YleinenKirjoittanut Maria Haanpää

Pikavuoret ja Kanadan sulavat saaret

Lukuaika: 2 minuuttia

Pikavuoret ja Kanadan sulavat saaret

SääasemaSääasema

Sääasema tarjoaa ilmastouutisia ja ympäristöanalyysiä Fifin asiantuntijoilta.

Teksti Maria Haanpää

Ilmastouutisia 19.4.–25.4.

Amerikanpika on jäniseläin, joka elää läntisen Pohjois-Amerikan vuoristoissa. Sillä on useita ominaisuuksia, joiden arvellaan lisäävän lajin herkkyyttä ilmastonmuutokselle.

Suurimmassa osassa levinneisyysaluettaan amerikanpika elää nimenomaan vuorilla ja sielläkin vain vyörykeilapaikoilla. Sille sopivaa elinympäristöä on siis luonnostaankin tarjolla vain laikuttaisesti. Pika lisääntyy suhteellisen hitaasti, ja se siirtyy pitkiä matkoja vain harvoin. Se on päiväaktiivinen eläin, joka ei siedä korkeita lämpötiloja mutta toisaalta tarvitsee talvella lumipeitettä suojaksi pakkaselta.

Tutkijat ovat nyt selvittäneet pikan levinneisyydessä Great Basinin vesistöalueella vuosina 1898–2008 tapahtuneita muutoksia ja verranneet niitä mikroilmastoa koskevaan dataan. Great Basinin säät ovat olleet poikkeuksellisia viimeisen vuosikymmenen aikana.

Tulokset kertovat, että amerikanpikan tilanne on huonontunut dramaattisesti Great Basinin alueella 2000-luvulla, ja että ilmastonmuutoksesta on tullut tärkein pikan levinneisyyttä siellä rajoittava tekijä. Vielä 1900-luvulla muut ympäristötekijät olivat tärkeämpiä.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Great Basinin alueen paikallisia amerikanpikapopulaatioita on kadonnut lähes viisi kertaa niin usein kuin aiemmin 1900-luvulla. Viime vuosisadalla tällainen paikallinen sukupuutto tapahtui keskimäärin kerran 10,7 vuodessa, mutta vuoden 1999 jälkeen sellainen on tapahtunut 2,2 vuoden välein. Neljä kymmenestä paikallisesta sukupuutosta on sattunut vuoden 1999 jälkeen.

Siellä missä pikapopulaatiot ovat säilyneet, ne ovat siirtyneet vuorenrinteillä ylemmäs. Nimenomaan esiintymiskorkeuden alaraja on noussut, ja se on ollut pikalla varsin rivakkaa verrattuna siihen, mitä muilla eläinlajeilla on havaittu.

Amerikanpikan vetäytyminen ylemmäs on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana yksitoista kertaa niin nopeaa kuin aiemmin 1900-luvulla. 1900-luvulla amerikanpikan esiintymiskorkeuden alaraja nousi keskimäärin 13,2 metriä vuosikymmenessä. 1990-luvun lopun jälkeen nousua on tapahtunut keskimäärin 145,1 metriä vuosikymmenessä. Pikan esiintymiskorkeuden yläraja ei ole juurikaan muuttunut vuoden 1999 jälkeen.

Tutkijat vertasivat pikan hylkäämiä ja nykyisin asuttamia paikkoja keskenään. Hylätyistä paikoista havaittiin, että niiden kesälämpötilat olivat keskimäärin 2,5 celsiusastetta korkeampia kuin asuttujen paikkojen vastaavat lämpötilat.

Pikojen hylkäämät elinpaikat olivat usein myös erittäin kylmiä talvella, jopa -22 astetta. Kahdeksalla kymmenestä hylätystä paikasta ei ollut lumipeitettä yhtäjaksoisesti pidempään kuin kahden viikon ajan. Melkein kaikki asutut paikat puolestaan olivat lumen peittäminä yhtäjaksoisesti 0,5–8,2 kuukauden ajan vuodessa. Lumipeitteen suojissa lämpötila pysyi nollan tuntumassa.

Amerikanpikan katoamisella on omat seurauksensa koko vuoristoekosysteemille. Pika muuttaa elinympäristönsä kasvillisuutta ja maaperän ominaisuuksia merkittävästi. Sen kasvinsyönti on valikoivaa, ja se on myös kasveille tärkeä siementen kuljettaja. Lisäksi pika on sekä maan että ilman pedoille tärkeä saaliseläin.

Amerikanpikalla on ollut myös niin merkittävä rooli ekologisten teorioiden esimerkkilajina, että sen katoaminen olisi menetys koko tieteenalalle, tutkijat kirjoittavat kenties hieman murheellisen oloisesti.

Amerikanpika eli amerikanpiiskujänis (Ochotona princeps). (Kuva: Daniele Colombo/Creative Commons)

Tutkimus amerikanpikan levinneisyysmuutoksista julkaistiin Global Change Biology -lehdessä. Siitä kirjoittivat Yale Environment 360, Mongabay.com ja Climate Progress.

Kanadan arktinen saaristo koostuu yli 36 tuhannesta saaresta, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on yli 1,4 miljoonaa neliökilometriä. Näillä saarilla sijaitsee kolmasosa siitä maailman maa-alueiden jäästä, joka ei ole sitoutuneena Grönlannin tai Etelämantereen jäätiköihin.

Viikko sitten julkaistu tutkimus täydentää tietojamme siitä, miten paljon merenpinta on noussut seurauksena jään sulamisesta Kanadan arktisilla saarilla. Tutkimuksen mukaan tämän saariston osuus on suurempi kuin aiemmin arveltiinkaan. Saaret lienevät menettäneet jääpeitettään 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä keskimäärin noin 61 gigatonnin vuosivauhtia. Tämä sulaminen riittää nostamaan merenpintaa noin 0,17 millimetriä vuodessa.

Tutkimustuloksissa herättää huomiota myös sulamisvauhdin jyrkkä kiihtyminen, joka seurasi 2000-luvun loppupuolella kohonneita kesälämpötiloja. Vuosien 2004 ja 2009 välillä sulamisvauhti kasvoi noin 31 gigatonnista 92 gigatonniin vuodessa.

Kanadan arktinen saaristo oli vuosina 2007–2009 Etelämantereen ja Grönlannin jälkeen suurin yksittäinen maailmanlaajuisen merenpinnan nousun aiheuttaja.

Sulamisveden muovaama onkalo Devoninsaarella sijaitsevassa Belcherjäätikössä elokuussa 2009. (Kuva: Angus Duncan)

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Kanadan saarilla sijaitsevan jään sulamisvauhtia arvioinut tutkimus julkaistiin Nature-lehdessä. Siitä uutisoivat SciencePoles ja NunatsiaqOnline.