Julkisuus kattaa niiden kertomukset, jotka kaikki jo tuntevat. Kun yhteiskunta polarisoituu, yhä useamman ihmisen tarinat jäävät kertomatta.
Miten ihminen katsoo maailmaa 30 vuoden päihdekierteen jälkeen? Mitä Israelin vankiloissa hepreaa oppinut nuori aikuinen ajattelee elämästä?
Julius Kuusisaari kutsuu itseään rännikujalta karkotetuksi kunniavieraaksi. Kun hän lopetti päihteiden käytön melko tarkalleen vuosi sitten, hän alkoi kirjoittaa. Hän on kirjoittanut joka päivä. Tähän mennessä on valmistunut elämäkerran aihio ja proosarunoutta. Ne ovat tarinoita, joita kukaan ei ole kuullut. Julius ei muista edellisestä elämästä ketään, joka olisi kirjoittanut tekstejä.
Hän on asunut nuoruudessaan Ruotsissa, Kanadassa ja Saksassa eikä hänellä ole varsinaista äidinkieltä. Hän ajattelee usealla kielellä, mutta kirjoittaa täsmällisiä lauseita. Tekstien julkaiseminen on hänelle äärimmäisen merkittävää.
”Oijoijoijoijoi, tän koko jutun aikana olen tajunnut, että jo skidinä unelmoin että saisin kirjoittaa. Mä kirjoitin lapsena, mutta se jäi satojen muuttojen takia pois pelistä. Kirjoittaminen on minulle uuden alku. Palautteesta oon tullut siihen päätökseen, että en ole tehnyt täysin turhaa työtä.”
Julius toivoo tekstiensä lukijoiden olevan kärsivällisiä, avomielisiä ja uteliaita. Hän ei varsinaisesti pelkää kritiikkiä.
”Lapsena, kotona, työelämässä ja koulussa olen saanut aikalailla ihan syystäkin paskaa niskaan. En ole sitä sorttia, joka heti loukkaantuu, jos joku sanoo että tää ei oo hyvää. Varmaan joku palaute tulee silti sattumaan.”
Tulevaisuuden suunnitelmia Julius miettii jalat tukevasti maassa.
”Toivon, et mä olisin raitis ja hengissä, se on pääasia. Ehkä 10 vuoden päästä mä olen saanut hyvän tarinan aikaiseksi, joka ei ainoastaan kerro minusta.”
Hepreankielinen vanki
Kikidi työstää kokonaista levyä, joka käsittelee hänen menneisyyttään. Hän jäi Israelin tullissa kiinni kolmesta kokaiinikilosta 2017 ja vietti maassa kaksi vuotta vankina. Ainoa kieli, jota kivitalossa puhuttiin, oli heprea, joten se oli opeteltava. Tuomio jatkui vielä Suomeen palaamisen jälkeen, mutta nyt hän on ollut kuukauden verran vapaa mies.
”Mä oon aina halunnut tehdä musaa, pelkästään elämäntilanteiden takia se on jäänyt vaiheeseen. Nyt mä voin keskittyä siihen täysillä.”
Kikidi työstää levyä, joka käsittelee vankila-aikaa ja hänen kokemuksiaan rikollisesta maailmasta. Hän haluaa saattaa asian päätökseen albumillaan.
”Tästä nyt julkaistavasta levystä eteenpäin mä alan tehdä erilaista musaa”, hän kertoo. Räpin tekeminen on hänelle luonnollisin tapa kirjoittaa kokemuksistaan.
”Mä oon räpännyt kauan ja ollut aina hyvä siinä. Mä olen aina halunnut tehdä sitä.”
Tulevaisuus on Kikidille iso sana, hänen on aiemmassa elämässään ollut hankala miettiä mitä tekee ylihuomenna. Suunta on kuitenkin selvä. Hän haluaa saada selkeän ja pysyvän ammatin.
”Mä toivon että mulla on hommat lukossa. Mä olen miettinyt omaa yritystä, joka liittyisi musahommiin.”
Myös ulkomaille muuttaminen on suunnitelmissa.
”Asuin Espanjassa joitain vuosia sitten jonkin aikaa. Maailmassa on paljon maita.”
Israeliin hän ei kuitenkaan palaa. Hänellä on maahantulokieltoa jäljellä vielä reilut 7 vuotta.
Omakehu-hanke kerää tarinoita yhteiskunnan laidoilla eläviltä miehiltä, etupäässä Uudenmaan alueella. Niitä työstetään ammattilaisten avulla julkaistaviksi. Runouden ja räpin lisäksi luvassa on myös spoken wordia, proosaa ja esseistiikkaa.
