Suomalaisen ruuantuotannon haavoittuvuus ja riippuvuus ulkomailta tuoduista tuotantopanoksista kävi ilmeiseksi koronapandemian myötä, kun kausityöntekijät eivät päässeet maahan totuttuun tapaan. Nyt edessä on Venäjän käynnistämän sodan myötä tuleva niukkuus viljasta, lannoitteista ja polttoaineesta. Ruokaomavaraisuus on ristiinkytkentöjen maailmassa osoittautunut illuusioksi.

Kesällä 2020 kotimaiset mansikat meinasivat jäädä peltoon ja mustikat metsään, kun ukrainalaiset ja thaimaalaiset kausityöntekijät eivät olleet päästä maahan niitä poimimaan ja sama murhe kohdattiin myös seuraavana kesänä. Nyt, satokauden 2022 alla elämme maailmassa, jossa kaksi maailman tärkeintä lannoitteiden valmistajaa Venäjä ja Valko-Venäjä ovat poissa markkinoilta. Suomen rattaat ovat myös pyörineet venäläisen öljyn voimalla ja nyt öljyn maailmanmarkkinahinnan noustessa ja pakotteiden iskiessä traktorin käynnistäminen on kerta kerralta kalliimpaa. Samoin poissa laskuista ovat sekä Venäjän että Ukrainan globaalisti tarkasteltuna merkittävät viljasadot. Jotta tässä ei olisi kaikki, maailman suurin viljantuottaja, Kiina ilmoitti tuloilla olevan historiallisen huono viljasato.

Ruokapula on ennenkin aiheuttanut levotomuuksia. Esimerkiksi vuonna 2010 alkaneen arabikevään käynnisti tyytymättömyys ruuan hinnasta, eikä näytä mitenkään epätodennäköiseltä, etteikö ruuan hinta nousisi lähitulevaisuudessa.

Viljan vähäisyys maailmanmarkkinoilla asettaa meidän kysymyksen eteen: Pitääkö meidän ruokkia tuotantoeläimiä vai ihmisiä? Tuotantoeläinten määrä ylittää ihmisten määrän ja esimerkiksi EU:n viljasadosta noin kaksi kolmasosaa menee rehuksi. Tuotantoeläinten ruuansulatuksen kautta kierrätettynä tuon rehun kaloreista saadaan noin kymmenesosa kuluttajien lautasille. Eli tilanne on hieman sama, kuin että talouskriisin keskellä joku keksisi hankkia rahaa ostamalla kympin seteleitä ja maksaisi niistä satasen kappale.

Jos ilmastokriisi ei riitä muuttamaan tapoja, riittääkö sota?

Koronapandemian ja Venäjän hyökkäyksen tuomat ongelmat ruokajärjestelmälle eivät ole varsinaisesti yllättäviä. Pandemian riskistä on varoiteltu jo kauan ja eläinteollisuus sekä luonnon tilan kaventaminen lisää niiden riskiä merkittävästi. Kysymys ei siis ole ollut ”jos” vaan ”koska?”. Ja ihmiset osaavat sotia sen verran hanakasti, että tässäkin kysymys taitaa lähinnä kuulua että ”missä ja milloin?”.

