Menetpä ruokakauppaan missä tahansa, löydät tuttuja banaaneja. Valtaosa maailman banaaneista on Cavendish-lajiketta. Pian nykyisiä banaaneja ei kuitenkaan enää tuoteta. Tämä on seurausta yksipuolisesta tuotannosta. 

Tästä yksipuolisuudesta käytetään ilmaisua monokulttuuri, ja sitä esiintyy maanviljelyssä aivan liikaa.

Sillä mitä syömme, mitä tuotetaan ja miten tuotetaan on suuri merkitys planeettamme kannalta. Nykyinen ruokajärjestelmä on yksi suurimmista syistä biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden kaventumiselle.  

Monokulttuurin symboliksi on monien mielissä vakiintunut banaani, mutta monokulttuuri tarkoittaa muutakin. Suomen ympäristökeskus Syken erikoistutkija Marjaana Toivonen avaa vyyhtiä.

”Monokulttuuri on hankala termi, koska sillä tarkoitetaan monia asioita ja sitä käytetään eri merkityksissä. Itse olen oppinut termin tarkoittavan sitä, että samaa kasvia viljellään samalla paikalla vuodesta toiseen. Tämä muun muassa köyhdyttää maaperää.”

Monimuotoisuuden vastakohta

Monokulttuurilla voidaan myös viitata siihen, että yhden kasvilajin viljelmät levittäytyvät liian laajalle alueelle ja näin tukahduttavat monimuotoisuuden. Esimerkiksi banaaneista viljellään lähinnä yhtä lajiketta.

Vaikka monokulttuuri tarkoittaa montaa asiaa, niitä kaikkia yhdistää yksipuolisuus. Vallitsevan talousajattelun piirissä tavoitteena on tehokkuus, ja tehokas sekä yhdenmukaista satoa tuottava viljely vastaa elintarvikealan yritysten tarpeisiin ja jälleenmyyjien vaatimuksiin. Myös kuluttajat on opetettu vaatimaan tasalaatuisuutta, mikä osaltaan ohjaa tuotantoa. 

”Tehokkuuspuheesta huolimatta yksipuolinen viljely on yleensä ekologisesti tehotonta: viljelypinta-alaa kohti sato voi olla suuri, mutta samalla viljely tuhlaa muita luonnonvaroja kuten vettä, ravinteita ja fossiilisia polttoaineita sekä synnyttää ympäristöhaittoja”, Toivonen toteaa. 

Panamantauti uhkaa banaaneja

Banaanin kohdalla äärimmilleen viety yksipuolisuus on kostautunut. Kun käytännössä kaikki viljellyt banaanit ovat samaa lajiketta, ovat ne alttiita samalla sairaudelle. Ennen toista maailmansotaa suosituin banaanilajike oli Gros Michel, mutta Panamasta lähtenyt panamantauti levisi viljelmille ja tuhosi sadot.

Tuolloin korvaajaksi löytyi taudille vastustuskykyinen Cavendish. Sittemmin panamantaudin uusi muunnos on kuitenkin iskenyt myös Cavendishiin ja jälleen tämä sienitauti on tuhonnut banaanivIljelmiä laajoilla alueilla. Sitä vastaan ei ole eristäytymistä parempaa torjuntakeinoa. 

Eristäytyminen näkyy muun muassa siinä, että banaanintuottajamaihin saapuessa rajatarkastuksen yhteydessä matkalaukusta löytyvä banaani voi aiheuttaa melkoisen hässäkän. Tämä eristäytyminen on hidastanut muttei pysäyttänyt taudin leviämistä.

Vehnä ja ohra lähellä toisiaan

”Suomessa tiukasti määritelty monokulttuuri ei ole kovinkaan yleistä”, erikoistutkija Toivonen toteaa. ”Normaalisti pellolla on ainakin jonkinlainen viljelykierto, tai sitten viljellään vuodesta toiseen nurmea, johon ei liity vastaavia haittoja kuin yksivuotisten kasvien viljelyyn. Meillä ei viljellä mitään banaania vastaavaa, perimältään hyvin kapeaa viljelykasvia. Samaan aikaan voi todeta, että Suomessakin saataisiin ympäristöhyötyjä viljelyn monipuolistamisella, ja samalla satovarmuus kasvaisi.”

