Totuus kokaiinikaupasta?
Olen kuullut ensimmäiset pomminräjähdykseni Kolumbian maaseudun yössä. Jyrähdykset vuorilla kuulostavat erehdyttävän paljon ukkoselta.Liikun ensimmäistä kertaa alueilla, joilla FARC:n joukot saivat alkunsa.
”Käytetäänkö sinun maassasi huiveja?” kysyy 12-vuotias maalaistyttö ja osoittaa harteille asettamaani huivia. Naurahdan itsekseni, sillä joudun miettimään hetken enkä tiedä mitä sanoa.
Sillä välin, kun byrokratian rattaat pyörähtelivät pääkaupungissa projektinvaihdoksen edellä, päätti vapaaehtoinen hyödyntää väliajan perehdytysmateriaalinsa opiskelun ohella myös pienen lomareissun tekemiseen.
Kehitysmaista puhuttaessa on helppo huomaamattaan lipsahtaa alentavaan, kolonialistis-patriarkkaalisen diskurssiin.
Kaakao, peruna, kahvi, tomaatti, banaani, sokeri, maissi. Kaikki tavallisia ruoka-aineita, joita saa lähes jokaisesta suomalaisesta lähimarketista. Kaikki ruokia, joiden alkuperä löytyy Etelä-Amerikasta tai joiden kultivointi…
Kyllä, popularisoin häikäilemättömästi blogini otsikoita. Tissit huutavat huomiota iltalehdistönkin otsikoissa, ja oi kyllä ne vasta huutavatkin huomiota keskimääräisen kolumbialaiskaupungin kaduilla. Itse asiassa saman säännön voimme…
Kolumbian kirjeenvaihtajan tammikuu on ollut yhtä lomaa sekä päivätöistä että Fifi-blogeista. Lasten kaitsemisen sijaan päivät ovat täyttyneet etelään (Ecuadoriin) ja pohjoiseen (Bogotaan) matkustelusta.
Kuten aiemmassa kirjeenvaihdossa olen maininnut, työskentelen pienessä Ipialesin rajakaupungissa kolmena päivänä viikossa koulunkäyntiavustajana 5–13-vuotiaiden lasten parissa.
Toista kuukautta Kolumbiassa ja vihdoin kotiuduin projektikaupunkiini Ipialesiin, jossa vastassa oli jälleen paras mahdollinen isäntäperhe. Saavuin viime viikon keskiviikkona ja tuloani juhlittiin aamuyöhön.
Muutto muutaman sadantuhannen asukkaan suomalaiskaupungista Etelä-Amerikan neljänneksi suurimpaan metropoliin ruuhkatunteineen kaikkineen on luontoa ja rauhaa rakastavalle suomalaiselle aikamoinen elinympäristön muutos.
Puolenpäivän aikaan 11. elokuuta seisoin Helsinki-Vantaan lentoaseman turvatarkastuksen edessä perheeni kanssa. Hyvästelin perheeni vähäeleisesti (liikutuksen halvaannuttamana) ja kävelin lopulta turvatarkastuksen läpi itkua nieleskellen.
Reilu vuosi sitten järjestetyillä Maailma kylässä -festivaaleilla kävelin Mahdollisuuksien tori -telttaan, jossa kaikenlaiset yhteiskunnalliset, usein kansainväliset tai kansainvälistä yhteistyötä promotoivat järjestöt olivat esillä.
