Sotien jälkeen Suomessa ruvettiin kehittämään maataloutta. Prosesseja tehostettiin ja tuotantoeläimiä muokattiin. Vielä 1980-luvulla suomalainen maitolehmä tuotti vuodessa noin 4500 litraa maitoa,  2020-luvulle päästessä yhden lehmän keskimääräinen vuosituotanto lähenteli jo 9000 litraa. Jotkut yksilöt tuottavat vuodessa jopa yli 20 000 litraa maitoa ja juhlia järjestetään, jos lehmä ylittää 100 000 litran tuotannon elämänsä aikana.

Alati lisääntyvä lihasmassa ja maidon tuottaminen tulee kuitenkin suuren henkilökohtaisen hintalapun kera. Esimerkiksi luonnossa noin 20-vuotiaaksi elävä lehmä aloittaa maitotilalla lypsyurakkansa kaksivuotiaana ja hänet tapetaan viisivuotiaana, toistuvien raskauksien, synnytysten ja lypsämisen loppuunaajamana. Suomalainen lihateollisuus nojaa vahvasti tähän nopeaan kiertoon ja neljä viidesosaa kotimaisesta naudanlihasta on peräisin lypsylehmistä ja heidän lapsistaan.

Liha ja maito eivät synny tyhjästä. Samalla, kun ihmiskunta on perustellusti huolissaan ruuan riittävyydestä, revimme ravinteita maaperästä ruokkiaksemme tuotantoeläimiä. Tuotantoeläinten ruuansulatuksen kautta kierrätettynä kuitenkin vain pieni osa ravinnosta muuttuu maidoksi ja lihaksi. Planeetan riittävyyden kannalta tämä on olennaista: globaalissa tuotantotaloudessa elävät nisäkkäät kattavat 60 prosenttia planeetan kaikkien nisäkkäiden massasta.

Monenlaisia päästöjä

Vaikka ajatus nykyään rehuna tuotantoeläimille syötettävän ruuan tarjoamisesta ihmisille saattaa tuntua kauhistukselta, ei kansalaisten ruokapöytiin tietenkään olla kantamassa rehusäkkejä. Merkittävä osa niin sanotusta rehuviljasta on viljaa, joka ei välttämättä täysin täytä nykyisiä toiveita esimerkiksi kokonsa puolesta, mutta se ei tarkoita, etteikö siitä voisi prosessoida myös kuluttajia miellyttävään muotoon. 

Maitokarjan pitämistä perustellaan usein sillä, että lehmille voi kasvattaa nurmea pelloilla, joilla ei ihmisravintoa saa kasvatettua. Lehmien avulla saamme siis imettyä enemmän tehoja irti äiti maasta. Vaikka huomio nurmirehun hyödyntämisestä on oikea, lypsykarjan ravinnosta noin puolet koostuu viljasta ja öljykasveista. Tuotantoeläimille syötetäänkin noin puolet Suomessa kasvatetusta viljasta, ihmisten itse syödessä siitä vain kymmenisen prosenttia. Kaikkiaan viljan viljelyyn on valjastettu noin miljoona hehtaaria peltopinta-alaa, mutta niin paljoa ei tarvittaisi, mikäli emme hukkaisi satoja tuotantoeläinten elättämiseen. 

Karjan tarvitsemalle rehunurmelle on puolestaan varattu noin 700 000 hehtaaria maata. Sillekään ei ilman tuotantoeläimiä olisi tarvetta. Erilaiset hiiliviljelyyn liittyvät kehityshankkeet pyrkivät lisäämään nurmiviljelyn yhteydessä maaperään sitoutuvan hiilen määrää, mutta täysin ongelmatonta tämäkään ei ole. Suomessa on kuivattu soita ja kaadettu metsiä, jotta olisi saatu karjatalouden tarvitsemia peltoja ravinnon tuottamiseen ja lannan levittämiseen. Kuivatut suot tuottavat päästöjä itsessään ja niiden palauttaminen suoksi olisi nopein keino leikata noita päästöjä. Metsä puolestaan sitoo aina nurmiviljelmää enemmän hiiltä maaperään sekä puiden runkoihin. 

Planeettamme maa-ala on 150 miljoonaa neliökilometriä, josta hieman yli 100 miljoonaa neliökilometriä on soveltuvaa kasvillisuudelle. Viljelypinta-alaa ihmiset ovat raivanneet yli 50 miljoonaa neliökilometriä ja tästä 40 miljoonaa neliökilometriä käytetään karjan rehun tuottamiseen. Liha ja maito muodostavat kuitenkin alle 20 prosenttia ihmisten syömistä kaloreista. 

