Vietin taas viikonlopun Porvoossa, Eläinten turvakoti Saparomäessä. Pääsin muun muassa rakentamaan laitaa peräkärryyn, jossa oli jo pari metriä korkea kasa kakkaa. Saparomäen kaltaisessa paikassa löytyy aina jotain rakennettavaa ja pitäähän sitä silloin rakentaa.

Tuo rakentelu ja muu vastaava on kuitenkin nähdäkseni toissijaista, tukevaa toimintaa. Tärkeintä Saparomäessä on se, että pystymme hakemaan radikaalisti uusia tapoja olla yhdessä muiden eläinten kanssa – erityisesti heidän, jotka niputetaan tavallisesti ”tuotantoeläimiksi”. 

Mielestäni ei riitä, että tavoittelemme hieman isompia häkkejä ja hieman parempaa ruokaa, ehkä hieman parempia leluja kanssaeläjillemme. Meidän tulisi laajemminkin tutkia mahdollisuuksia nähdä heidät tasa-arvoisina ja täysvaltaisina henkilöinä, joiden toiveita ja tarpeita kunnioitetaan. 

Tämä toiveiden ja tarpeiden kunnioittaminen ei tietenkään onnistu täysin vaivattomasti, koska elämme yhteiskunnassa, joka on optimoitu vain ja ainoastaan ihmisille. Muunlajisille on varattu rooli joko lemmikkinä, tuotantohyödykkeenä tai haittana, joka pitää ampua mitä pikimmin. 

Tuo muiden toiveiden kuuntelu voi tuntua äkkiseltään vaikealta. Varsinkin, jos on tottunut ajattelemaan ”tuotantoeläimiä” lähinnä mieltä vailla olevana laumana ja jonkinlaisena syömis-lihankasvatus-automaattina. Silloin on ehkä helpompi ajatella, että se eläin on ihan tyytyväinen, kun ei ole kylmä, on ruokaa ja susi ei ole nurkan takana vaanimassa. Mutta käsi ylös, kuka meistä kokisi tuon mielekkääksi tavaksi elää elämänsä?

Itse olen harrastanut scifiä pienen ikäni ja sen kautta ottanut tavakseni miettiä esimerkiksi sitä, miten yhteiskuntamme voisi järjestyä tulevaisuudessa. Dystopioiden rinnalla mielessä pyörii tavat tehdä asioita paremmin ja järkevämmin – eli utopiat. Utopiaa on tietenkin mahdoton saavuttaa, koska käsitys utopiasta muuttuu ajassa ja sikäli se pakenee meitä jatkuvasti. Siltikin utopia voi olla ihan mainio tavoite.

Ottaen huomioon, kuinka massiivisen ja yhteiskuntaamme määrittävän eläinteollisen kompleksin olemme rakentaneet on häkellyttävää, ettei eläinsuhdettamme kovinkaan usein scifissä tarkastella. Kirjailija Laura Gustafsson kirjoitti Parnasso-lehden numerossa 2/2021 siitä, kuinka kasvissyönti ei juurikaan kirjallisuudessa näy edes nykyisen kasvisruokabuumin aikaa kuvattaessa. Hän nosti yhtenä harvinaisena esimerkkinä esiin sen, kuinka jo 1950-luvulla Isaac Asimov kuvasi Robotit-teoksessaan tulevaisuuden ruuantuotannon sellaiseksi, etteivät eläimet olleet osa sitä.

Taide myöskin muovaa sitä, kuinka hahmotamme menneen. Mehän kaikki ”tiedämme”, että esimerkiksi 1930-luvun Chicagossa konepistoolein varustautuneita gangstereita oli joka nurkan takana ja samoin 1800-luvun Yhdysvalloissa rosvojoukot hyökkäsivät kaikkien yhteisöjen kimppuun lähes päivittäin. Suomi-filmeistä olemme oppineet, että peltotöissä oli aina raakaa eläimellistä erotiikkaa.

Nämä mainitut, kliseiset troopit ovat tietenkin yksinkertaistuksia. Yhtä kaikki, niillä kuvataan laajoja yhteiskuntia ja niiden avulla hahmotamme maailmaa.

Olen käyttänyt melkoisen paljon aikaa sen miettimiseen, minkä troopin kautta meidän aikaamme tullaan kuvaamaan. Saattaisin pitää hyvinkin mahdollisena, että meidän päätöksemme alistaa ”tuotantoeläimet” liha-automaateiksi ja riistää heiltä oikeutensa voi hyvinkin olla se ilmiö, joka tulee tulevaisuudessa kuvaamaan meidän hulluutta ja symboloimaan aikamme moraalista katoa.

Saparomäessä heräsin lauantaina siihen, että Paavo-possu huuteli alakerrasta. Olen myös katsonut lampaiden vauhdikkaita kisoja pitkin pihaa ja seurannut sitä, kuinka juuri tuotantotilalta pelastetut kanat ovat välittömästi ymmärtäneet kuopsuttelun hienouden ja he ovat tonkineet kiinnostuneina vanhojen lehtien peittämää maata, joka on heille uusi tuttavuus.

Radikaalia tulevaisuuden visiointia ei ole se, että pohdimme teknologian ihmeitä. Kiinnostavampaa on pohtia sitä, kuinka voisimme olla toisin. Saparomäki tarjoaa kiinnostavan vilauksen yhdestä mahdollisesta tulevaisuudesta. Vaikka utopiaa ei tosiaan ole helppo nähdä ja se on mahdotonta saavuttaa, on se aina tavoittelemisen arvoinen. Ja ehkä ne lentävät autotkin seuraavat perässä.