Samoin ilmastokriisin on varoitettu johtavan hyvin samanlaisiin seurauksiin, mutta poliitikot ja markkinat ovat olleet haluttomia tarttumaan tähän ongelmaan. Toiminnan puuttuessa ongelma on päässyt kasvamaan ja nyt olemme tilanteessa, jossa edessä on dramaattisia muutoksia halusimme me niitä tai emme. Tällä hetkellä voimme lähinnä päättää, aloitammeko mukautumisen muuttuvaan tilanteeseen nyt heti vai odottelemmeko vielä tovin ja toimimme vasta siinä vaiheessa, kun äiti maa ei jätä mitään vaihtoehtoja.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on vaikutuksiltaan välittömämpi kuin ilmastokriisi ja ne resurssit, joista on tulossa joka tapauksessa pulaa ilmastokriisin myötä menivätkin kortille välittömästi. Mikäli suomalaista ruokajärjestelmää ei olisi rakennettu niin vahvasti halvan öljyn ja tuhlailevien prosessien varaan, ei tuleva shokki olisi niin suuri. Toki tämä ongelma läpäisee yhteiskunnan laajemminkin ja koskee kaikkea mahdollista asumisesta ja liikkumisesta alkaen. Nyt kuitenkin olemme kivuliaan huonosti varautuneita muuttuneeseen tilanteeseen ja maa-ja metsätalousministeri Jari Lepän (kesk) ratkaisu ongelmaan on saman vanhan tukeminen entistä isommalla kasalla rahaa. Vaikka on totta, että tuottajat tarvitsevat välitöntä tukea vaikeassa tilanteesse, niin voisi samalla oikeasti ottaa askelia kestävämmän tuotantorakenteen suuntaan.

Kotimainen ei ole kotimaista

Pieniä askelia ruokatottumusten muuttamiseksi on onneksi jo otettu. Elämme keskellä vegebuumia, jonka myötä kauppoihin saapuu jatkuvasti uusia kasvisruokainnovaatioita. Valikoiman monipuolistuessa siirtymä kasvipainoteisempaan ruokavalioon on kuluttajille alati helpompaa. Siinä, missä poliitikot ovat jarrutelleet muutoksia, ovat markkinat arvioineet tilanteen parin viime vuoden aikana uusiksi ja monet yritykset ovatkin tehneet tarvittavat johtopäätökset.

Tilanteen muuttumisesta kertoo myös Helsingin kaupungin marraskuussa 2021 tekemä linjaus, että jatkossa sen tilaisuuksissa tarjoillaan kutsuvieraille sesongin mukaista kasvisruokaa ja/tai vastuullisesti pyydettyä kalaa (kaikki kalakannat, joita ihmiset ovat pyytäneet ovat kyllä matkalla kohti romahdusta, mutta siitä toiste). Ei tullut alkuunkaan yllätyksenä, että erityisesti sosiaalisessa mediassa ja iltapäivälehdistössä linjaus aiheutti kriiseilyä. Moni sellainenkin, joka ei koskaan ole tullut kutsutuksi Helsingin kaupungin tilaisuuksiin huolestui selviämisestään tässä vegaanien totalitarismissa.

Ennättipä tieto tästä huolesta levitä ulkomaillekin, kun hätäisimmät pelkäsivät, että Ruotsin kuningas loukkaantuu, mikäli hänelle ei jatkossa Helsingissä tarjota tartarpihviä verisyltyllä. Ruotsin hovista kuitenkin vastattiin pikaisesti, että kuninkaallinen perhe syö mielellään isäntä- ja emäntäväen hyväksi katsomaa ruokaa ja että kasvisruokakin maistuu kuninkaalle oikein hyvin, kiitos kysymästä.

Sama kauhistunut reaktio oli edessä, kun maaliskuussa 2022 Helsingin yliopisto vuorollaan ilmoitti, että jatkossa sen vierailleen tarjoamat ruuat ovat vegaanisia. Päätöksen takana oli käytännöllinen ajatus siitä, että näin väistetään valtaosa tarjottavien mahdollisesti synnyttämistä uskonnollisista, eettisistä ja kulttuurisista karikoista ja samalla pienennetään hiilijalanjälkeä. Monet heistäkin, jotka tuskin ikinä päätyvät yliopiston kesitettäväksi huolestuivat selviytymisestään. Sosiaalisessa mediassa kauhistui myös Ilta-Sanomien päätoimittaja (ks. kuva), joka tuli samalla paljastaneeksi ymmärtämättömyytensä ruokajärjestelmän luonteesta.