Suomessa puhutaan ajoittain kevätviljamonokulttuurista, jossa vuorotellaan vehnän ja ohran välillä. Ne ovat niin likeisiä toisilleen, että on lähes sama kuin viljelisi vain yhtä lajia. Toivonen muistuttaakin, että yksipuolisesta viljelystä puhuttaessa ongelmia syntyy paljon ennen kuin ollaan stardardisoidun banaanin äärellä. Ja että yksipuolisuuden haitat ovat moninaisia.

”Viljelykasvi elää aina ekosysteemissä, vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Se tarvitsee esimerkiksi hajottajia ja eliöitä, jotka ylläpitävät maan rakennetta ja auttavat ravinteiden saamisessa. Pölyttäjiä ja eliöitä, jotka hillitsevät tuholaisia ja tauteja. Sitten ne kaikki viljelykasvia auttavat lajit tarvitsevat taas muita lajeja. Pellolla kaikki nämä lajit muodostavat verkoston, joka tukee viljelykasvin kasvua.”

Monokulttuurin taustalla puolestaan on ajatus, että luodaan yhdelle kasville mahdollisimman optimaaliset olosuhteet. Halutaan poistaa kilpailu ja ohjata resurssit tehokkaasti viljelykasvin käyttöön, mutta samalla kun poistetaan kilpailevat kasvit, menetetään hyödyllisiä ja neutraaleja eliöitä. Menetetään monimuotoisuutta ja positiiviset vuorovaikutussuhteet pellolta.

”Tämä johtaa siihen, että tarvitaan entistä enemmän ihmistä tuomaan ulkoisia tuotantopanoksia ekosysteemiin: lannoitteita, torjunta-aineita, maan muokkausta. Näin korvataan menetettyjä ekosysteemipalveluita. Runsas tuotantopanosten käyttö puolestaan aiheuttaa ympäristöhaittoja”, Toivonen kertoo.

Pelto ja puupeltokin ovat luontoa

Länsimaisessa ajattelussa ”luonto” useimmiten mielletään alueeksi, jota ihminen ei ole muokannut, eli pelto on maatalousmaata ja viereinen metsä on luontoa. Kuitenkaan eläimille, muille eliöille ja kasveille ihmisen vetämillä rajoilla ei ole väliä. Metsän vieressä olevat viljelykset vaikuttavat myös metsään ja sen eliöiden elämään ja toisin päin – pelto on osa luontoa, ja liian usein yksipuolinen sellainen.

”Mutta se pelto voi myös olla äärimmäisen hyvä ja arvokas osa luontoa, jos sitä hoidetaan monimuotoisuutta vaalien. Monet ajattelevat juuri niin, että pelto ei ole osa luontoa, ja että ’pistämällä pellot metsäksi’ säästäisimme luontoa. Emme kuitenkaan voi suojella siellä metsässä lajeja, jotka voisivat elää pellolla”, erikoistutkija huomauttaa.

Yksipuolisuuden ongelmat eivät rajaudu pellon reunaan. Merkittävä osa Suomen metsistä muodostuu riveihin istutetuista tasaikäisistä ja -laatuisista yhden lajin puista. Noita metsiä voi perustellusti kutsua puupelloiksi. Sama yksipuolisuuden ansa väijyy siis peltojen ohella myös metsissä. 

Samoin yksipuolinen eläinteollisuus johtaa siihen, että taudit ja vaivat leviävät ahtaasti elävässä ja yksipuolisessa populaatiossa. Aika ajoin nämä taudit myös hyppäävät ulos näistä optimoiduista kasvatusalustoistaan ja levitessään uhkaavat myös ihmistä.

Monimuotoisuuden myötä menetetään myös pölyttäjät

Yksi luonnon yksipuolistumiseen liittyvä huoli on liittynyt pölyttäjiin ja niiden vähenemiseen. Ilman pölyttäjiä maatalous on suurissa vaikeuksissa.

”Suomessa tutkimuksissa on noussut esiin se, että pitkäaikaiset luonnonhoitopellot, kesannot ja monimuotoisuuspellot ovat parhaita ympäristöjä pölyttäjille tavallisissa maatalousmaisemissa, joissa perinteisiä niittyjä ei enää juurikaan ole.” 

