko esityksen ohjaajana ylipäätään oikea henkilö haastattelemaan ryhmää ohjaajan tarpeellisuudesta. Toisaalta ohjaajan tarpeellisuutta tai tarpeettomuutta ei tule kukaan muukaan kyselemään.

Näyttelijä Niina Hosiasluomalla oli kysymykseeni suora vastaus: ”Todellakin olin sitä mieltä, että tarvittiin ohjaaja. Mehän yritettiin Pinjan kanssa kirjoittaa käsikirjoitus, se oli yllättävän vaikeeta tai siis tosi työlästä.”

Pinja Hahtolan mielestä hankaus johtui siitä, että oli vaikeaa ottaa etäisyyttä hätkähdyttäviin kokemuksiin, ja siksi materiaali ”ei jalostunut yhtään mihinkään.”

Ohjaajaa kaivattiin näkemään kokonaisuuksia, yhdistämään pisteitä kokemuksen ja taiteellisten valintojen välillä. Ohjaajan rooli työnjohtajana ja tilanteiden organisoijana korostui keskustelussa. Sekä se, että vaikka ”kaikki ovet ovat auki” eli taiteellisia valintoja ei lyödä lukkoon, kuten näyttelijä Eero Enqvist asian ilmaisi, työtapa pysyy strukturoituna yhden ihmisen käsissä.

Vallan kysymyksiä

Kysymykset vallasta eivät katoa, vaikka esitys harjoiteltaisiin valmiiksi ryhmätyönä ilman ohjaajaa.

”Kaikilla meillä oli varmaan sellainen olo, että en haluu olla se joka sanoo, et nyt tehdään tää mun tavalla. Kenelläkään meistä ei ollut uskallusta tai halua ottaa esityksen valmistumista omalle vastuulle. Tuntui helpottavalta, että vastuu oli meidän ulkopuolella, sillä tavalla meidän kokemukset pysyivät tasa-arvoisina”,  näyttelijä Pinja Hahtola pohtii.

Tanssija Jenni Urpilaisen mielestä vallan jakaminen ryhmässä ei aina ole ristiriidatonta.

”Mä koen tietyllä tavalla ristiriitaa siitä, että ei haluta antaa sitä valtaa yhdelle ihmiselle, mutta halutaan kuitenkin tietää, mitä tässä kannattaisi tehdä. Että on ihanne tai fantasia siitä, että ’yhdessä tässä tehdään kivasti ryhmänä ja kaikki menee smuutisti, kun me luetaan toistemme ajatuksia’. Mutta sitten kuitenkin vähän kärsitään siitä.”

Puhuimme myös vallan markkeeraamisesta. Se on sukua viherpesulle, jossa muodon ja maineen vuoksi käväistään silittämässä päätä, ja sen jälkeen palataan tuttuun ruotuun.

”(E)ttä hei sinä äänisuunnittelija, tulepa tekemään nämä äänet kun sulla on se joku geneerinen taito hallussa. Mutta jos mut kutsutaan just sen takia, mitä ajatuksia mulla on, mitä asioita mä haluun maailmasta nostaa esiin ja mitkä asiat mulle on tärkeitä – – kun se on tunnistettu, niin sitten mä oon paljon valmiimpi sellaiseen hierarkiaan, missä ohjaaja ottaa enemmän vastuuta ja myös valtaa”, Tari Doris kommentoi.

Näyttelijä Eero Enqvist ja äänisuunnittelija Tari Doris puhuivat myös harjoitusten ilmapiiristä ja turvallisuuden tunteen tärkeydestä. Enqvistin mielestä ohjaajan ja esiintyjän suhde voi muodostua vanhemman ja lapsen kaltaiseksi, jossa luottamuksen loukkaaminen on itsetuntoa horjuttava kokemus, vaikka tiedostaa oman työroolinsa näyttelijänä.

Turvallisuus harjoituksissa tarkoittaa ohjaajan kannalta varautumista, ei pelkästään suunnitelma b:tä, vaan heittäytymistä ja improvisointia tilanteen ehdoilla. Tari Doriksen mukaan turvallisuuden tunne syntyy siitä, miten kaikkea esitettävää materiaalia käsitellään alkaen harjoitustilanteiden organisoimisesta ja fasilitoinnista.

”Se oli jämäkästi strukturoitua. Siitä tuli sellainen olo, että siitä sun rakentamasta siivilästä ei mee mikään ohi, mitä sinne laittaa. Että voin nostaa esiin mitä tahansa asioita. Ja ne tulee sellaiseen rakenteeseen, jossa ne otetaan huomioon. Kokonaan. Niin kokonaan kuin mitä me pystytään ottamaan”, Doris pohtii.

”Sytytä mut vaan”

Kuten Puhekupla-ryhmän näyttelijät, minäkin päädyin aika lailla samaan paikkaan kuin mistä lähdin. Omaäänisyys tässä ajassa tarkoittaa moniäänisiä, monenlaisista materiaalisuuksista sommiteltuja teoksia. Yhdenlainen, staattinen ohjaajapositio ei käy kaikkeen. Aivan samoin kuin yhdenlaisella työkalulla ei voi tehdä kaikkia maailman töitä.

Tunnen, että mentoroiva ohjaaminen on jo jollain tavalla sisällä omassa tavassani ohjata, ilman että teen siitä itselleni kolmannen käden.

Mietin näyttelijäntyötä ja kaikkia kymmeniä eri metodeja, joilla sitä voi opiskella tai joista voi saada itselleen inspiraatiota. Esimerkiksi Suzuki-tekniikka, Meisner, tai aikoinaan Grothin läsnäolon manifesti. Ohjaajilla on suppeampi kattaus valmiita tulokulmia ja metodeja, joilla voisi harjoitella tai virittää omia taitoja. On se Turkka ja muutama muu perkele.

Niina Hosiasluoma halusi vielä lopuksi kehaista minua, mutta mielestäni Niinan ajatuksissa on pohdittavaa kaikille ohjaajille:

”Mä oon miettiny hirveesti, että miksi mä nyt vanhemmiten en tykkää ohjaajasta, joka sanoo mulle, mitä mun pitää tehdä. Mä en enää haluu ohjaaja-äitiä, joka ajattelee mun puolesta tai puhuu mun puolesta. Mä tunnen itseni ja miten mä näyttelen, miten mä käytän omaa karismaani. En tarvitse ohjaajaa mun peiliksi. Nuorena sitä kaipas ihan  helvetisti, että ohjaaja sanois joka ikisen  asian mulle: mitä mä teen, tai ajattelen, miten mä nostan käden. Nyt oon ihan et ’sytytä mut vaan’. Ja ’kato mua vaan’.”

Uskon silti, että mentoroiva ohjaaja voisi olla kehittelyn arvoinen työrooli, vaikka en nyt itse siihen kyennytkään. Anyone?

***

Sorry Books Suomi -esityksen voi nähdä seuraavan kerran 13.7. 2022 Volter Kilpi -viikolla.

Esityksen työryhmä
Ohjaus, visualisointi, dramaturgia: Tuire Tuomisto
Äänisuunnittelu: Tari Doris
Esiintyjät: Eero Enqvist, Pinja Hahtola, Niina Hosiasluoma, Jenni Urpilainen
Naamiot: Quirin Bäumler

Puhekupla -ryhmä
Tutkijat Sanna Ryynänen, Emma Nortio, Sirkku Varjonen ja taiteilijat Niina Hosiasluoma, Jenni Urpilainen ja Pinja Hahtola. www.puhekupla.org