“These seats are for families! Go back, go back!”

Lipuntarkastaja viittilöi vihaisesti bussin takaosaa kohti ja häätää bussin etuosassa istuneet intialaismiehet tylysti pois paikoiltaan.

Istun bussissa Masqatin linja-autoasemalla matkalla Dubaihin. Minua ei häädetä pois, vaan saan jäädä paikoilleni penkkirivistön keskivaiheille. Edessä on jopa 9 tunnin istuminen täpötäydessä bussissa, vaikka matka taittuisi henkilöautolla noin neljässä ja puolessa tunnissa. Siis taittuisi, jos olisin paikallinen ja saisin ajaa suorinta reittiä rajalle. Mutta koska olen ulkomaalainen, joutuisin käyttämään pitempää kiertotietä – vain omaneilla on oikeus käyttää lyhintä tietä. Bussin matkantekoa hidastavat muodollisuudet eli piinaavat passin- ja turvatarkastukset rajalla.

Kuuden tunnin matkustamisen jälkeen bussi pysähtyy pienen peltirakennuksen eteen Hattassa Emiraattien puolella. Tiedän jo, mitä on tulossa, kun tuimailmeinen rajavartija nousee bussiin sisään.

“You… you… you… out! Take all your luggage with you”, töykeä vartija osoittaa sormellaan yksinään matkustavia miehiä.

En muista koskaan tavanneeni ystävällistä rajavartijaa.

Astun muiden miesten mukana ulos. Naiset, lapset ja perheiden kanssa matkustavat miehet jäävät bussiin odottamaan. Pimeällä pihalla kopin edessä meidät paimennetaan jonoon kuin b-luokan jännärissä. En muista koskaan tavanneeni ystävällistä rajavartijaa, mutta Arabiemiraattien rajalla kohtelu on karuinta, mitä olen koskaan missään kokenut. On vaikea ymmärtää miksi, sillä maa elää pitkälti turismista.

Pihalta meidät komennetaan sisään koppiin ja jaetaan kolmeen erilliseen jonoon kolmen tiskin taakse. Tiskien takana rajavartijat vetävät kumihansikkaita käsiinsä ja alkavat purkaa jonojen ensimmäisinä seisovien matkalaukkujen sisältöjä. Jos matkustaja näyttää intialaiselta, bangladeshilaiselta tai pakistanilaiselta, ulos vedetään kaikki. Toilettilaukut tyhjennetään, lääkkeet tutkitaan, reseptit tavataan. Tämän rajavartiopaikan erikoisuus on se, että myös useimpien matkustajien lompakot pengotaan. Ne kirjaimellisesti käännetään ympäri, niiden pienimmätkin taskut tutkitaan ja lompakon sisältö levitetään tiskille kaikkien ihmeteltäväksi.

Sangen nöyryyttävää.

Miehet jonossa vaihtavat vaivaantuneina painoa jalalta toiselle eivätkä tiedä, minne katsoisivat.

”Hey! How are you”, sanon reippaasti ja katson rajavartijaa suoraan silmiin, hymyilen.

”Hey, I’m good, how are you? Where are you from”, virkailija vastaa yllättävän ystävällisesti ja jatkaa osoittaen termospulloani: ”Is this water?”

Hän tunnustelee reppuani päällisin puolin, kurkistaa sivutaskuun, muttei vedä lompakkoani edes esille repusta.

”No, coffee.”

”Thank you.”

Tunnin kuluttua kaikki miehet on tarkastettu ja matka pääsee lopulta jatkumaan kohti Dubaita.

Seuraavana päivänä menen Dubai Malliin, johon minulla on viha-rakkaus-suhde. En shoppailemaan – en koskaan osta sieltä mitään – vaan kuin pällistelemään elefanttimies Joseph Merrickiä tai sirkuksen partaista naista. Olen kahden vaiheilla, heittelisinkö kalterien välistä pähkinöitä vai pieniä kiviä.

Tämä maailman suurin ostoskeskushirviö on syönyt sisäänsä yli 1300 myymälää, toistasataa ravintolaa, hotellin, akvaarion, luistinradan, elokuvateattereita, kuntosaleja, kauneushoitoloita, kylpylöitä sekä paljon muuta, joista en tiedä mitään. Joka päivä se ahmii ja ulostaa kymmeniä tuhansia ihmisiä; tavaramäärää, jolla sitä ruokitaan, en halua edes miettiä. Sen tunnistaa kilometrien päästä ostarin kupeeseen rakennetusta maailman korkeimmasta rakennuksesta, 828 metrin korkeuteen kurkottavasta Burj Khalifasta.

