Lukuaika: 3 minuuttia

Hyväuskoiset taiteilijat jäivät arvokeskusteluksi muuttuneen epidemian hoidon jalkoihin

Kulttuurisivut

Mikä on taiteen paikka huomiotaloudessa? Kriittisiä havaintoja taiteesta ja mediasta.

Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen taidemedia. Lue kaikki Taiteen paikan artikkelit: voima.fi/taiteenpaikka

❮❮

Suomessa on käyty viime kuukausina erikoista julkista keskustelua. Sen sijaan, että olisimme puhuneet enää epidemiasta, pandemian johtamisesta, sairastavuudesta tai vaikkapa heikoimpien suojelemisesta, olemme puhuneet loputtomiin arvovalinnoista ja viestinnästä.

Helsingin Sanomat sanoi sen jo vuodenvaihteessa pääkirjoitussivulla asti ääneen: siinä, saako käydä päiväkaljalla vai uimahallissa, on kysymys arvovalinnasta.

Viranomaiset ja iltapäivälehdet toistelivat perässä: On arvovalinta, että rajoitukset kohdistuvat aikuisiin. (Nuorista kukaan ei ollut kiinnostunut. Arvovalinta sekin.)

Kun epidemian hoito ei ole enää epidemian hoitoa vaan epämääräinen kasa arvovalintoja, niiden onnistumista käsitellään A-studiossa teemalla ”viranomaisten viestintä”. Ei siis itse asia, eli kriisijohtaminen tai pandemian hoito, vaan viestintä.

Yritysmaailman vaikeita ja monimutkaisia kriisitilanteita työkseni ratkovana olen oppinut, että siinä vaiheessa kun puhutaan itse asian sijaan sen viestinnästä, ollaan jo liian syvällä suossa. Viestintä on työkalu siihen, että päätettyjen asioiden taustat kerrotaan ja perustellaan heille, joita ne koskevat. Itseisarvoista se ei ole.

Ei siis ole ihme, että kansalaisten luottamus Suomen kykyyn selviytyä kriisitilanteesta on koetuksella. Kehno viestintä on aina seurausta kehnosta johtamisesta, mutta ei koskaan toisin päin.

”Kehno viestintä on aina seurausta kehnosta johtamisesta, mutta ei koskaan toisin päin.”

Rajoitusten pahin kärsijä eli taide- ja kulttuuriala on pitkään seissyt hiljaa odottamassa, että ehkä huomenna heitäkin vihdoin kohdeltaisiin yhdenvertaisesti. En syytä heitä – kun hallituksessa istuu alan etuja normaalitilanteessa puolustavat puolueet, mitä muuta voisikaan odottaa?

Puolueet eivät kuitenkaan ole kenenkään edunvalvojia. Puolueet ovat itsekkäitä ja kääntävät takkinsa, kun sopiva hetki tulee. On ollut päättäjiltä tietoinen arvovalinta kurittaa kulttuuria, sillä vastarinta on ollut vähäistä niin kabineteissa kuin julkisuudessakin.

Suomen kaltaisissa pienissä maissa yleiseen moraaliin vetoaminen on tyypillisesti validi argumentti julkisessa keskustelussa. Millä muulla voisit perustella ihmisille, että nyt täytyy viettää kotona istumisen maailmanmestaruuskilpailuja, jossa sallittua on korkeintaan käydä yksin metsässä hiihtämässä Finlandia-hiihto?

Arvovalintakeskustelu paljastaa karulla tavalla rajoitusten todellisen funktion: kun kyse on epidemiologian (jonka asiantuntija esimerkiksi tämän tekstin kirjoittaja ei ole) sijaan arvovalinnoista, rajoitusten perimmäiseksi tarkoitukseksi jää halu ohjata kansakunnan moraalia.

Tähän tapaan: Kotona istuminen jees, baarissa ei. Kulttuuri ja taide, tarpeetonta hömppää. Matkojen varaaminen, ei todellakaan. Hauskanpito? Ei. Ja lapset – heitä on historiassa aina haluttu ohjata moraalilla. Nuoret taas ovat jo valmiiksi pilalla, joten joutavat istumaan kolme vuotta kotona läppärin kanssa.

”Sallittua on korkeintaan käydä yksin metsässä hiihtämässä Finlandia-hiihto.”

Ongelma vain on, että valtion tehtävä ei pitäisi olla moraalin ohjaaminen näin yksityiskohtaisella tasolla. Silloin liian monesta asiasta tulee tavallaan sallittua, mutta ei kuitenkaan suvaittavaa. Ja silloin olemme koko ajan lähempänä tilannetta, jossa vaikkapa matkustamisesta ja kaikista siihen liitetyistä asioista tulee paheksuttavia kaikkien tautien leviämisen ehkäisyn nimissä.

