Kuolema on siivottu yhteiskunnassamme pois näkyvistä. Valtaosa meistä ei kohtaa sitä juuri koskaan, ja silti se on alati läsnä. Se löytyy monien arjesta, siistittynä jääkaapeista ja vaatekomeroista eläinperäisten tuotteiden muodossa.
Aiheesta puhuttaessa on hyvä aluksi kerrata numeroita. Tutkija Tiina Ollila kirjoittaa Tunteva tuote -teoksessa (Vastapaino 2022), että Suomessa teurastettiin vuonna 2020 ”yli 82 miljoonaa broileria, 1,9 miljoonaa sikaa ja lähes 900 000 kalkkunaa, 270 000 nautaa, 65 000 lammasta, 18 000 sorsaa, 4600 hanhea, 4200 kanaa, 2000 ankkaa, alle tuhat hevosta ja vuohta”.
Eikä kukaan laske ennen teurastamoa kuolleiden määrää. Tapetut kalat lasketaan, mutta ei yksilöinä vaan miljoonina kiloina.
Etäännytetty kuolema
Vaikka tämä tuotantoeläinten kuolema on alati läsnä, siitä puhumista vältellään. Puhe aiheesta koetaan epäkohteliaaksi, jopa syytteleväksi. Voisiko tätä vaikenemista tarkastella kollektiivisen syyllisyydentunteen kautta? Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava?
Tappamisen jälkeen elämän merkit halutaan hävittää. Kauppoihin ruhojen kappaleita ei vahingossakaan toimiteta niin, että kuluttaja voisi kohdata kuoleman kirjaimellisesti silmästä silmään. Tappamiseen liittyvistä tabuista kertoo myös se, kuinka muiden lajien tappamiseen liittyy tyystin erilainen sanasto kuin ihmisten tappamiseen. Sanat muokkaavat käsitystämme todellisuudesta. Ehkä todellisuus tuntuu erilaiselta, kun tappamisen sijaan puhutaan ”lopettamisesta”, ”poistamisesta” tai ”kaatamisesta”.
Kotieläinten tappamisen muuttuessa vähitellen teolliseksi toiminnaksi on kuolema erkaantunut ihmisten elämästä. Tämä etääntyminen mahdollistaa sen, ettei asiaa tarvitse edes ajatella. Eikä liialliseen ajatteluun kannusteta heitäkään, jotka osallistuvat kuoleman tuottamiseen. Tiina Ollila kirjoittaa prosessiin liittyvästä ei-eläimellistämisestä, joka ”palvelee sekä teurastamisprosessin normaaliutta että ihmistunteiden neutralointia. Ei-eläimellistäminen tapahtuu niin, että eläin pelkistetään anatomiaksi, objektivoidaan ja etäännytetään paloiksi, joilla on markkina-arvot. Eläimen eläimyys poistetaan ja tuotteistetaan jäljelle jääneet osat raaka-aineiksi. Ei-eläimellistäminen auttaa työntekijöitä suorittamaan työpäivän rutiinilla.”
Vaikka kuolema pyritään mekanisoimaan ja prosessi ei-eläimellistämään, eivät teurastajat välty traumoilta. Asiaa on tutkittu. 2021 Kentin yliopiston tutkijat Jessica Slade ja Emma Alleyne analysoivat The Psychological Impact of Slaughterhouse Employment -tutkimuskatsauksessaan useita aihetta käsitteleviä tutkimuksia. Tutkimusten mukaan teurastamotyöntekijöillä on keskimääräistä enemmän mielenterveysongelmia, ahdistusta ja masennusta.
Tämän henkilökohtaisen hinnan yhteisön puolesta tuotetusta kuoleman jakamisesta ei pitäisi tulla yllätyksenä. Oikeutta eläimille -järjestön julkaisemilla, suomalaisissa teurastamoissa salaa kuvatuilla videoilla näkyy työntekijöiden täysin tarpeetonta väkivaltaa kuolemaa kohti hoputettavia kohtaan. Kauhusta täriseviä yksilöitä revitään ja hakataan oikeaan suuntaan. Ehkä tätä voi pitää inhimillisesti ymmärrettävänä – työntekijän on helpompi kohdata jatkuva kuolema, jos kohtaa kuolevan merkityksettömänä. Eikä empatiaan tosiaan alalla kannusteta. Eläinten hyvinvointikeskuksen julkaisemassa Hyvä toimintatapa siipikarjan lopetuksessa –oppaassa suorastaan varoitetaan tunteista ja todetaan, että ”empiminen lopetustilanteessa” saattaa johtaa lisääntyvään kärsimykseen. Mitä tekee ihmisen psyykelle, jos hänen on päivästä toiseen tukahdutettava tunteensa?
Näkymätön kuolema
Mikäli kuluttajat ja kansalaiset eivät kokisi eläinten kuolemaa ongelmaksi, teurastamoissa voisi olla lasiseinät. Elämme kuitenkin yhteisössä, jossa eläinaktivistien salaa tuotantotiloilla ja teurastamoissa kuvaama materiaali järkyttää niin, että siitä pitää mediassa erikseen varoittaa katsojia. Ruuantuotantoon liittyvän dokumentaarisen kuvan näyttäminen kouluissa koetaan ongelmaksi samalla, kun koulukirjoissa on edelleen kuvitteellista mennyttä, retrotopiaa kuvaavia piirustuksia Piippolan vaarin maatilasta, jossa ilakoivat eläimet käyskentelevät keskenään. Mainoksissa on hyväksyttävämpää esitellä valhetta kuin todellisuutta.