Joka päivä se ahmii ja ulostaa kymmeniä tuhansia ihmisiä; tavaramäärää, jolla sitä ruokitaan, en halua edes miettiä.

Nälkä kurnii suolissani. Päätän mennä lounaalle johonkin sen 160 ravintolasta ja valitsen alun perin New Yorkista lähtöisin olevan kuuluisan Dean & Delucan. Verestän muistoja ja tilaan pasta bolognesen, jota söin ketjun ravintolassa Manhattanilla. Muisto nostaa veden kielelle. Annan katseeni harhailla ravintolan ”terassilla” eli ostarin käytävällä.

Sitten viereiseen pöytään saapuu paikallinen perhe: isä, äiti, kolme lasta.

Sekä kotiapulainen, filippiiniläinen maid. Tunnistan perheen emiraattilaiseksi isän vaatetuksesta ja päähineen muodosta. Isä ja äiti, arviolta 30–40-vuotiaita, asettuvat istumaan vastakkain, isoin lapsista, vähän toisella kymmenellä, käy heidän päähänsä pöytää ja pienemmät leikki-ikäiset suloiset kiharapäät isän ja äidin viereisille paikoille; maid saa paikan pöydän toisesta päästä pienimpien vierestä.

Mutta ei maid istumaan ehdi.

Vanhemmat tutkailevat ruokalistoja. Noin 60-vuotiaalta näyttävä maid asettaa piirustuslehtiöt ja värikynät suloisten kiharapäiden eteen. Hän kiertelee pöydän toiselta puolelta toiselle huolehtimassa lapsista. Kun ruoka aikanaan saapuu, muut saavat annoksensa, mutta ei maid. Täällä ei ole tapana, että maid söisi perheen kanssa.

Vereni ehtii kuitenkin kiehahtaa ennen kuin ruoka saapuu pöytään.

Kun toisen suloisen kiharapään värityskynä putoaa lattialle, ryntää vanha maid poimimaan sen lattialta ja laittaa sen takaisin lapsen käteen. Sitten toinenkin kiharapää keksii pudottaa oman kynänsä sadakseen vanhuksen omalle puolelleen. Näen, miten maid kumartuu ahtaaseen väliin ja kurkottaa kynää lattialta. Suloiset kiharapäät keksivät hauskan leikin: he alkavat heittää kyniä lattialle saadakseen vanhuksen ryntäilemään pöydän toiselta puolelle toiselle, kuin tennispallon Wimbledonissa. Vanhuksen kieriessä hiki otsassa pöytää ympäri vanhemmat alkavat syödä ja ovat kuin tätä ei olisi olemassakaan.

Vain suloisten kiharapäiden nauru kaikuu kimakkana, kun vanhus lyö päänsä kipeän näköisesti pöydän kulmaan.

He alkavat heittää kyniä lattialle saadakseen vanhuksen ryntäilemään pöydän toiselta puolelle toiselle.

Luulen, että tämän on ihan tyypillinen paikallinen perhe. Sellainen, jonka suomalaisesta vastineesta sanottaisiin ”tavallinen suomalainen perhe” ja jonka isästä sanottaisiin ”hänhän on perheenisä, tavallinen kunnon mies”.

Ehkä kyseinen perheenisä todella on kunnon mies ja tennispallon kohtalo on pahinta, mitä vanha kodinhoitaja joutuu kärsimään.

Niin ei ole kaikkien kohdalla.

Suurin osa Arabian niemimaan maiden kotiapulaisista tulee Filippiineiltä, Intiasta ja Bangladeshista. Ulkomaalainen maid on hyvin yleinen alueen maissa. Julmimmat kotiapulaisten kohtelut on raportoitu Saudi-Arabiasta, jossa ulkomaalaiseen maidiin on muun muassa lyöty nauloja, poltettu silitysraudalla, hakattu ja pahoinpidelty verille, katkottu luita, jätetty palkka maksamatta, otettu passi pois. Parhaimmillaankin kotiapulaiset raatavat äärimmäisen kurjissa oloissa, ilman vapaapäiviä, ilman oikeuksia, työsuojelua tai muutakaan turvaa. Täysin tavallisen kunnon perheen armoilla ja kirjaimellisesti panttivankina.

Viikkoa myöhemmin, helmikuun alussa, myös itse paavi vierailee Arabiemiraateissa, Abu Dhabissa. Uskovaiset rientävät näkemään jo yksistään paavin visiitissä alueen miljoonien kristittyjen vierastyöläisten tunnustamisen ja osoituksen siitä, että paavi asettuu tukemaan näitä sorrettuja.

Uskokoon ken haluaa.