Onko epäekologisesti tuotetun raaka-aineen kierrättäminen ekoteko? Kenties. Voiko kestävä kiertotalous perustua sille, että kierrätetään alkujaan ongelmallista raaka-ainetta? Ei oikeastaan.

Kiertotalous on ollut viime vuosina melko trendikäs sana. Uutisotsikot antavat kuvan siitä, miten se ymmärretään: ”Jyväskylässä suunnitellaan kierrätyslaitosta”, ”tekstiilijätteestä arvokasta raaka-ainetta”, ”kierrätyskeskus laajentaa”, ”Jenni haistoi mehukkaan mahdollisuuden”, ”suomalaisten joulukinkkurasvasta tehtiin uusiutuvaa dieseliä” ja ”Time-lehti hehkuttaa Suomea kiertotalouden esimerkkimaana”.

Kiertotalouteen perehtynyt Jyväskylän yliopiston tutkija Milla Sarja toteaa, että usein kun mediassa ja yritysviestinnässä mainitaan kierto­talous, puhutaan vain kierrätyksestä.

”On yleistä, että kiertotaloudella tarkoitetaan vain jätteiden lajittelua. Akateemisessa kirjallisuudessakin kiertotaloudella viitataan usein siihen, miten jätehuolto on hoidettu eri paikoissa.”

Termillä tykätään ratsastaa, ja kierrättämistä pidetään arvokkaana, mutta näin hahmotettuna kuva kiertotaloudesta muodostuu hyvin kapeaksi. Kiertotalous on ajatuksena radikaalimpi ja samalla monimutkaisempi eikä se tarkoita vain muovi- ja bioroskien lajittelua tai vaatteiden myymistä kirpparilla. Kiertotalous viittaa kokonaiseen talousmalliin.

”Kiertotaloudessa puhutaan materiaalin kierrosta laajemmin. Tietenkin myös ne lajitellut jätteet pitää kierrättää, mutta kiertotaloudessa kuitenkin pohditaan jo tuotannon alkupäässä siitä, mitä valintoja tehdään ja kuinka hyödynnetään mahdollisimman pitkälle ei-neitseellistä raaka-ainetta.”

Sarja mainitsee niin sanotut kiertotalouden R-strategiat. Englanninkieliset r-kirjaimella alkavat termit kuten recycle, reuse, reduce (kierrätä, uudelleenkäytä, vähennä) auttavat hahmottamaan ajatusmallia. Pelkkä kierrättäminen ei riitä, koska ympäristökriisi ei ratkea sillä, että kierrätämme roskia samalla, kun tuotamme lisää uutta roskaa.

”Kiertotaloustutkijan näkökulmasta on aina hieman kivuliasta, kun termiä käytetään väärin. Tiedän, että se voi olla hifistelyä, mutta kun sanaa käytetään väärässä merkityksessä, kiertotalouden hienous vesittyy.”

Sarjaa myös ärsyttää puheet, joissa teollistuneet länsimaat esiintyvät jotenkin edistyksellisinä.

”Jos vertaillaan valtioiden päästöjä, monissa kehittyvissä maissa päästöt ovat niin vähäisiä, etteivät ne maat oikeastaan edes näy tilastoissa. Toki jotkut kehittyvät maat tuotavat länsimaalaisten ostamat tavarat ja tuottavat samalla päästöjä enemmän.”

Vaikka Suomea siis otsikoissa esitellään kiertotalouden mallimaaksi ja kehutaan, että meillä on ensimmäinen valtiollinen kiertotalouden tiekartta, Sarja ei vahvista ajatusta.

”Kulutamme todella paljon raaka-aineita, jotka eivät tule uusiutuvista tai kierrätetyistä lähteistä. Tässä vertailussa Suomi ei missään tapauksessa ole kiertotalouden edelläkävijä.”