Nautojen hyödyllisyyttä puolustellaan usein myös perinnebiotoopeilla. Perinnebiotooppi tarkoittaa tässä yhteydessä laidunta, jossa esimerkiksi lehmät ovat laiduntaneet. Nämä laitumet ovat elinympäristö monelle uhanalaiselle lajille ja suojelemisen arvoisia. On kuitenkin harhaanjohtavaa puhua tehomaataloudesta ja perinnebiotoopeista samassa lauseessa. Nykyään tuotantoeläimistä aniharva pääsee laiduntamaan tavalla, joka liittyisi perinnebiotooppeihin. Mikäli näitä ympäristöjä halutaan ylläpitää, ei nykyisen tuotantotalouden piirissä olevia nautoja siihen käytetä tai edes tarvita. 

Karjan syömän rehun tuottamisessa syntyneiden päästöjen lisäksi lehmät tuottavat metaania märehtiessään. Tuottajat ovat kuitenkin iloinneet, että Suomessa tuotettua maitolitraa kohti syntyneet metaanipäästöt ovat olleet laskussa. Vaikka yksittäisen lehmän tuottaman maidon määrä on kasvanut ihmisen määrätietoisen lajinmuokkauksen myötä, ei metaanipäästöjen tuottamista pystytä naudasta pois jalostamaan. Vuonna 2020 lehmien metaanipäästöt kattoivat yksistään yli neljä prosenttia Suomen kaikista kasvihuonepäästöistä. Metaanipäästöt ovat erityisen huomionarvoisia akuutin ilmastokriisin edessä: metaani on noin 30 kertaa hiilidioksidia voimakkaampi kasvihuonekaasu, mutta se poistuu ilmakehästä merkittävästi hiilidioksidia nopeammin. Suomen metaanipäästöistä noin puolet syntyvät maataloudessa, erityisesti edellä mainituissa lehmien pötseissä ja noiden päästöjen leikkaaminen tarjoaisi apua nopeasti eikä vuosien viiveellä.

Muutos näkyy bisneksessä

Ruuantuotannossa tapahtuvan siirtymän välttämättömyyttä alleviivaa myös se, että edes liikenteen päästöjen leikkaaminen nollaan ei riitä vähentämään ihmiskunnan päästöjä riittävästi. Leikkauksia tarvitaan kaikilla sektoreilla. Globaaleista kasvihuonepäästöistä liha- ja maitoteollisuus tuottaa 15 prosenttia ja siinä riittäisi leikattavaa kerrakseen.

Jotain edessä olevan muutoksen tunnistamisesta kertoo se, että maidontuottajien osuuskuntien omistama Valio lanseerasi vuonna 2017 omat kauramaitotuotteensa. Valinta on ymmärrettävä, koska kasvimaitotuotteiden siivu markkinoista kasvaa jatkuvasti. Esimerkiksi S-ryhmän liikkeissä kasvipohjaisten juomien osuus maidonmyynnin volyymista on noin kahdeksan prosenttia ja kasvu on tasaista. Vastaavasti lehmänmaidon myynti puolestaan laskee.

Markkinoiden odotuksista kertoo jotain myös se, että perinteisen lihatalo Poutun vuonna 2019 lanseeraama Muu-kasvistuoteperhe eriytettiin 2020 omaksi yhtiökseen. Yhdeksi syyksi yhtiön toimitusjohtaja ilmoitti sen, että sijoittajat ovat kiinnostuneita kasvisruokainnovaatioista, eivät lihateollisuudesta. 

Siirtyminen vähäpäästöisempään ruokajärjestelmään on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi. Vaikeudesta huolimatta nähtävissä ei ole tulevaisuutta, jossa maataloussektori ei joutuisi kantamaan vastuutta tuottamistaan päästöistä ja suuripäästöisen tuotannon hinta tulee nousemaan entisestään. Silloin edessä on myös kysymys siitä, kuinka paljon yhteiskunta on valmis kantamaan näitä kustannuksia kuluttajien ja tuottajien puolesta. Alan toimijat ovat kyllä pyrkineet vähentämään eläintuotannon päästöjä ja valtiokin on tukenut tätä kehitystyötä, mutta on vaikea perustella suurien päästöjen hienosäätöä, jos merkittävästi pienipäästöisempi vaihtoehto on tarjolla. Olisi kaikkien etu, mikäli edessä olevaan muutokseen alettaisiin oikeasti valmistautua. 

Lopulta kyse on siitä, tarvitsemmeko lehmän maitoa ja lihaa enemmän kuin itsellemme elinkelpoista planeettaa.