Andrea Arnoldin dokumenttielokuva alkaa keinohedelmöittämisellä josta pikakelataan synnytykseen. Äiti ehtii nuolla vastasyntyneen puhtaaksi ennen kuin vaappuu lypsykoneelle, vastasyntyneelle annetaan korviketta tuttipullosta äidin katsoessa vierestä. Pian lapsi viedään pois ja äiti jää huutamaan hänen perään. Cow seuraa nautaa, jota ihmiset kutsuvat Lumaksi, mutta ehkä hänen asemaansa kuvaa paremmin kankkuun poltettu numero 11/29.

Cow ei kommentoi, ainoastaan näyttää. Kamera kuvaa neljän vuoden ajan lehmä numero 11/29:n ja hänen lajitovereidensa elämää lähes yksinomaan lehmän katseen korkeudelta. Ihmisten kasvoja ei juurikaan nähdä ja taustalla kuuluvat keskustelupätkät ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kerronnan kannalta merkityksettömiä. Lehmien elämä koostuu pääosin monotonisesta olemisesta, seuraavan ruokinnan odottamisesta tai vaivalloisesta kävelystä lypsettäväksi.

Dokumentti ei julista vaan haastaa mietimään

Kameran katse on varsin lakoninen ja nähdyn tulkitseminen riippuu pitkälti katsojan asenteesta. Suurin merkitys lienee sillä, katsooko ”ketä” vai ”mitä”. Mikäli kokee nykyaikaisen tavan käsitellä nautoja luonnolliseksi, voi piirtyvä kuva olla ihan kiva – kaakkoisenglantilaisen tilan lehmät pääsevät jopa laitumelle, eikä heitä ole kytketty parsiin (toisin kuin lähes puolet suomalaisista lypsylehmistä). Toisaalta, mikäli näkee naudat tuntevina yksilöinä, näyttäytyy dokumentti kuvauksena lähinnä sosiopaattisesta yhteiskunnasta, joka tunnistaa naudoissa vain ja ainoastaan välineellisen arvon. Tätä jälkimmäistä ajatusta vasten ajatus siitä, että ”meidän kaikilla lehmillä on nimi” näyttäytyy ainoastaan ihmisiä palvelevana ja lohduttavana ratkaisuna.

Suomalaisia tiloja salaa kuvanneen eläinoikeusaktivisti Kristo Muurimaan toteamus eläintilojen työntekijöistä kuvaa hyvin tilannetta, jossa sama kuva voi näyttäytyä tyystin erilaisena riippuen siitä kuka sitä katsoo: ”He menevät töihin samaan paikkaan, johon minä menen järkyttymään. Se on valtavan mielenkiintoinen asetelma.”

Nimien ja sanojen merkityksen tyhjyyttä kuvaa myös yksi dokumentissa kuultu huudahdus. Henkilökunnan siirtäessä lehmiä, hihkaisee yksi heistä ”Olette vapaita!” hoputtaesaan lehmiä ulos kuljetusvaunusta. Samalla hän ohjeistaa kollegaa olemaan päästämättä lehmiä muualle kuin oikeaan karsinaan. Vapaus ei tarkoita vapautta eikä nimi yksilöä.

Koska Arnoldin kamera ei julista eikä dokumentissa myöskään ole tekstein tai sanoin jaettua lisätietoa maitokarjan elämästä, jää kontekstin hahmottaminen katsojan vastuulle. Esimerkiksi lehmien elämä vaikuttaa päällisin puolin melko rauhalliselta ja rennolta, kotihallissa kaikuu usein rauhallinen musiikki radiosta. Todellisuudessa toistuvat raskaudet ja synnyttämiset runnovat kehoja. Päivittäinen noin 40 maitolitran tuottaminen edellyttää sitä, että joka päivä utareiden läpi virtaa 20 000 litraa verta ja tämä on arvioitu rasitukseltaan maratonin juoksemisen veroiseksi – siis joka päivä. Nämä rasitukset voivat jäädä katseelta piiloon, mutta tulevat näkyviksi tilastoissa: lypsylehmän keskimääräinen elinaika on noin viisi vuotta, vaikka ilman tuotannon vaatimuksia lehmä voisi hyvinkin elää 20 vuotiaaksi. Viidessä vuodessa lehmä ehtii synnyttää kaksi-kolme lasta, joita tarvitaan maidontuotannon ylläpitämiseksi.

Elämän käsikirjoitettu kiertokulku

Kuukausi dokumentin alussa nähdyn synnytyksen jälkeen tilan isäntä ja eläinlääkäri tarkastavat lehmän numero 11/29 ja toteavat hänen palautuneen synnytyksestä ja että nyt ”on tärkeää saada kiima päälle”. Seuraa uusi raskaus, seuraava synnytys ja jälleen lapsen menetys.

Molemmat dokumenttielokuvassa syntyneet lehmät olivat tyttöjä ja heillä oli edessään äitinsä kohtalo. Myös heidän tyttärillä on edessä sama kohtalo, mahdolliset pojat puolestaan teurastetaan todennäköisesti puolitoistavuotiaina. Lehmä numero 11/29 puolestaan kykeni lopulta hädin tuskin kävelemään jättimäisten utareidensa kanssa. Hänen tarinansa loppu on kirjoitettu jo kauan ennen syntymää.

Andrea Arnold: Cow

Ensi-ilta 31.3.