Poukkoileva politiikka haittaa

Vastaparina kiertotaloudelle toimii nykyinen järjestelmämme, jota voi kuvata lineaariseksi talousmalliksi. Siinä prosessien alku- ja loppupäät eivät automaattisesti ole kosketuksissa toisiinsa. Muutos vanhasta mallista uuteen on väistämättä edessä, mutta vaivaton se ei tule olemaan. Vanhasta luopuminen myös vaatii yksittäisiä toimijoita suurempia voimia onnistuakseen eikä markkinoiden kannata odottaa raivaavan muutoksen esteitä itsekseen. Poliitikkojen on kannettava vastuunsa.

”Yrityksissä, joiden edustajien kanssa olen puhunut, lainsäädäntö on ollut lähtökohtaisesti suuri muutoksen ajuri. Ympäristöasioista jo valmiiksi kiinnostuneissa yrityksissä vahvistetaan toimia ja yrityksissä, joissa kestävyysteemoihin ei oikein panosteta, todetaan, että tämäkin on nyt pakko tehdä.”

Ongelmia yrityksille tuottaa politiikan poukkoilevuus. Keväällä 2025 Euroopan parlamentti esitteli uuden, niin sanotun Green Omnibus -paketin, jonka tarkoituksena oli yhtenäistää tiukempaa ympäristösääntelyä ja jossa esitettiin muutoksia muun muassa yritysten kestävyysraportointiin. Nyt, syksyllä, parlamentti on jo peruuttelemassa linjastaan. 

Samoin Suomessa hallitus purkaa jo asetettuja tavoitteita Suomen kokonaispäästöjen pudottamiseksi ja metsiä hakataan sellaiseen tahtiin, että ne eivät ehdi uusiutua millään tavoin mitattuna. Myös vihreän siirtymän tukia ollaan perumassa – kenties säästöjen saamiseksi, kenties ideologian ajamina.

Tämä kaikki vaikeuttaa yritysten kykyä ennakoida tilanteeseen.

Lainsäädännön tuoman pakon rinnalla on väläytelty myös mahdollisuuksista tehdä rahaa kiertotaloudella. Tämä ei ole yllättävää, elämmehän talousjärjestelmässä, jossa rahan tekeminen pitää yhteiskunnan käynnissä. Ja kyllä, kiertotalous voi olla myös liike­toimintamahdollisuus, mutta ”koskaan ei oikein sanota sitä, että tämä ei ole lisäbisnestä sen vanhan päälle”, Sarja muistuttaa ja jatkaa: ”Harvoin sanotaan ääneen, että meillä on yrityksiä ja kokonaisia teollisuuden aloja, joita ei itse asiassa pitäisi nykypäivänä olla olemassa. Niille ei ole ympäristökriisien aikakaudella olemassaolon oikeutusta.”

Sarja pitää hämmentävänä, että ympäristöä tuhoavia toimintoja ei saada ajettua alas. Toisaalta hän myöntää, että tutkimusta tehdessä hänen hieman optimistinen naiiviutensa on jonkin verran päässyt rapistumaan.

”Ymmärrän kyllä, miksi yritykset toimivat niin kuin ne toimivat. Ongelma ei siis ole niinkään yksittäisissä yrityksissä vaan systeemitasolla.”

Markkinat eivät tätä ratkaise

Markkinoiden kykyä ratkaista ongelma heikentää se, että liiketoiminnan ulkoisia vaikutuksia ei ole hinnoiteltu kunnolla ja siten markkinamekanismit eivät moisin reagoi. Eli taivaalle tuprutetulla hiilidioksidilla tai vesistöjen pilaamisella ei ole hintaa, joka ylittäisi huomiokynnyksen riittävän hyvin. Päästökaupasta toivotaan ratkaisua, mutta Sarja ei näe sitäkään ongelmattomana tapana hakea oikeudenmukaista siirtymää.

”Varallisuus on kertynyt niin epätasaisesti, että tietyt valtiot voisivat porskuttaa maailman tappiin niin, että ostavat kaikki päästökiintiöt itselleen. Ja mitä muille sitten kävisi?”

