Vieraskirja
Tällä blogikanavalla vierailevat kirjoittajat tarttuvat ajankohtaisiin aiheisiin.
Seksityö on ollut osa Helsinkiä aina. Senaatintorin ympäristö, Punavuoren syrjäkujat ja Kallion kapakat ovat olleet tämän valvotun mutta elinvoimaisen alan näyttämöitä. Siellä missä on eletty ja juhlittu, on aina ollut myös seksityötä. Ja aina se on myös yritetty kontrolloida minimiin.
1800-luvulla kaupunkiin saapui maakunnista naisia etsimään itsenäistä toimeentuloa, ja seksityö oli yksi harvoista keinoista ansaita elanto. Vuonna 1847 Helsingissä aloitettiin seksityöntekijöiden säännölliset tarkastukset, ja vuonna 1908 perustettiin terveystoimisto valvomaan seksitautien leviämistä. Seksityöntekijät merkittiin rekisteriin, ja heitä kutsuttiin ”tarkastusnaisiksi”. Heidän elämäänsä valvottiin poikkeuksellisen tarkasti: viranomaisraporteista löytyy tietoja terveystarkastuksista, ensimmäisestä sukupuoliyhteydestä, syntyneistä lapsista ja jopa mahdollisista keskenmenoista.
Kumpulan eli Kumtähden sairaalassa toimi vuosina 1905–1960 erityinen klinikka, joka tunnettiin pian pilkkanimellä ”Kuppala”. Moni helsinkiläinen kiersi sen kaukaa, mutta tarkastusnaisille se oli paikka, jonne joutui – halusi tai ei. Osa hakeutui sinne vapaaehtoisesti, mutta järjestelmän ytimessä oli kontrolli, ei hoito.
REKISTERIT JA TERVEYSTARKASTUKSET ovat nyt historiaa, mutta valtion suhtautuminen seksityöhön ei ole muuttunut. Nykyään seksityötä pyritään kitkemään kriminalisoinnin keinoin. Lainsäädäntö ei kiellä seksityötä mutta tekee sen harjoittamisesta kohtuuttoman vaikeaa. Parituslaki estää työtilojen vuokraamisen, palveluiden markkinoinnin ja jopa pankkitilin avaamisen. Seksityöntekijä ei myöskään voi palkata ketään työskentelemään kanssaan. Tämäkö on yrittäjyyden luvattu Suomi?
Seksityöntekijöitä koskevat samat velvollisuudet kuin muitakin: verot on maksettava. Killingit kyllä kelpaavat valtiolle, mutta se ei halua antaa alan toimijoille perustuslain 18. pykälän takaamaa oikeutta täyteen elinkeinovapauteen ja siinä taattuun työsuojeluun: ”Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta.”
Työ on työtä. Moraalipaniikin ei pidä sanella, mitkä ammatit ovat hyväksyttäviä ja mitkä eivät. Kaupungin ja valtion on kohdeltava seksityötä harjoittavia ihmisiä kuten muidenkin alojen ammattilaisia – ei näennäisellä suojelulla tai moralismilla vaan oikeudenmukaisella lainsäädännöllä. Suomen suurin parittaja ei ole hämäräperäinen rikollinen vaan verottaja itse.
Kirjoittaja on alan ammattilainen, joka kuuluu Oikeus työhön -verkostoon. Verkosto jatkaa vuosi sitten julkaistun Oikeus työhön -kansalaisaloitteen eteen tehtyä työtä. Sen tavoitteena oli muuttaa Suomen lakia siten, että suostumukseen perustuva seksuaalipalveluiden myyminen ja ostaminen olisi turvallisempaa ja rinnastettavissa muihin elinkeinoihin.