Koronapandemia on osoittanut entistä vahvemmin, että yhteiskunnassa ja julkisessa keskustelussa pelin voittaa aina lopulta se, joka saa tehokkaimmin äänensä kuuluviin oikeille henkilöille. Tämän tietävät niin yritykset kuin poliitikotkin sekä kulttuuri- ja taidealalta ne tahot, jotka eniten saavat julkista rahaa.

Vaikuttaa siltä, että kulttuuri- ja taideala on uskonut ja luottanut politiikan ja median tasapuolisuuteen turhaan. Yksi syy saattaa olla, että media itse kertoo toimintalogiikkansa olevan riippumaton, faktapohjainen ja tasa-arvoinen. Objektiivisuuden harha on vaarallinen, siksi edellä mainittuihin onkin tervettä suhtautua lähinnä lehtimyyjien myyntiargumentteina.

Kun katson asiaa kriisiviestintäkonsultin silmin, näen toisen todellisuuden. En todellisuutta, jossa kukaan pyrkisi aktiivisesti rapauttamaan demokraattista päätöksentekoa, vaan todellisuuden, jossa taitavimmin, luovimmin ja systemaattisimmin mediaan viestinsä kanssa pyrkivä sinne myös aina lopulta pääsee. Näiden joukossa on harvoin kulttuuri- ja taidealan toimijoita. Ei siksi ole sattumaa, että kulttuuria on kuritettu kohtuuttomasti ja vailla perusteita.

Sattumaa ei ole sekään, että julkisuudessa usein näennäisen neutraaleina esiintyvät asiantuntijatahot, kuten monet kansalais- ja etujärjestöt, tekevät isolla rahalla strategista viestintää. Esimerkiksi helmikuun alussa MTV teki uutisen kärjellä “sekasyönti onkin ilmastoteko”. Kyse oli maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK:n ja S-ryhmän tekemästä strategisesta viestinnästä, ja uutisen kärki oli virheellinen. (Tämä onneksi korjattiin jälkikäteen, mutta nykymedian nopeudessa syntynyttä mielikuvaa on mahdoton muuttaa.)

Jos vastaava olisi ollut esimerkiksi kasvipohjaisia tuotteita valmistavan elintarvikeyrityksen Oatlyn viestintää, media olisi todennäköisesti suhtautunut siihen kriittisesti alusta asti. Pienemmässä mittakaavassa media tekee koko ajan vastaavia valintoja: institutionaaliset tahot, jotka perustelevat olemassaoloaan “objektiivisina, faktapohjaisina ja riippumattomina”, usein saavat äänensä kuuluviin muita paremmin.

”Poliittiset päätöksentekijät ja media eivät ole kavereita, vaan väline johonkin.”

Tällä on merkitystä, sillä poliittiset päätökset syntyvät, muovautuvat ja tällä hallituskaudella myös tulevat perutuiksi usein julkisuudessa käytävän keskustelun kautta. Esimerkiksi poliisin rahoitus on kasvanut siitä huolimatta, että rahaa ei käytetä haettuihin asioihin, sillä poliisi on osannut kitistä julkisuudessa rahoituksensa puolesta.

Kulttuuri- ja taidealalla on syytä viimeistään koronan jälkimainingeissa tajuta, että poliittiset päätöksentekijät ja media eivät ole kavereita, vaan on tervettä suhtautua niihin myös välineenä johonkin. Koko muu yhteiskunta (yritykset, kansalaisjärjestöt, ammattiliitot, yksittäiset viestintätaitoiset ihmiset) tekee niin jo.

Kulttuuri- ja taidealakin voi löytää oman tapansa tuoda äänensä esiin ja rakentaa tästä itselleen edunvalvontaa. Ei kannata istua odottamassa, että jokin puolue huolehtisi etujen ajamisesta. Pandemia on osoittanut, että ei huolehdi.

mainos

Yksi taiteilijoiden näköinen – ja maailmalla yleinen – tapa on vain sulkea korvat ohjeistuksilta ja rikkoa niitä kaikessa tietämättömyydessään, olivathan ne kovin sekavia muutenkin.

Antti Pikkanen konsultoi päivätyökseen liikkeenjohtoa luottamuskriiseissä Helsingissä ja Berliinissä, ja huomaa välillä ajattelevansa, että taideaineiden opiskelu antoi organisaatioteoriaa paremmat työkalut käytännön työhön.

Taiteen paikka on esitystaidekollektiivi Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen verkkojulkaisu.

Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteistyössä toteuttama taidemedia. Todellisuuden tutkimuskeskus on vuonna 2001 perustettu esitystaidekollektiivi. Taiteen paikkaa rahoittaa Jenny ja Antti Wihurin rahasto.

Vuonna 2022 sivustoa toimittavat Katriina Kettunen, Tuomas Laitinen, Louna-Tuuli Luukka ja Nora Rinne. Tiedustelut ja palaute: taiteenpaikka@gmail.com