Toisinaan näkymätön kuitenkin tulee näkyväksi. Alkuvuodesta 2022 Paimiossa HKScanin teurastamosta valui 30 000 litraa veristä lietettä viereiselle hiihtoladulle. Mediassa ”verimerta” kuvailtiin ”yllättäväksi” ja ”pelottavaksi”, asukkaiden reaktioita ”tyrmistyneiksi”. Kohdistuiko tyrmistys siihen, mitä rakennuksessa vallan hyvin tiedettiin tapahtuvan, vai siihen, että prosessi näin petti ja kuolema tuli hetkellisesti näkyväksi? Oikeasti olisi mahdotonta asua sellaisen laitoksen vieressä, johon tuodaan päivittäin rekka-autoilla tuotantoeläimiä, ja jonka kyljessä näkyvä logo on tuttu kaupan kylmäaltaiden lihatuotteista, ja samalla olla ymmärtämättä, mitä rakennuksessa tapahtuu.
Mekanisoitu kuolema
Tuotantoeläinten kasvatus ja hyödyntäminen on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana perusteellisesti. Nykyisestä urakasta ei selvittäisi perinteisin menetelmin, ja siksipä prosessia on automatisoitu ja mekanisoitu. Tätä perustellaan tehokkuuden lisäksi sillä, että se lisää työntekijöiden turvallisuutta ja vähentää teurastettavien mahdollisuutta loukata itsensä pakoyrityksissä.
Yksi nykyaikaiseen porsaan teurastukseen liittyvä vaihe on sikojen tainnuttaminen ennen tappamista. Tajuton yksilö ei vastustele. Tuo tajuton, mutta vielä hengittävä yksilö on määritelmien välissä, ei oikeasti enää elävä, mutta ei myöskään kuollut. Tainnutus hoidetaan teurastamoissa usein niin, että yksilö ohjataan käytävään, jossa liikkuva seinä työntää hänet hissiin, joka laskeutuu hiilidioksidilla täytettyyn kuiluun, jossa yksilöt taintuvat. Taintuminen rinnastuu kokemuksena hukkumiseen. Itse mekanismista käytetään nimeä ”tainnutuskehto”. Mikään osa prosessista ei liity mihinkään sellaiseen, mikä tavallisesti yhdistetään sanaan ”kehto”.
Ruotsalainen eläinlääkäri Lina Gustafsson meni töihin teurastamoon ja kirjoitti kokemastaan kirjan. Eläinlääkärinä teurastamossa -teoksessa (Johnny Kniga 2020) Gustafsson kertoo kuinka hänelle paikkoja ja prosesseja esitellyt kokeneempi työntekijä totesi, että tainnutusta voisi seurata. ”Mutta en kyllä suosittele”, tämä neuvoi. Edes he, joille kuolema on yhteistuumin ulkoistettu, eivät kestä kohdata sitä silmästä silmään, ja automaatio auttaa tässä.
Nykyaikainen teurastamo onkin poikkeuksellinen esimerkki siitä, miltä kuolema näyttää (tai on näyttämättä), kun sitä tehdään teollisessa mittakaavassa. Kaasuttaminen, sähköshokit, pulttipistoolien käyttö ja valtimoiden avaamiset ovat osa prosessia. Yksittäiset työntekijät tekevän vain työtään osana koneistoa, liukuhihnalla. Teurastamo itsekin on vain osa prosessia, jossa kuolemaan kasvatettava yksilö syntyy, kasvaa ja kuolee, muuttuu raaka-aineeksi, kappaleiksi, vereksi, paskaksi, jauhelihaksi, makkaraksi, riekaleiksi hernekeitossa, fine dining -kokemukseksi ja lopulta jätteeksi.
Luonnoton kuolema
Arkisesta, piilotetusta kuolemasta puhuminen ohitetaan usein vetoamalla tapoihin, luonnollisuuteen ja laillisuuteen.
Tavat kuitenkin muuttuvat, ja teolliseen eläintuotantoon liittyvä kuolema on kaukana luonnollisesta. Liukuhihnamaista, mekanisoitua tappamista ei esiinny missään inhimillisen toiminnan ulkopuolella.
Laillisuuteen vetoaminen puolestaan on heikko argumentti, sillä monet nykyään kauhistuksena pidettävät asiat ovat aikanaan olleet laillisia – kuten orjien pito ja lasten kurittaminen tai avioliitossa tapahtuva raiskaus, joka Suomessa muuttui rangaistavaksi niinkin myöhään kuin vuonna 1994.
Kuolema ei kuitenkaan välttämättä ole pahin prosessiin liittyvä asia. Jos koko kuolemaa edeltävä elämä on viheliäistä kärsimystä, niin kuolema saattaa olla parasta, mitä yksilölle on tarjolla. Mutta onko se tosiaan parasta, mihin pystymme?
Pipsan Bleeding Heart -vastamainos mukana Sikala-showroom-näyttelyssä 8.-14.12. Unioninkatu 25, Helsinki.