Markkinoiden ja politiikan ohella muutosta hidastavat asenteet. Sarja huomauttaa, että olemme ihmisinä, kansalaisina ja kuluttajina tottuneet saamaan nopeasti sen, mitä ikinä satummekaan toivomaan. Markkinointikoneistolla on varmasti suuri rooli siinä, millaisiksi arvomme ovat muodostuneet. 

”Ensimmäinen viheliäinen ongelma kiertotalouden tiellä onkin se, että kuluttajilla on voimakas mielikuva siitä, että uusi on aina parempi ja palvelee tarkoitustaan vanhaa tavaraa paremmin. Meille halutaan myydä jatkuvasti uutta vanhan tilalle. Osa tuotteista on tosiasiallisesti suunniteltu hajoamaan tai muuten vanhentumaan nopeasti. Kyse on vuosikymmenten saatossa kehittyneestä systeemitason logiikasta. Homma menee kapitalistisen järjestelmän sääntöjen mukaan, ja se palvelee lineaarista taloutta.”

Uuden tuotteen valitsemisen mielekkyyttä nostaa tietenkin se, että tuotteita ei tosiaan ole suunniteltu kestäviksi tai korjattaviksi. On helpompaa ja taloudellisesti houkuttelevaa hylätä vioittunut ja tai muuten vaan vanhempi tuote, jos tilalle saa uuden suhteellisen halvalla. Tämä huomio palauttaa jälleen lineaarisen talousmallin ominaisuuksiin. Korjauttaminen on vaivalloista, koska kyse on oikeastaan henkilökohtaisesta palvelusta. Uutta tuotetaan massamittaisesti ja useimmiten paikoissa, joissa työntekijän palkka on häviävän murto-osan siitä, mitä täällä kuluttajaa lähellä työskentelevälle korjaajalle pitäisi maksaa.

Mainospuhettako vain?

Monet yritykset viittaavat kierto­talouteen mainoksissaan, vaikkei järjestelmää vielä todellisuudessa ole. Onko kyse hienoisesta kaunistelusta vai suoranaisesta valehtelusta?

”En ehkä suoraan sanoisi, että tästä valehdellaan, mutta ei yritysten toiminta aina välttämättä ole kauhean kunnianhimoista. Toimiva kiertotalous ei toteudu, ellei rakenneta kokonaisia yritysverkostoja ja kiertotalous­ekosysteemejä.”

Sarja kuitenkin sanoo, että monissa yrityksissä on otettu käyttöön toimintamalleja, jotka mukailevat kiertotalouden ajatuksia. Yhteiskunta ei kuitenkaan tue kiertotaloutta, sillä neitseellisiä raaka-aineita käytetään varsin huolettomasti. Olemme myös kollektiivisesti sisäistäneet fantasian jatkuvasta kasvusta ja rakentaneet talousmallimme sen varaan. Tämä talouden tasapainoa ylläpitävän kasvun tarve pitäisi poistaa.

”Meillä on paljon sellaista, minkä tuottamisen voisi vain jättää pois. Elämänlaatummekin saattaisi parantua sen myötä.”

Radikaali muutos

Yksi esimerkki ongelmallisesta kierto­talouspuheesta on yhtäläisyysmerkkien vetäminen sen ja niin kutsutun biotalouden välille. Tähän liittyy myös pääministeri Juha ­Sipilän hallituksen keskeinen tavoite tehdä Suomesta biotalouden edelläkävijä. Sittemmin tämä sipiläläinen biotalous­malli on osoittautunut juuri niin mahdottomaksi kuin mitä oli ennalta nähtävissä. 

”Biokiertotalous on sinällään ihan oikea ja toimiva juttu, mutta kasvuorientoituneessa mallissa se ei toteudu, koska luonnon kierrot eivät saa aikaa toteutuakseen”, Sarja tarkentaa.

Yksi suomalaisen biotalousstrategian kulmakivistä oli biopolttoaineet, joita suureksi osaksi valtion omistama öljy-yhtiö Neste on kehittänyt. 