Itse soisin päätoimittaja Ulla Appelsinin ja muiden kotimaisen tuotannon puolesta kauhistuneiden muistavan, että vegaaninen ruoka ei mitenkään automaattisesti ole ei-suomalaista ja kääntäen ei-vegaaninen ruoka ei ole automaattisesti suomalaista. Olisi myös perusteltua kysyä, onko vaikkapa kotimainen sianliha kauhean kotimaista, jos huomioidaan, että merkittävä osa sioille syötetystä rehusta tuodaan ulkomailta ja se kotimainenkin rehu on kasvatettu tuontilannotteiden ja tuontiöljyn voimalla.

Mikä nyt neuvoksi?

Keväällä 2020, koronapandemian vyöryessä myös Suomen yli julkaisimme kolmiosaisen Koronakriisi ja ruoka -artikkelisarjan. Noissa artikkeleissa Helsingin yliopiston tutkija Galina Kallio ja dramaturgi Ilja Lehtinen kartoittivat suomalaisen ruuan tuotannon nykytilaa ja sitä, mitä tuotannolle pitäisi tehdä, jotta ruuantuotantomme ei olisi niin herkkä mullistuksille ja saisimme vähennettyä tuotannon ympäristörasitusta. Artikkelisarjan ensimmäisessä osassa Kallio ja Lehtinen kyseenalaistavat nykyisen tuotannon varmuuden:

”Huoltovarmuuskeskuksen kielenkäytön mukaan ’huoltovarmuus’ tarkoittaa menettelyjä, joilla turvataan yhteiskunnan toimintakyky väliaikaisissa häiriötilanteissa. Kriisinkestävyys mitataan siis kykynä selvitä ohimenevistä tuotanto- ja toimituskatkoksista. Oletus on, että ’normaaliolosuhteet’  palautuvat ennen pitkää – niin markkinoiden, toimitusketjujen kuin kasvatusolosuhteidenkin osalta.

Lähestymistapa on riittämätön. Mikäli suomalaista ruokaturvaa tarkastellaan laajemmassa kontekstissa ja pitemmällä tähtäimellä, turvallisuuden illuusio haihtuu väistämättä. Suomalainen ruokahuolto ei ole lainkaan niin kestävällä pohjalla kuin olemme tottuneet ajattelemaan.”

Kirjoittajat myös huomauttivat, että nykyisenkaltainen tehomaatalous perustuu epäorgaanisten lannoitteiden ja torjunta-aineiden käyttöön. Tämä tarkoittaa väistämättä riippuvuutta muualta – pääsin Venäjältä ja Valko-Venäjältä – tuoduista ravinteista ja johtaa maa-aineksen jatkuvaan rapautumiseen ja alati kasvavaan lannoittamisen tarpeeseen. Vaikka kirjoituksen tarkastelukulma lähti ympäristön kestävyydestä ja pandemiatilanteesta, tuottaa nyt käynnissä oleva sota käytännössä samoja ongelmia. Koko globaali ruokajärjestelmä on hauras ja altis erilaisille häiriöille sekä shokeille, ja näitä häiriöitä ja shokkeja voivat aiheuttaa sodan ja ilmastokriisin ohella myös esimerkiksi heilahtelut finassimarkkinoilla, joita onkin nähty melkoisesti. Nykyinen tehomaatalous onkin tehokasta ainoastaan, jos hintaan ei lasketa mukaan tuhoutuvan ympäristön arvoa ja epävarmuuden mukanaan tuomaa riskiä.