Myös sillä, mitä viljellään on väliä. Toivosen mukaan erityisesti hyönteispölytteiset kukkivat viljelykasvit ovat hyviä ravinnonlähteitä pölyttäjille. Näitä ovat esimerkiksi öljykasvit ja härkäpapu. Pölyttäjistä puhuttaessa myös keskitytään usein mesipistiäisiin, eli mehiläisiin ja kimalaisiin, mutta esimerkiksi Suomessa laajalti viljellyn kuminan tärkeimmät pölyttäjät ovat kärpäsiä. 

Vaikka pölyttäjäkadosta puhutaan myös Suomessa, emme Toivosen mukaan tunne tilannetta täällä kunnolla. Asiaa on tutkittu vain vähän, vaikka kysymys on ruuantuotannon kannalta absoluuttisen tärkeä.

”Pitkäaikaista seuranta-aineistoa on vain perhosista ja ne eivät ole kovinkaan merkittäviä viljelykasvien pölyttäjiä. Kimalaisista on aloitettu seuranta muutama vuosi sitten, mutta sitä täytyy jatkaa vielä useita vuosia ennen kuin sen pohjalta voi sanoa jotain kantojen kehityksestä. Suomessa tiedämme kyllä varsin hyvin, mitkä lajit ovat uhanalaisia, mutta yleisten pölyttäjälajien runsauden kehityksestä emme tiedä paljoakaan, vaikka viljelykasvien pölytyksen kannalta juuri yleiset lajit ovat tärkeimpiä. Tarhamehiläispesien määrän toki tiedämme, koska ne ovat rekisterissä. Kaikkea pölytystä ei kuitenkaan kannata eikä voi laskea tarhamehiläisten varaan.”

Syytä pölyttäjäkadolle on haettu torjunta-aineista. Tämä on loogista, koska ne sananmukaisesti torjuvat eivätkä suinkaan aina valikoi kohdettaan. 

”Tärkein syy pölyttäjien vähenemiseen on kuitenkin monimuotoisten, kukkarikkaiden elinympäristöjen väheneminen. Torjunta-aineet tulevat sitten seuraavana listalla.”

Pienviljely on monipuolisempaa

Yksipuolisten viljelyn taustalla vaikuttaa se, että se on viljelijälle helpompaa.

”Kun erikoistuu tarvitsee vähemmän osaamista, laitteita, koneita, myyntikanavia. Se on yksinkertaista ja sikäli houkuttelevaa, on helpompi työskennellä isoilla peltolohkoilla ja isoilla koneilla. Samaan aikaan meillä ei ole ollut painetta siirtyä monipuoliseen viljelykulttuuriin. Myös yksipuolisesssa viljelyssä tarvittavat tuotantopanokset ovat halpoja: kemialliset lannoitteet, torjunta-aineet, polttoaineet koneisiin”, Toivonen listaa. 

Myöskään kuluttajat eivät tuota valinnoillaan painetta monipuolisuuden puolesta. Teollisuus ja valtiot ovat sen sijaan päinvastoin tukeneet tuotannon yksipuolistumista. Vaikka yksilöillä on aina vastuu valinnoistaan, ei kysymys siis kilpisty tuottajien tai kuluttajien valintoihin. Kyse on järjestelmätason ongelmasta.

”Suomessa yleiset perheviljelmät ovat kenties suojanneet hiukan yksipuolistumista vastaan. Yhdysvalloissa ja Brasiliassa isot yritykset usein viljelyttävät laajoja aloja, jolloin päädytään helposti nopean voiton tavoitteluun. Suomessa on vahvemmassa ajatus, että halutaan hoitaa tilaa, maata ja ympäristöä tuleville sukupolville.”

Kenttätutkimuksia tehdessään Toivonen on havainnut, että yksipuolinen viljely ja siihen liittyvät ongelmat saattavat johtua puhtaasti ajattelematomuudesta tai tiedon puutteesta. Aina ei olla hahmotettu tehtyjen valintojen seurauksia, jotka voivat tuntua pieniltä, mutta kertautuvat ja kasvavat laajoiksi.

Yksipuolisen tuotannon ongelmiin on luonnollisesti pyritty reagoimaan. Yhtenä ratkaisuna banaania koskevassa kriisissä on pidetty geenimuuntelua. Eli sitä, että tutusta Cavendishistä kehitetään versio, joka kestää panamantautia. Tämä on kuitenkin reagoimista seurauksiin, ei syihin. 

Puuttumalla oireisiin alkuperäinen ongelma ei katoa minnekään, ja seuraava oire odottaa kulman takana.