Aluksi Nesteen biopolttoaineen keskeiseksi raaka-aineeksi valikoitui palmu­öljy ja sen tuottamisesta ylijäänyt aines. Palmuöljypohjainen polttoaine on kuitenkin lähinnä ympäristö­rikos, koska palmuöljyplantaasien tieltä raivataan Kaakkois-Aasiassa sademetsiä. Entisen sademetsän alta paljastuva turvemaa vapauttaa kuivuessaan siihen vuosituhansien mittaan varastoituneen hiilen ilmakehään, ja sademetsien hävitys tuhoaa luonnon monimuotoisuutta. Neste onkin vähitellen muuttanut biopolttoaineensa koostumusta. Yhdyskuntajätteet muodostavat nykyään isomman osan sen raaka-aineista, mutta tämäkään ei poista ongelmia. Vaikka kaikki maailman jätteet kierrätettäisiin biopolttoaineeksi, se ei riittäisi kattamaan kuin muutaman prosentin nykyisestä fossiilisten polttoaineiden käytöstä. 

Vaikka jätteestä kierrätetty biopolttoaine voi olla fiksu tuote, se ei ratkaise ongelmaa.

Neste myös kierrättää biopolttoaineeseensa vuosittain noin miljoona broilerin kalmoa. Kasvatustiloilta teurastamoon kuljetettaessa kuolleita broilereita ei voi myydä elintarvikkeiksi, mutta ne kelpaavat polttoaineen raaka-aineeksi. 

”Siinä vaiheessa, kun on jo se raato, onhan se hyvä hyödyntää. Mutta tarvitseeko niitä tuottaa niin paljon alunperinkään?”, Sarja kysyy.

Tämä huomio palauttaa siihen alkuperäiseen kysymykseen kiertotalouden ja kierrättämisen eroista. Vaikka raatojen kierrätys on pistemäisesti tarkasteltuna perusteltua, se samalla tukee tuotantoa, joka on kiertotaloudesta kaukana. ”Jos kiertotaloudesta puhuttaessa keskitytään siihen prosessin loppupäähän, ei huomata kyseenalaistaa tuotannon alkupäätä. Kun isoja kysymyksiä ei haluta esittää, tyydytään tekemään tämmöisiä puolikkaita ratkaisuja.”

Samanlaista eläinteollisuuden ja biotalouden epäsuoraa viherpesemistä näkyy Kemianteollisuus ry:n vuosittain joulun alla järjestämässä ”Kinkku­temppu-kiertotalouskampanjassa”. Kampanjassa kannustetaan kinkkuja kotona paistaneita keräämään uunipellille jäänyt rasva vaikka maitotölkkiin ja sitten kiikuttamaan sen ruoka­kauppojen yhteydessä sijaitseviin keräyspisteisiin. Kerätty rasva käytetään Nesteen biopolttoaineen raaka-aineena. 

Sarja huomauttaa, että on tietenkin hyvä, ettei paistorasva päädy tukkimaan viemärin putkia ja rasittamaan vedenpuhdistamoa. Monissa paikoissa rasvatölkin voi kuitenkin ilman erillistä kuljettelua sujauttaa energiajätteeseen, josta tuotetaan energiaa polttolaitoksessa. Paistorasvan kierrättäminen ei myöskään tee resursseja tuhlailevasta siantuotannosta ekologista. Jotain mittakaavoista kertoo sekin, että perhekokoisen kinkun rasvasta saatavalla biodieselillä ajelee vain muutaman kilometrin, ehkä juuri kauppaan ja takaisin.

”Liian harvoin muistetaan kiertotalousajattelun ylin taso refuse, eli kieltäytyminen. Pitäisi kieltäytyä turhasta tuottamisesta ja turhasta ostamisesta. Broilerien ja kinkkujen kierrättämisen sijaan voisi kieltäytyä tuottamasta niitä.”