Mikäli suomalaisesta ruuantuotannosta kantaa huolta, olisi yksi järkevä askel siirtyä eläinpainotteisuudesta kasvipainotteisuuteen. Eikä tämä huomio ole uusi. Jo pitkään on ollut näkyvissä, että myös Suomessa on edessä muutos ja että hinta ympäristön sotkemisesta tulee nousemaan. Tämä päästöjen hinnoittelu vaikuttaa hintoihin ja mikäli valtio (eli me) ei ole kiinnostunut ikuisesti nousevien maataloustukien maksamisesta, kannattaisi hommia miettiä hieman uusiksi. Edessämme on tilanne, jossa valtion pitää päättää, jatkaako se tuhoon tuomitun linjan tukemista, vai uskaltaako se ottaa askelen kestävämpään suuntaan. Tuottajajärjestö MTK (ja sen poliittinen haara, keskustapuolue) puolestaan joutuu pohtimaan ajaako se jäsentensä välitöntä etua, vai ruuantuotantoalan siirtymää kohti kestävämpää tulevaisuutta. Muutokset ovat tunnetusti aina kivuliaita ja monia moinen harmittaa. Olemme kuitenkin tilanteessa, jossa pään työntäminen pensaaseen ei auta. Pitää olla rohkeutta tarttua toimeen.

Ei kuitenkaan ole täysin selvää, onko MTK:lla tarvittavaa rohkeutta. Tai siis on esimerkiksi hyvin vaikea tulkita kauaskatsovaksi MTK:n tuoreen Ruoka ja ilmasto -selvityksen kaltaisia avauksia. Selvityksessä vertailtiin sekasyöjien ruokakasseja ja ekologisimmaksi paljastui – ta-daa – sekasyöjän ruokakassi. Uutisointi selvityksestä antoi tyystin väärän kuvan todellisuudesta ja näimmekin otsikoita, jotka villitsivät kansanedustaja Kärnän (kesk.) kaltaiset kommentaattorit melkoisille kierroksille. Karjalainen otsikoi ”Sekaruuasta aiheutuu vähiten päästöjä” ja MTV3 puolestaan kertoi, että ”Sekasyönti onkin ilmastoteko”. Kun tutkimuksen jokseenkin harhaanjohtava asetelma paljastui, seliteltiin MTK:n suunnalta, että tarkoituksena ei ollutkaan selvittää seka- ja kasvisruokavalion välistä eroa.

XAMK:issa data-analytiikkaa opettava Juuso Koponen meni arviossaan niin pitkälle, että hän piti MTK:n vertailua esimerkkinä tyylipuhtaasta mielipiteen muokkauksesta ja lobbauksesta datavaikuttamisen keinoin. Koponen huomauttaa, että lähtökohtaisen kasvisverrokin puuttumisen ohella itse tutkimusmenetelmä oli ongelmallinen ja se liioitteli systemaattisesti eläinperäisten tuotteiden painoarvoa. Koposen mukaan selvityksessä on ”kyse lienee pikemminkin siitä, että MTK haluaa eläintuottajien tukemiseksi hämmentää disinformaatiolla ruuan ympäristövaikutuksista käytävää keskustelua samaan tapaan kuin tupakkateollisuus aikanaan sotki keskustelua tupakan terveyshaitoista”. Mikäli olisin MTK:n tuottajajäsen, joka kasvattaa kasviksia, olisin vähintäänkin käärmeissäni järjestön viimeaikaisista linjauksista. Samoin saattaisin kokea harmistusta edellä mainitun edustaja Kärnän avauksista.

Vaikka MTK on jäseniensä etua ajava etujärjestö, nähdään se julkisessa keskustelulla toistuvasti asinatuntijaorganisaationa, jonka arviot maataloustuotannosta perustuvat parhaaseen mahdolliseen asiantuntemukseen. Toteuman valossa on hyvin vaikea nähdä tämän pitävän paikkansa. Onko MTK sittenkin juurikin se etujärjestö, joka huolehtii jäseniensä välittömistä eduista kansakunnan edun kustannuksella? Ja jos MTK on tuota, niin kuka huolehtii siitä, että suomalaisten ruuantuotanto mukautettaisiin edessä – ja jo käsillä oleviin – muutoksiin?

Ei ole sen enempää tuottajien, Suomen kuin planeetankaan etujen mukana, että pyrimme ajamaan seinään täysillä. Olisi hienoa, jos tuottajajärjestö ja poliittiset puolueet hahmottaisivat tämän ja toimisivat tilanteen tarvitsemalla tavalla – hätäilemättä mutta kiireellä.